you're beautiful | BTS ~ FIN

28.

Pitkästä aikaa taas tän parissa! Anteeks että tässä on _taas_ kestäny näin kauan, on ollu nii paljon kaikenlaista tekemistä, ja oon ollu ilman nettiä ulkomailla D; nyt kumminkin alan päivittää tätä useemmin, wish me luck~

*Yoongin näkökulma*

Istuin sängyn reunalla, katsellen Jiminiä. Poika nukkui onnellisen näköisenä, ja puristi peiton reunaa nyrkissään. Olin itse herännyt jo hetki sitten, mutten raskinut herättää nukkuvaa poikaa. Hiljaa hiivin pois makuuhuoneesta, ja suuntasin keittiöön.
Keittiön pöydän ääressä istui Hoseok. Minut nähdessään hänen ilmeensä muuttui. Yritin lukea pojan kasvoja, ja huomasin hänen katseessaan syyllisyyttä ja pahaa oloa.

"Huomenta" hän vinkaisi lähes olemattomalla äänellä.

Ennenkuin ehdin edes vastata, hän jatkoi:

"Anteeks siitä eilisest. Sulla on oikeus olla mulle vihanen, nii kauan ku ikinä haluut. Oon nii pahoillani, mä en ois missään nimessä halunnu et noin käy. Oikeesti oon niin pahoillani..."

Hoseokin silmät alkoivat kostua, ja hänen äänensä vaimeni epäselväksi anteeksipyyntöjen soperrukseksi. Istuuduin hymyillen hänen viereensä pöydän ääreen. Lempeästi nostin käteni hänen olalleen, ja katsoin hänen itkuisiin silmiinsä.

"Hoseok, en mä oo sulle vihanen. Ei se ollu sun syytä. Se oli vahinko, eikä sille ois voinu mitään. Ollaan taas väleissä Jiminin kaa, eikä sekään oo sulle vihanen. Mikää ei oo sun syytä, kaikki on hyvin"

Hoseok katsoi minua ihmeissään, ja pyyhki kyyneleensä hihaansa.

"Oikeesti?"

"Joo" sanoin, vahvistaen puheeni.

"Kiitos..." Hoseok sopersi, näyttäen silmin nähden helpottuneelta.

Yhtäkkiä Taehyung tassutti huoneeseen. Hänellä oli yllään musta huppari, joka oli kai joskus kuulunut Jungkookille. Pojan suuret silmät olivat itkusta kosteat, ja kyyneleet olivat maalanneet hänen poskensa märiksi. Hän selkeästi etsi Hoseokia.

"Hobi..." poika aloitti, mutta minut huomatessaan hän älähti, ja käänsi katseensa kohti lattiaa.

Katsoin parhaakseni lähteä, ja jättää pojat juttelemaan keskenään. Nyökkäsin Hoseokille, ja nousin pöydästä kadoten käytävään.

*Hoseokin näkökulma*

"Taehyung?" Kysyin hätääntyneenä.

Poika istuutui viereeni, ja tunsin hänen värisevän hieman. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, yrittäen saada pojan rauhoittumaan.

"Mikä on?" Kysyin hiljaa.

"Ei mitää. Pahoja unia." Taehyung vastasi ilmeettömänä.

"Mulle voit kertoo kaiken" sanoin, ja pyyhkäisin hiussuortuvan pojan kasvoilta.

"Saanko kaakaota" Taehyung töksäytti, merkiksi siitä ettei halunnut enää puhua asiasta.

Huokaisten nousin ylös, ja keitin pojalle mukillisen lämmintä kaakaota.
Taehyung otti sen vastaan hymyillen, ja lämmitteli käsiään mukin ympärillä. Poika tuntui olevan kylmissään, vaikka sisällä oli hieman liiankin lämmin. Kävin hakemassa hänelle viltin, ja käärin sen hänen ympärilleen. Poika  hymyili minulle kiitollisena.

"Oliks sulla jotain huolia?" Kysyin lopulta.

"Sanoin jo et ei. Ihan perus. Näin unta Jungkookista." Taehyung melkein tiuskaisi.

"Anteeks, mä en tarkottanu. Haluun vaa auttaa"

"Ei se mitää"

Yhtäkkiä tajusin kumartuneeni pojan viereen, ja kiedoin molemmat käteni hänen ympärilleen. Taehyung värähti, ja katsoi minua ihmeissään. Painoin itseni lähemmäs, ja Taehyung hautasi kasvonsa paitaani. Pian tunsin kuinka paitani etumus kostui kyynelistä, ja äänettä Taehyung nyyhkytti minua vasten. Silitin hänen selkäänsä, ja pidin hellästi kiinni pojasta. Taehyung tarttui käsillään kiinni paitaani, aivan samalla lailla kuin Jungkook oli tehnyt hänelle itselleen.

"Shh... sul ei oo hätää. Oon täs, en jätä sua" hyräilin hiljaa.

"Kaipaan Jungkookii. Tiiän et mun pitää päästä yli mut kaipaan sitä poikaa joka päivä" Taehyung sopersi itkien.

"Mä tiedän. Mä tiedän, ja oon niin pahoillani. Jungkookil on nyt hyvä olla, mä lupaan. Kaikki on hyvin, ehkä lopuks näin on paras."

"Paras on sillon, kun saan olla Jungkookin kaa" poika nyyhkytti.

"Me selvitään. Taehyung me selvitään" kuiskasin, ja painoin hellän suukon hänen poskelleen.

"Taehyung, mä tiedän että me selvitään."