you're beautiful | BTS ~ FIN

70.

Muistutan teitä kaikkia tässä vaihees siitä, et jos jokun luvun alussa on varotuksia, niiden lukeminen on teidän omalla vastuulla.

*Jiminin näkökulma*

Ristin jalkani, ja tuijotin eteeni. Olin viimein täällä, jes. Yoongin lähdöstä oli kulunut pari kuukautta, ja helmikuun loskainen sää masensi tunnelmaa entisestään. Olin kertonut kaiken Taehyungille, välittämättä siitä miten hän reagoisi Chanyeoliin ja Baekhyuniin. Muille kerroin vain eronneeni Yoongista, ja hänen suuttuneen ja lähteneen pois. Kroppani oli täynnä mustelmia seuraavan viikon, ja tunsin itseni niin hylätyksi. Poika yritti lohduttaa minua, ja kertoi että ansaitsen oikeasti parempaa kuin Yoongi. Hänelle oli vain tapahtunut jotain, eikä Yoongi ollut enää entisensä.
Vähän aikaa sitten uskaltauduin kertomaan kaiken myös Namjoonille, toivoen että hän osaisi auttaa. Poika laski kasvot käsiinsä, ja tuijotti pöytää pitkään. Lopulta hän kysyi, haluanko tehdä Yoongista rikosilmoituksen. En halunnut. En ollut missään vaiheessa sanonut ei.

Nyt, olin vihdoin monen viikon painostuksen jälkeen päättänyt puhua jollekkin ammattilaiselle. Minusta tuntui yksinkertaisesti liian pahalta. Eniten kuitenkin pelkäsin Yoongin puolesta. Pelkäsin niin paljon, ja olin oikeasti valmis antamaan anteeksi, jos vain saisin nukahtaa hänen syliinsä vielä kerran. En tiennyt missä se poika oli nyt, ja se ajatus sai palan kurkkuuni.

"Hei."

Kohotin katseeni, ja tuijotin keski-ikäistä naista silmiin. Hänen ruskea suora tukkansa ylsi olkapäille, ja hänellä oli mustat silmälasit. Rauhallisesti hän esitteli itsensä, ja tein samoin. Ihan sama vaikka hän tiesi jo nimeni, se oli kohteliasta.

"Haluaisitko ihan aluksi kertoa minulle kaiken?" Hän kysyi ystävällisellä äänellä, ja nyökkäsin hiljaa.

Ja niin minä kerroin. Itkin ja tärisin, mutta kerroin. Kerroin ihan kaiken alusta asti, siitä kun Yoongin auto meni rikki ja tarjosin hänelle kyydin kotiin. Kerroin Jungkookin kuolemasta, ja Hoseokin ja Taehyungin suhteesta. Kerroin siitä kuinka Taehyung oli yrittänyt tappaa itsensä, ja joutunut suljetulle pitkäksi aikaa. Kerroin kuinka Yoongi oli nähnyt Jungkookin ruumiin, ja vetänyt Hoseokin pois Taehyungin verisen kehon viereltä. Kerroin kuinka Hoseok oli lyönyt häntä peilinpalalla, ja kuinka hänen pehmeässä ihossaan oli vieläkin vaalea arpi. Kerroin kaiken ihan loppuun asti. Kerroin kaiken minkä tiesin Chanyeolista ja Baekhyunista, ja heidän suhteestaan.
Lopulta lopetin, ja katsoin nyyhkyttäen käsiäni. Nainen huokaisi hiljaa, ja kertoi olevansa hyvin pahoillaan.

"Teitkö rikosilmoituksen?"

"En."

"Saiko Yoongi apua missään vaiheessa?"

Apua? Ei. En minä ikinä ajatellut että hän tarvitsisi apua. Yoongi oli niin vahva ihminen.

"Ei."

"Missä vaiheessa tajusit hänen muuttuneen?"

Mietin hetken.

"Ehkä siinä, kun se meinas lyödä mua. Ajattelin et se on se on seonnu."

Nainen katsoi minua säälivästi, ja nyökkäsi.

"Minusta tuntuu että Yoongillakin oli melkoisen vaikeaa. Hiljaisilla ihmisillä on usein kaikkein vaikeinta täällä. Ehkä kaikki vain kasaantui hänen sisälleen, ja purkautui ulos jonkinlaisena psykoosina."

Mietin hiljaa. Tiesin että Yoongin oli pakko olla sairas, ei hän muuten tekisi noin. Koskaan. Uskoin yhä siihen, että jos hän saisi lääkkeitä ja apua, voisimme palata yhteen. Oikeastaan tuo oli toiveajattelua, jolla yritin hyssytellä hysteeristä itkuani iltaisin.

"Okei."

"Milloin näit Yoongin viimeksi?"

Kysymys sai minut säpsähtämään. Olin oikeasti nähnyt hänet ihan vasta, kaupassa. Oikeastaan Yoongi istui pihalla roskisten vieressä, ja poltti itse käärimäänsä sätkää.
En ollut tunnistaa häntä. Hänen mustat hiuksensa olivat takkuisemmat kuin koskaan, ja poika näytti väsyneeltä, väsyneemmältä kuin ikinä. Hänellä oli yllään vaatteet joita en ollut koskaan nähnyt hänen päällään. Mietin, pitäisikö minun puhua hänelle, tai mennä hänen luokseen. En kuitenkaan uskaltanut, pelkäsin. Eikä hän ollut yksin. Hän istui maassa jonkun huppupäisen jätkän kanssa, enkä halunnut mennä heidän luokseen. Minua itketti, ja pelotti Yoongin puolesta. Halusin hänen vain tulevan takaisin kotiin, ja puhuvan kanssani. Poika oli kuitenkin estänyt numeroni, ja en tiennyt missä hän oli nyt. Hän ei näyttänyt edes tunnistavan kasvojani enää.
Kerroin naiselle kaiken mitä tiesin, ja huolestuneena hän nyökkäsi.

"Olet pitänyt näitä asioita sisälläsi kauan, ja toivon että voisin oikeasti auttaa. Jos sinulla on jotain kerrottavaa, niin kerro se."

Pudistin päätäni. Ei minulla ollut. Paitsi se, että rakastin Yoongia. Halusin hänet takaisin. Halusin hänet huolehtimaan minusta hellästi, olemaan oma itsensä. Oma rakastava itsensä. Se voisi vielä olla mahdollista, ehkä. Paitsi jos Yoongi kuului jo jollekkin toiselle, ja oli unohtanut minut kokonaan. Hän näytti sairaalta ja laihalta, ja minua pelotti niin järkyttävästi, että itkin.

"Mä rakastan Yoongia, eikö sitä vois...etsiä? Mua pelottaa et se kuolee."

Nainen katsoi minua hiljaa.

"Ehkä, voimme yrittää."

Silloin puhelimeni soi. Nostin sen hämmentyneenä ulos taskustani. Namjoonin numero. Hän ei ikinä soittanut minulle, vain äärimmäisissä hätätilanteissa. Tiesin kuinka se poika vihasi puhelimessa puhumista. Painoin vihreää luuria, ja nostin puhelimen korvalleni.

"Moi."

Namjoon ei tervehtinyt minua. Hiljaa odotin, ja linja kahisi.

"Yoongi." Hän totesi lopulta.

"Mitä Yoongista?" Sopersin hiljaa.

Taas hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

"Jimin, istu alas."

Pala nousi kurkkuuni.

"Istun jo" kuiskasin.

"Yoongi on sairaalassa. Se on oikeasti vakavaa. Tuu etuovelle, nappaan sut kyytiin. Halusit tai et, me mennään nyt."

Aloin itkeä. Samassa tajusin itkuni muuttuvan huudoksi, ja psykiatrini katsoi minua jähmettyneenä.
Nousin ylös, ja revin laukkuni lattialta. Juoksin ulos huoneesta törmäillen käytävällä ihmisiin, pyytämättä anteeksi. Kyyneleet sumensivat silmäni, ja pyyhin niitä pois. Minua ei kiinnostanut mistä Namjoon oli kuullut Yoongista, en voisi antaa hänen kuolla. En voisi antaa minun Yoongini kuolla, ihan sama rakastiko hän minua vai ei. En tiennyt miksi hän oli sairaalassa, mutta halusin pidellä häntä kädestä vielä kerran. Halusin silittää hänen hiuksiaan, ja kuiskata hänelle paljonko oikeasti häntä rakastin. Halusin nukkua hänen kainalossaan, antaa hänen silittää hiuksiani. Halusin kuulla hänen sanovan, kuinka hän rakasti minua. Ei kehoani tai ulkonäköäni, vain minua.
Tunteeni olivat pyörremyrsky, välillä satoi ja välillä paistoi. Välillä rakastin häntä, välillä en. Mutta lopulta rakastin kuitenkin. Ja sen takia vihasin itseäni.