you're beautiful | BTS ~ FIN

15.

Tähän alkuun vielä mainitsen, että jostain syystä en voi vastata yksityisviesteihin. Oon pahoillani!!

*Yoongin näkökulma*

Muistan hämärästi kuinka Taehyung makasi lattialla ja huusi. Emme saaneet häntä lopettamaan, emme edes silloin kun hän yski verta huutonsa lomassa. Yritimme lähestyä häntä lempeästi, mutta poika oli liian shokissa. Jin oli soittanut ambulanssin heti Hoseokin avattua oven, ja pian pelastushenkilökunta saapuikin paikalle. Taehyung saatiin rauhoitettua lääkkeillä, mutta kyyneleet valuivat yhä hänen itkusta vääristyneille kasvoilleen. Jimin itki paniikissa minua vasten, täristen ja nyyhkyttäen. Tilanne oli aivan liian kauhea ollakseen todellinen.
Melkein tunnin elvytysyritysten jälkeen nuori sairaanhoitaja tuli kyyneleet silmissä ilmoittamaan meille, että mitään ei olisi enää tehtävissä. Emme voisi tehdä mitään. Rauhoittavista lääkkeistä huolimatta Taehyung purskahti lohduttoman sydäntäsärkevään itkuun, ja hautasi kasvot käsiinsä. Hoseok juoksi halaamaan Taehyungia, pyyhkien omia kyyneleitään. En jaksanut kiinnittää huomiota ympärilleni, ja annoin itseni itkeä. Jokainen meistä omalla tavallaan rakasti Jungkookia, ja tämä oli hirveintä mitä voisi tapahtua.

Taehyung ei kyennyt lopettamaan itkemistä, ja kyyneleidensä lomasta hän kysyi eräältä sairaanhoitajalta:

"Onko mun Jungkookie oikeesti poissa?"

Sairaanhoitaja katsoi häntä kyyneleet silmissään, ja nyökkäsi.

"Olen niin pahoillani, oikeasti" nainen sanoi, ja pyyhki kyyneleitään.

Taehyung tuijotti ilmeettömänä eteensä, ja näin kuinka hänen sydämensä särkyi uudelleen ja uudelleen. Halusin halata häntä ja kertoa kuinka pahoillani olin, mutta jokin esti minua liikkumasta. Seisoin jähmettyneenä paikoilleni, pystymättä tekemään mitään. Nostin käteni, ja pyyhkäisin kyyneleeni hihaani. Jimin ei voinut lopettaa hysteeristä itkuaan, ja yritin lohduttaa häntä lempeästi hyräillen. Hyräilystä ei kuitenkaan tullut mitään, ja kurkustani kuului vain hirvittävää korinaa.
Sillä hetkellä Taehyung romahti täysin. Hän nosti katseensa käsistään, ja ponnisti yllättäen seisomaan. Hänen silmissään oli suurta vihaa, ja sanoinkuvailemattoman paljon tuskaa ja kipua. Hän otti muutaman askeleen kohti nuorta sairaanhoitajaa, ja alkoi huutaa.

"te tapoitte Jungkookin! On teidän syytä et se ei oo enää täällä!" Poika kiljui, ja nosti kätensä lyödäkseen naista. Kauhuissaan nainen kumartui, ja nosti kätensä päänsä suojaksi. Hoseok ryntäsi repimään Taehyungin takaisin syliinsä, ja kiskoi pojan väkisin lattialle.

"irti musta! älä VITTU KOSKE MUHUN!" Taehyung huusi korvia vihlovalla äänellä, rimpuillen ja itkien.

"VITTU TE ETTE TAJUU MITÄÄN. MUN JUNGKOOK ON KUOLLUT, EN SAA SITÄ ENÄÄ TAKAS. KOSKAAN. MÄ RAKASTAN SITÄ!" Taehyung kiljui, ja lopulta hänen äänensä särkyi lohduttomaksi nyyhkytykseksi.

"Mä... mä en tiiä mitä mä teen" Taehyung sopersi, ja antoi Hoseokin halata itseään. Hellästi poika silitti Taehyungin hiuksia, kuiskaten hänelle jotain rauhoittavaa. Emme voineet muiden kanssa kuin katsoa vierestä, pystymättä auttamaan mitenkään. Se oli elämäni hirvittävin hetki.

-

Havahduin mietteistäni siihen, että Jimin tönäisi minua hellästi olkapäähän. Ravisteli päätäni, ja katsoin poikaa. Hän hymyili minulle surullisena, ja hänen tavallisesti niin kirkkaat silmät olivat nyt täynnä tuskaa.

"Sun ei oo pakko hymyillä mun vuoks. Tiiän et se sattuu" sanoin, ja sipaisin Jiminin poskea.

Poika vaihtoi hymynsä alakuloiseen katseeseen, ja käänsi päänsä pois.

"Oon niin pahoillani Taehyungin puolest. Jos tää on meillekki näin raskasta, en voi ees kuvitella millast tää on sille" Jimin sanoi hiljaa.

Oli harmaa ja hieman sateinen päivä. Stereotypinen päivä hautajaisille, jos niin voi edes sanoa. Jimin katseli minua edelleen hermostuneena, ja näytti siltä kuin hän pidättelisi itkuaan. Emme olleet vielä edes päässeet kirkkoon, ja minustakin tuntui kuin sortuisin pian itkemään.

Pian saavuimme kirkolle, ja astuimme ovista sisään. Kävelimme suoraan sivuhuoneeseen, jossa muut jo odottivat meitä.

"Missä Taehyung on?" Kysyin huolestuneena. Olin todella huolissani pojasta, ja ihan syystäkin. Hän oli istunut jokaisen päivän Jungkookin kuoleman jälkeen sohvalla, peittoihin kääriytyneenä. Kädessään hän oli puristanut kehystettyä valokuvaa, jossa Jungkook piteli kädessään kukkakimppua, ja hymyili. Joka kerta kun hän katsoi kuvaa, hän itki yhä enemmän. Kuitenkin jos joku edes ehdotti että kuva laitettaisiin hetkeksi muualle, Taehyung alkoi joko kiljua hallitsemattomasti, tai itki monta tuntia nostamatta päätään käsistään. Joka tapauksessa poika ei ollut koko aikana tehnyt muuta kuin itkenyt.
Ymmärsin häntä hyvin, sillä en voisi edes kuvitella niin hirveää tilannetta, että menettäisin Jiminin. Silloin todennäköisesti sekoaisin lopullisesti, ja päättäisin päiväni. Tunsin suurta kunnioitusta Taehyungia kohtaan, sillä hän oli vielä suhteellisen järjissään. Tosin hänen sydämmensä oli varmasti miljoonina sirpaleina, eikä sitä voisi koskaan korjata.

"Ne meni käymään ulkona. Hoseok ja Taehyung" Jin sanoi hiljaa. Nyökkäsin merkiksi, että olin kuullut pojan sanat.
Yhtäkkiä huoneen ovi aukeni, ja Hoseok ja Taehyung astuivat huoneeseen. Hoseokilla oli puku niinkuin meillä kaikilla muillakin, mutta Taehyungilla oli yllään mustat farkut, ja Jungkookin musta huppari. Kukaan ei pystynyt edes ajattelemaan, että joku ehdottaisi hänelle puvun pukemista. Poika oli jo aivan tarpeeksi rikki, ja hän tunsi jonkinlaista turvaa kääriytyessään tiukemmin Jungkookille kuuluneeseen vaatekappaleeseen.

Katsoin poikia, enkä tiennyt pitäisikö minun hymyillä vaiko ei.

"Moi" sanoin hiljaa.

Taehyung nosti katseensa, ja nyökkäsi. Hän näytti hyvin väsyneeltä, ja hänen pähkinänruskeat hiuksensa olivat täysin sekaisin. Olin varma että hän oli myös itkenyt. Jimin käveli pojan luokse, ja halasi häntä. Kävin itsekkin halaamassa Taehyungia. Tunsin miltein jokaisen luun hänen hupparinsa läpi, ja tajusin että pojan oli täytynyt laihtua melkoisesti viimeaikoina. Hän ei ollut huolinut lukuisista yrityksistä huolimatta Jinin ruokia, ja oli joutunut kerran sen takia sairaalaankin. Varoen ohjasin pojat istumaan huoneen nurkassa oleville penkeille, ja pyysin heitä odottamaan hetken. Hoseok tarttui Taehyungia kädestä, ja olin varma että näin pojan itsekkin pujottavan laihat sormensa Hoseokin sormien lomaan.