you're beautiful | BTS ~ FIN

79.

*Yoongin näkökulma*

Heräsin siihen, että Jimin liikahti levottomasti unissaan. Silitin hänen hiuksiaan, ja hymyillen poika avasi silmänsä. Tänään pääsisin kotiin, vihdoin. Tunteeni olivat oikeastaan aika sekavat kaikesta tapahtuneesta, ja hiljaa yritin pitää ne sisälläni. Olin yleensä herkimmilläni aina aamulla, itkin niin helposti.

"Huomenta Yoongi" Jimin kuiskasi hiljaa, ja painautui lähemmäs minua.

Tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskilleni, en voinut tai osannut enää pysäyttää niitä. Minusta tuntui niin pahalta olla tässä, minun piti olla kuollut.

"Mun pitäis olla vankilas" totesin hiljaa, ja välttelin Jiminin katsetta.

Tunsin kuinka poika silitti kylkeäni hiljaa, ja mietti.

"Ei pitäis, et sä oo tehny kellekkään mitään väärää."

Purskahdin itkuun. Olin minä. Jimin ei tiennyt puoliakaan koko jutusta, Chanyeol oli alaikäinen. Olin potkinut häntä, ja kohdellut muutenkin suurimman osan ajasta kuin koiraa. Chanyeol rakasti minua, tai oli ainakin jollain tapaa kiintynyt minuun. Häntä ei kiinnostanut, se poika oikeastaan nautti siitä. Se nautti siitä kuinka halveksin sitä, ja kutsuin sitä koiraksi. Olin sairas.

"Yoongi ooks okei? Hei?"

Jimin näytti hätääntyneeltä, ja nousin istumaan. Peitin kasvot käsilläni, ja itkin. Olin oikeasti hirviö.

"Kaikki on okei, sua ei syytetä mistään. Oot turvassa, ja me päästään tänään kotiin. Mä rakastan sua."

Kuuntelin Jiminin sanoja hiljaa, miettien niiden merkitystä. Olin rakas jollekkin. Jollekkin joka ei halunnut minua vain koiraleikkiin. Sairaaseen koiraleikkiin. Minä rakastin Jiminiä niin paljon, niin paljon että tekisin mitä vain hänen vuokseen. En taas kerran osannut käsitellä tunteitani, joten käännyin Jiminiin päin. Hellästi suutelin häntä suoraan huulille, sen kummempaa miettimättä. En voisi menettää Jiminiä oman tyhmyyteni takia enää ikinä. Jimin vastasi suudelmaan, ja pian makasimme taas sängyssä. Jimin makasi allani ja hymyili minulle. Minä makasin hänen päällään, katsellen pojan kauniita kasvoja ja sotkuisia vaaleita hiuksia. Jimin oli oikeasti niin sanoinkuvailemattoman kaunis, etten osannut käsitellä sitä. Aivoni yrittivät muodostaa kuvaa jostain kauniimmasta päähäni, mutta yritys epäonnistui. Jimin oli kauneinta mitä tiesin.

"Oot niin kaunis" sanoin hiljaa, ja liu'utin kättäni pojan rintaa pitkin.

Jimin punastui, ja hymyili minulle arasti. En uskaltanut koskea häneen liian rajusti tai intiimisti, hän ei varmasti halunnut tehdä mitään kanssani. Kyllä minäkin pelkäisin itseäni. Hitaasti vetäydyin Jiminin viereen, ja suutelin hänen pehmeitä huuliaan. Poika oli yhä uninen, ja tyytyi vain makaamaan käsivarsillani. Katselimme toisiamme, ja hymyilimme. Lopulta minä rikoin hiljaisuuden.

"Mä en ois saanu tehdä sitä sulle."

Jimin katsoi minua surullisena, ja silitti kasvojani.

"Se on okei."

"Ei se oo, en mä voi elää itteni kaa" kuiskasin.

"Hei, mä annan sulle anteeks. Rakastan sua, tiiän et se ei ollu sun vika. Saat anteeks, okei?" Jimin kuiskasi hiljaa.

En muistanut siitä päivästä paljoa, olin kovakourainen ja raju. Ja ihan saatanan sekaisin. Olin saanut Jimin itkemään sanoillani ja teoillani. Teoillani hänen keholleen, joita hän ei olisi halunnut. Minun olisi pitänyt tajuta lopettaa ajoissa. Halusin vain tehdä sen kaiken vielä kerran.

"Mä ymmärrän jos sä et haluu enää...enää tehdä mitään mun kanssa tai luota muhun."

Jimin katsoi minua hiljaa, enkä osannut lukea hänen ilmettään. Sitten hän teki jotain yllättävää. Poika alkoi avata hiljaa paitaansa, ja antoi sen valua pois päältään. Tuijotin Jiminiä hiljaa, ja varovasti hän kömpi päälleni.