71.

1.5K 190 89
                                    

Yritän nyt maratoonata tätä teille 31k kunniaks, kiitos kaikista voteista ja kommenteista. Vaikka en aina vastaa, luen niistä joka ikisen ja ne merkitsee mulle paljon❤️


*Jiminin näkökulma*

Istuin täristen auton takapenkillä. Namjoon ja Hoseok istuivat edessä, ja minä olin vain hiljaa. Ja itkin. Itkin äänettä, ja kiedoin käteni ympärilleni.

"En tiedä miksi Yoongi on sairaalassa. Mulle soitettiin puoli tuntia sit, ja kerrottiin et nyt voi olla viimenen hetki hyvästellä se poika. Kai meidät oli merkattu sen ainoiks läheisiks."

Hoseok näytti vakavalta, ja tuijotti tietä edessään.

"Ei se ansaitse meitä."

Minua itketti, ja kyyneleet valuivat poskilleni puroina. Minun Yoongini. Mitä hän oli mennyt tekemään?

"Jimin, varaudu kaikkein pahimpaan. Mä en lupaa että se on vielä täällä kun päästään perille. Joskus kaikki ei vaan mee niinkuin ois parasta. Mä oon oikeesti niin pahoillani."

Namjoonin sanat jäivät soimaan päähäni. Yoongi saattoi olla jo kuollut. Näköni sumentui kyynelistä, ja rutistin laukkuani sylissäni. Aloin miettiä Yoongia.
Sitä poikaa joka oli ollut joskus niin iloinen ja hellä. Muistan kuinka hän kantoi minua sylissään, ja silitti hiuksiani. Muistan kuinka istuimme sylikkäin sohvalla, kuunnellen musiikkia samoista kuulokkeista. Yoongilla oli toinen puoli, ja minulla toinen. Sain aina päättää biisit, ja se kävi Yoongille joka kerta. Yoongi ei ollut koskaan viitsinyt kunnolla korottaa ääntään minulle. Hän oli aina varovainen sanoissaan ja teoissaan, ja sain kuulla kuinka kaunis, komea, suloinen ja rakastettu olin. Sain kuulla sen joka päivä. Aamulla kun heräsin, päivällä kun söimme yhdessä pöydässä, ja illalla kun käperryin nukkumaan vasten hänen lämmintä kehoaan. Muistan kuinka söimme kesällä jäätelöä yhdessä, ja onnistuin sotkemaan nenäni, huuleni ja poskeni kokonaan suklaajäätelöllä. Yoongi nauroi matalaa nauruaan, ja suuteli jäätelön pois kasvoiltani. Kaiken tämän ajatteleminen sai minut itkemään yhä enemmän, ja tuntui kuin tukehtuisin pahaan olooni. Minulla oli nii helvetin ikävä Yoongia, vaikka järkeni kiljui minua vastaan. Yoongi oli sairas ja vaarallinen, enkä tiennyt missä seurassa hän liikkui nykyään. Toivoin vain ettei hän nukkuisi pois. En kestäisi sitä, oikeasti.

Kaarroimme autolla sairaalan pihaan, ja nousin ylös huterille jaloilleni. Hoseok käveli vierelläni, kysellen olinko okei. No en ollut. Pudistelin päätäni, ja Hoseok pysähtyi halaamaan minua. Itkien halasin häntä takaisin, emmekä puhuneet sanaakaan. Namjoon käveli edellä, ja selvitti Yoongin huoneen numeron. Sitten me seurasimme valkotakkista naista Yoongin luo.

Astuimme huoneeseen, jonka seinät olivat haalean siniset. Päädyssä oli ikkuna, ja valkoiset verhot. Keskellä huonetta oli valkoinen sänky, jossa makasi Yoongi. En olisi oikeasti tunnistanut häntä enää. Pojan musta tukka oli todella järkyttävässä kunnossa, ja hänen silmänsä olivat kiinni. Kasvoillaan hänellä oli happimaski, joka auttoi häntä hengittämään rohisten, vaikeasti ja hitaasti. Hänen ihonsa oli sairaalloisen kalpea, ehkä jopa kellertävä. Yoongilla oli yllään sairaalan sininen paita, ja katselin hänen kehoaan. Koko pojan kaula oli tummanvioletti, ja siinä oli hiertymäjälkiä. Hänellä oli ranteissaan hiertyneet arvet, varmaan käsiraudoista. Poika oli niin laiha, että minulle tuli mieleen Taehyung silloin joskus. Hänen rintakehänsä luut näkyivät sinisen paidan läpi. Minua oksetti, mutta kaikesta huolimatta ryntäsin sängyn vierelle, ja purskahdin itkuun. Minun Yoongini.

"Miksi Yoongi on täällä. Mitä helvettiä sille on tapahtunu?" Hoseok sanoi hiljaa.

Sairaanhoitaja katsoi meitä anteeksipyytävästi. Ihan kuin tämä olisi hänen syynsä.

"Yliannostus. Hänen kehonsa ei kai kestänyt enää."

Huumeita. Mitä helvettiä, mihin Yoongi oli mennyt sekaantumaan.

"A-anteeks?" Sopersin niin hiljaa kuin osasin.

"Varmaan sekakäyttöä. Hänen kroppansa oli tottunut pieniin annoksiin, mutta tämä oli liikaa."

Kyyneleet valuivat poskilleni. Minusta tuntui hirvittävältä, kuinka Yoongi joutui käymään tämän kaiken läpi yksin. Sydämeni särkyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja kosketin hiljaa Yoongin poskea. Hänen kehonsa oli jääkylmä.

"Yoongin seurassa oli myös nuorempi vaaleahiuksinen poika, ja tuntematon tummahiuksinen vanhempi henkilö. Vanhempi henkilö pakeni paikalta ennen poliisien tuloa.
Nuoremman kaulassa oli panta, joka oli aiheuttanut hänelle vakavia hiertymä- ja kuristumisvammoja, jotka haittasivat hänen hengitystään. Poika näytti hakatulta ja hänen kehonsa oli täynnä mustelmia. Häntä oli myös lyöty teräaseella mahaan. Hän oli kuollut huumeiden yliannostukseen jo ennen kuin tulimme paikalle, ja poika oli reilusti alaikäinen. Hänen kroppansa antoi periksi. Emme voineet pelastaa häntä, vaikka yritimme kaikkemme. Yoongi makasi tajuttomana hänen vieressään. Poliisit tutkivat paikan, ja löysivät kämpästä laittomia aseita, teräaseita, alkoholia ja huumeita."

Tuijotin vuorotellen Yoongia, ja vuorotellen naista. Hirveintä tilanteessa oli se, että tiesin täsmälleen keistä hän puhui. Chanyeol ja Baekhyun. En osannut enää edes itkeä. Koneet piippasivat tasaisesti kertoen Yoongin elävän vielä, ja me kaikki neljä olimme hiljaa. Sitten minä aloin taas itkeä. Tämä ei ollut mahdollista, näin ei voinut tapahtua. Chanyeol oli kuollut, ja Baekhyun oli ties missä. Hän varmaan luuli heidän molempien kuolleen. Mutta minun Yoongini ei ollut kuollut. Vielä.
Hellästi silitin hänen takkuisia hiuksiaan, ja nyyhkytin hiljaa. Toivoin vain, että hän heräisi. Toivoin että Yoongi heräisi vielä, jotta voisin kertoa hänelle kuinka paljon häntä rakastin.
Namjoon ja Hoseok istuivat ihan hiljaa, sanomatta sanaakaan. Näin kuinka Namjoon taisteli kyyneleitä vastaan, ja Hoseok oli pyörtyä. Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

"M-mä tiedän kuka se mies oli."

Hoitaja katsoi minua. Nopeasti hän käveli luokseni, ja tarttui olkapäähäni.

"Oikeasti?"

Nyökkäsin. Kyllä minä tiesin, olin varma.

"Baekhyun. B-byun Baekhyun."

Käänsin pääni pois, en halunnut katsoa muita. Tiesin että hekin tiesivät. He eivät vain pystyneet sanomaan sitä ääneen.

"Ja sen pojan etunimi oli Chanyeol."

"Se luki siinä pannassa, jonka irrotimme tutkintaa varten."

Hyi helvetti kuinka sairasta. Minua kuvotti, ja tunsin kouraisun mahassani. Hiljaa silittelin Yoongin hiuksia, ja itkin. Maailma on ihan hirvittävä paikka täynnä hirvittäviä ihmisiä. Sairaita ihmisiä.
Yhtäkkiä Yoongin keho värähti. Katsoin häntä ihmeissäni, ja tuijotin pojan kasvoja hievahtamatta. Sitten hän avasi silmänsä. Ensin hitaasti räpytellen, ja sitten kokonaan. Pojan pupillit olivat laajenneet niin suuriksi, että hänen silmiensä ruskea väri peittyi kokonaan. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja niistä vuosi vettä.

"Yoongi" kuiskasin hiljaa, ja purskahdin itkuun. Yoongi oli elossa, tai ainakin aukaisi silmänsä.

Poika yritti kohdistaa katsettaan minuun, mutta hänen silmänsä harhailivat kohteestaan. Silloin hän sulki ne taas. Kyyneleet valuivat poskilleni, ja puristin hänen kylmää kättään.
Jonkun ajan kuluttua tunsin, kuinka Yoongi puristi kättäni hellästi takaisin.

you're beautiful | BTS ~ FINDär berättelser lever. Upptäck nu