you're beautiful | BTS ~ FIN

3.

*Taehyungin näkökulma*

Vihdoin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olimme perillä. Olimme pysähtyneet Jungkookin ahdistuksen takia niin monta kertaa, etten edes jaksanut laskea niitä. Jokaisella kerralla kiedoin käteni hänen ympärilleen yhä uudelleen ja uudelleen, ja kerroin ettei olisi mitään pelättävää. Ehkä poika joku päivä uskoisi sen. Ei, "uskoisi" on liian vahva sana, mielummin "ymmärtäisi." Kyllä hän ymmärtäisi.

Parkkeerasin autoni koulun parkkialueelle, ja astuin ulos. Jungkook seurasi minua, ja kääri minun hänelle antamani ylisuuren hupparin tiukemmin ylleen. Katselin pojan kasvoja, ja näytti siltä kuin hän olisi täysin valmis pyörtymään minä hetkenä hyvänsä.
"Miltä sust tuntuu?" Kysyin.
"I-ihan hyvält" Jungkook värisi. Kävelin pojan luokse, ja halasin häntä.
"Muru, me selvitään täst, sä pystyt tähä. Kaikki on okei" sanoin hiljaa, ja silitin hänen hiuksiaan. Tunsin Jungkookin lämpimien kyyneleiden kastelevan paitani etumuksen, mutta en välittänyt siitä. Olin jo tottunut tähän. Päinvastoin kuin joku saattaisi ehkä ajatella, rakkauteni poikaa kohtaan vain kasvoi jokaisen kyyneleen myötä yhä enemmän. Halusin suojella häntä, pitää hänet aina luonani turvassa.
"Shh shh, mennäänkö hakemaan meidän avaimet? Sitten mennään meidän kämppään vähän kattelemaan, okei? Voin pitää sua kädestä" ehdotin melkein kuiskaten, ja hitaasti poika nyökkäsi rintaani vasten. Nostin laukkuni käteeni, ja Jungkookin oman selkääni. Pujotin sormeni nuoremman pojan sormien lomaan, ja hymyillen katsoin häntä.
"Tää ei oo paha, oon sun kaa koko ajan. Kerro heti jos tuntuu pahalt" sanoin, ja varovasti hymyillen Jungkook nyökkäsi.

Kävelimme hiljaisina rehtorin kansliarakennuksen ovelle, ja laskin laukkuni maahan.
"Ootatko täs jos haen ne?" Kysyin rauhallisesti. Jungkook pudisti hätääntyneenä päätään, ja tarttui molemmin käsin käteeni.
"Älä jätä mua!" Hän vinkaisi peloissaan. Katsoin pojan kauhusta laajenneita silmiä, ja hellästi silitin hänen poskeaan.
"Mennään yhessä, okei?"
Jungkook nyökkäsi suloisen rohkeasti. Uskoin hänen pystyvän tähän, poika olisi tarpeeksi vahva.
Kävelimme sisälle, ja saimme huoneemme avaimet ilman ongelmia. Jungkook tosin aluksi pelkäsi kätellä rehtoria, mutta vanhan naisen lempeä kädenpuristus sai hänetkin hieman rauhallisemmaksi. Emme ottaneet listaa kämppiksistämme, sillä saisimme kuitenkin tietää heidät ennenpitkää.

Seisoimme valkoisen oven edessä. Hymyilin Jungkookille, ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi aukesi narahtaen, ja Jungkook tarttui hihaani. Eteisessä oli musta reppu ja kahdet kengät, ja sisällä tuoksui kahvi. Tunsin Jungkookin panikoituvan vieressäni. Laskin laukkuni nopeasti lattialle, ja tartuin kaksin käsin Jungkookin käsiin.
"Kulta? Me ollaan nyt perillä, ja täällä on kaksi muuta poikaa" sanoin rauhallisesti.
"Ne ei haluu sulle pahaa, ne haluu toivottaa sut tervetulleeks tänne" sanoin.
Jungkook nyökkäsi itkuisena. Hänen ylisuuri hupparinsa sai pojan näyttämään vielä pienemmältä kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Yhtäkkiä keittiön ovelta kurkisti poika. Hänellä oli vaaleanpunaiset hiukset, joita hän tauotta haroi pois silmiltään. Hänen perässään eteiseen astui vanhemman näköinen poika, joka tervehti meitä hymyillen.
"Moi, oon Yoongi" vanhempi poika sanoi. Kerroin nimeni, ja esittelin Jungkookin. Vaaleanpunahiuksinen poika katsoi meitä tutkien, ja totesi sitten:
"Hei, mun nimi on Jimin. Tervetuloa"
Jungkook katsoi hätääntyneenä minua, ja tunsin hänen kehonsa tärisevän. Pojan silmistä loisti pelko, ja kuulin hänen ajatuksensa päässäni.
"Ne ei pidä musta, ne ei pidä musta"
Ennen kuin ehdin edes astua lähemmäs Jungkookia halatakseni häntä, Jiminiksi esittäytynyt poika puhui.
"Jungkook. Sun ei tarvi pelätä meitä, me ollaan sun ystävii. Tervetuloo sun uuteen kämppään"
Jiminin rohkaiseva hymy sai Jungkookin tuntemaan olonsa hieman paremmaksi, ja hän laski katseensa maahan.
"Kiitos" poika kuiskasi yhä itkun jäljiltä epävakaalla äänellään. Jimin hymyili, ja ehdotti että menisimme olohuoneeseen odottelemaan muita. Otin Jungkookia kädestä kiinni, ja istuimme vierekkäin sohvalle. Poika tärisi yhä, ja katsoi minua peloissaan. Halasin häntä lämpimästi, välittämättä miten muut reagoisivat.
"Shh, se on okei. Istutaan täs nyt, voidaan vaikka jutella sit illemmalla" ehdotin.
Jungkook nyökkäsi.
Yoongi katsoi meitä ystävällisesti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän totesi uteliaalla äänellä:
"Onks teillä jotai juttuu?"
Nyökkäsin, ja silitin Jungkookin hiuksia.
"Okei. Tuol makuuhuonees on kerrossänky, parisänky ja kolme erillist petii. Saatte vaik sen parisängyn"
Virnistin ja kiitin poikaa.
"Meen käymään vessas" Jungkook vinkaisi, ja käveli nopeasti ulos huoneesta. Heti kun Jimin ja Yoongi olivat varmoja siitä että poika oli poissa kuuloetäisyydeltä, Jimin nojautui minuun päin.
"Mikä sil on?" Hän kysyi ihmeissään.
"Taisiis en tarkottanu sillee töykeesti, mietin vaan et voidaanko me tehä jotain et se tuntis olonsa paremmaks?" Poika korjasi nopeasti.
"Jungkookil on ollu vähä juttui. Se kumminki on päässy jo pahimman yli, ja parantuu viel jos annan sille vaa aikaa. Voitte vaik yrittää kehuu sitä ja olla ystävällisii, nii se tuntee ittensä vähän paremmaks? Ei sil et ette ois ollu jo aivan ihanii. Uskon et Jungkook tulee viihtyy tääl kun se vaa oppii tunteen teiät" sanoin.
"Sano sille tsemppii meiänki puolest, ootte tosi hyvä pari. Sano Jungkookille et se on sulonen" Yoongi totesi, ja kiitin häntä kevyesti punastuen.
"Mikäköhän Jungkookil kestää?" Jimin keskeytti hiljaisuuden. Katsoin harmaaseen käytävään hieman hermostuneena, sillä vessan ovi ei näkynyt tänne asti.
"Onkohan sil kaikki hyvin?" Jimin jatkoi huolestuneena.
"Onko sil tapana... tota tiiät kyl" Yoongi sanoi vakavana.
"Ei, ei enää. Se pelkää liikaa" kielsin nopeasti.
"Hyvä, onneks" Yoongi hymyili.
"Meen silti kattomaan" sanoin yhä huolestuneella äänellä, ja nousin sohvalta.
Kävelin käytävää muutaman metrin, kunnes saavuin vessan/kylpyhuoneen ovelle. Koputin varovasti oveen. Sisältä ei kuulunut ääntäkään, joten koputin uudelleen.
"kulta, onks kaikki hyvin?" Kysyin oven läpi. En saanut vastausta. Odottelin hetken oven ulkopuolella, kuunnellen hiljaisuutta. Lopulta en pystynyt enää odottamaan, vaan painoin kahvan alas. Onnekseni poika oli unohtanut lukita oven.  Avasin sen, ja astuin sisään. Katsoin ympärilleni, etsien katseellani Jungkookia. Yhtäkkiä huomasin huoneen nurkassa kerälle käpertyneen hahmon. 
"Jungkookie?" Kysyin lempeällä mutta huolestuneella äänellä. Poika oli painanut päänsä polviinsa, ja hänen ylisuuren hupparinsa huppu ja pitkien hihojen vuoraamat kädet peittivät hänen kasvonsa. Kävelin Jungkookin luo, ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Poika ei liikahtanutkaan, ainoastaan värisi hieman.
"Kooki, mikä sul on? Rakas pieni, oon tosi huolissani" melkein kuiskasin. Jungkook ei vastannut. Varovasti nostin poikaystäväni kädet pois hänen kasvoiltaan, ja poika nosti katseensa ylös minuun. Jungkookin silmät olivat itkusta punaiset, ja hän katsoi minua kykenemättä sanomaan sanaakaan.
"Rakas. Mua pelottaa" sanoin, ja katsoin poikaa silmiin. Minua todella pelotti. Tuntui kuin Jungkook olisi minun ulottumattomissani, ja en kykenisi auttamaan häntä. Jungkook murtui uudelleen itkemään, ja tartuin hänen pitkien hihojensa peittämiin käsiinsä.
"Kulta. Ihan oikeesti. Mulle voit kertoo kaiken"
Jungkook katsoi minua peloissaan, ja selvästi täysin shokissa.
"Lupaatko ettet suutu" poika vihdoin kuiskasi. Hänen äänensä oli heikko ja niin hiljainen, että juuri ja juuri kuulin sen.
"Lupaan. En vois koskaan olla sulle vihanen, mulle tärkeintä on et oot kunnos"
Jungkook katsoi minua syyllisen näköisenä, ja lisää kyyneleitä valui hänen poskilleen.
"Haluun kotiin. En pysty oleen täällä, musta tuntuu niinku tuhat kättä kuristais mua, en saa happee. Ihmiset pelottaa mua. Haluun kotiin Taehyung. En kestä enää, musta tuntuu että kuolen."
Tunsin kuinka aloin itsekkin itkeä. Jungkook ei koskaan kutsunut minua Taehyungiksi, vain silloin kun hän oli äärimmäisen tosissaan.
"Kooki. Älä sano noin, sulla on vielä pitkä elämä eessä. Rakastan sua ihan helvetisti. Oot niin arvokas, kukaan ei haluu sulle pahaa. Yoongi ja Jimin haluaa sulle vaan hyvää, ne just kerto mulle kuinka sulonen ja ihana oot. Nekin rakastaa sua omalla tavallaan" kuiskasin kyyneleiden läpi. Silitin Jungkookin poskea, ja kumarruin kietomaan käteni uudelleen hänen ympärilleen. Varovasti nostin hänen huppunsa ylemmäs, ja suutelin poikaa lämpimästi. Jungkook vastasi suudelmaan. Hän maistui suolaisilta kyyneleiltä ja epätoivolta.
Vihdoin irrottauduttuamme kuiskasin hänen korvaansa:
"Sä pystyt tähän kulta, rakastan sua niin paljon ettet tiedäkkään"

Kiitos ihan älyttämästi kaikista ihanista kommenteista! Lupaan yrittää päivittää tätä useammin♡ tästä tuli nyt tällanen melko pitkä luku, haluutteko jatkossaki tällasia pitkii vai silleen et päivitän useemmin mut luvut on lyhyitä?