you're beautiful | BTS ~ FIN

35.

"Taehyung"

Poika alkoi täristä. Näin kuinka hänen kroppansa jännittyi, ja hän alkoi peruuttaa hitaasti taaksepäin. Tartuin hänen ranteeseensa, pysäyttäen pojan ennenkuin hän juoksisi pois.
Silloin Taehyung vinkaisi ääneen. Aivan kuin jonkin olisi pistänyt häntä veitsellä. Silloin tunsin hänen hupparinsa hihan kostuvan.

Mitä helvettiä?

Taehyung alkoi rimpuilla irti. Hänen kasvoilleen valui kyynel toisensa jälkeen, ja poika tönäisi minut kauemmas. En kuitenkaan päästänyt irti, vaan tartuin pojan toiseenkin ranteeseen. Taehyung nyyhkäisi ääneen, ja näin kuinka hänen kasvonsa vääristyivät kivusta.
Minun ei tarvinut nostaa hänen hihojaan tajutakseni mitä tapahtui.

"Taehyung." Sanoin hiljaa, ja tuijotin pojan pelokkaisiin, ehkä jopa agressiivisiin silmiin.

"Taehyung mä tiiän mitä sä oot tehny. Sun ei tarvi hävetä, ymmärrän sua. Anna mun nostaa sun hihat ja kattoo."

Hän ei sanonut mitään. Ainoastaan tuijotti minua, enkä tiennyt mitä hän ajatteli. Silloin aloin hitaasti nostaa hänen ihoonsa liimautuneita hihojaan ylöspäin.

En ollut tiennyt mihin varautua, sillä en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen. Enkä koskaan olisi uskonut että joutuisin. Ikinä. Mutta mihin tahansa sitten ikinä olinkaan varautunut, tämä ylitti sen.

Reilusti.

Hitaasti aloin nostaa Taehyungin toista hihaa. Vetäisin sen lopulta melko nopeasti ylös, ja jähmetyin paikoilleni.
Päässäni soi yksi sana.

Ei. Ei ei ei ei ei. Uudelleen ja uudelleen, aivan kuin vanha levysoitin joka jumitti samassa kohdassa kykenemättä jatkamaan.

Tuijotin pojan rannetta. Vaaleaa helmen väristä ihoa koristi monta järkyttävän näköistä haavaa. Ne ylittivät toisiaan rumasti, ja näyttivät kipeiltä ja tulehtuneilta. Jotkut olivat pieniä, ja jotkut reilusti suurempia. Yksi niistä oli niin syvä ja pitkä, että pystyin näkemään Taehyungin katkenneet verisuonet. Joka ikisestä haavasta vuosi verta, ja koko käsi oli täysin punainen. Veri valui noroina hänen kättään pitkin aina jäykistyneiden sormien päähän asti, ja tipahteli sitten maahan.

Tunsin kuinka happi pakeni keuhkoistani, enkä tiennyt mitä tehdä. Joki pääni sisässä kirkui, ja huusi minua toimimaan. Auttamaan. Olemaan hyödyksi.
Sen sijaan että olisin osannut auttaa, tunsin näkökenttäni sumentuvan. Kyyneleet saivat katseeni epäselväksi, ja yritin pyyhkiä niitä pois nopeasti.

"Taehyung mä...Taehyung...Taehyung..." sopersin, ja ääneni kuulosti kauhealta, hirvittävältä korinalta ja nyyhkytykseltä.

"Taehyung...sä...mä...Taehyung" kuiskasin, ja ääneni sortui.

Yritin katsoa häntä silmiin, mutta poika vältteli katsettani. Silloin tartuin uudelleen hänen käteensä, ja itkien yritin painaa pojan itseäni vasten.
Taehyung riuhtaisi itsensä irti, ja säikähtäneenä peruutin taaksepäin.

"Taehyug...mä en tiiä mitä sä...mitä mä" sopersin, ja nyyhkytykseni hukutti heikot yritykseni hengittää rauhallisesti.

"Hoseok" Taehyung sanoi hiljaa.

Kuulin hänen äänessään oudon sävyn, jota en tunnistanut. Sellaisen mitä en ollut koskaan ennen kuullut keneltäkään. Se ei ollut epävarma, Taehyung ei itkenyt. Hän kuulosti kylmältä ja varmalta.