Like A Blood Brother

94. Luku|"Keskityin suhun"

Olli oli ollut ehkä kaksi sekuntia hiljaa, joten päätin laittaa jonkun podcastin soimaan. "Osaaks sä yhdistää sen autoon?" Hän kysyy. "Tottakai. Mähän oon tekniikan ihmelapsi." Vastaan. "Ihmelapsi." Olli toistaa. "Jep."

Timeskip 15min:

Podcast katkeaa juuri kriittisellä hetkellä, kun itse Porko päätti ottaa yhteyttä puhelimitse. "Voi...eiks se voi laittaa viestiä?" Olli huokaisee. "Eihän se osaa kirjottaa." "Ainii."

Minä: Hei taas.

Joonas: Hei. Mihin te katositte? Älä sano, että oikeesti menitte tohon ABC:lle.

Minä: Eiku me vaa...

Joonas: Oota, mul on teoria: Sä halusit...en mä viitikkään kertoo.

Minä: Mitä mun pitäis enää ajatella näistä sun puheluista? Kannattaisko vaan soittaa sitä kitaraa, eikä kännykkää?

Joonas: No en tiiä.

Minä: Mut me jäätiin siis vähä jälkeen siin liikenneympyrässä.

Ollin ilme oli taas ihan näkemisen arvoinen. Minua alkaa jälleen naurattaa ja olisi tehnyt mieli ottaa poikaystävästäni kuva. "En mä nyt iha nii kiimanen oo..." Hän sanoo. "Voi kyllä sä oot. Oon huomannu." Vastaan ja samassa tajusin, että ehkä tämä ei ole se asia, josta kannattaa tehdä pidempi keskustelu. "Ai oot huomannu? No kerroppa Aleksi, että mistäs sen huomaa." Katson hetken Ollia ja sitten pikkukoiraa. Miksi se näyttää aina niin vihaiselta? Päätin olla vastaamatta Ollin kysymykseen.

"Alettaisko jo järjestelee sitä muuttoa?" Ehdotan. "Joo. Pitäiskö meijän eka nähä kummanki vanhempia?" "Joo. Äiti itseasiassa kysyki, että millon mennään käymään." Kerron. "No mulla sama."

"Voitaisko käydä kaupassa ennen ku mennään kotiin?" Kysyn, sillä muistin astmalääkkeeni. Ja jääkappi on muutenkin tyhjä. "Joo, tottakai." Olli vastaa ja kääntyy pian kauppakeskuksen pihaan. "Käydäänks vaan ruokakaupassa vai tarviiko jotain muutaki?" Tämä kysyy meidän noustua autosta. "Öö, mä tarvisin uuden astmakiekon." Vastaan. "Okei. Onks se jo tyhjä?" Hän kysyy. "Joo..." Kännän katseeni maahan. "Missä vaiheessa?" Olli jatkaa kyselemistä ja kävelee minun luokseni auton toiselle puolelle. "No...sillon siellä kartingissa. En mä voinu sanoo, et se oli viimenen. Muuten sä et ois ottanu sitä." Selitän hieman häpeissäni. "Voi Aleksi. Sun olis pitäny kertoo, tiiäthän sen?" Olli sanoo. "Joo, tiiän. Anteeks." Vastaan. Nyt pystyn taas katsomaan häntä. Huolestuneen ja hieman surullisen näköistä poikaystävääni. Tunnen tarpeen halata tätä, joten teen sen. "Hyvä et kerroit kuitenki nyt." Olli sanoo. 

Ollin POV:

"Olli, mä lupaan että kerron sulle aina tästä lähtien kaiken. Ei tunnu hyvältä salata sulta mitään." Kun kuulin Aleksin sanat, sain kylmät väreet ja kurkussa tuntui ikävältä. Tajusin, miten joudun salaamaan tältä yhtä asiaa enkä edes tarkkaan tiedä kuinka kauan. 

En nyt osaa olla miettimättä sitä. Ahdistaa vähän. Mitä jos salailu olisikin turhaa? Mitä, jos Porko kertoisi asian vaikka ollessaan kännissä? Ehkä miettisin tätä enemmän sitten, kun en ole Aleksin seurassa. Hän saattaisi huomata minun olevan ajatuksissani. Mutta entä, jos... "Mitä sä haluisit syödä?" Ajatukseni keskeytyvät Aleksin kysymyksen takia. Ehkä ihan hyväkin. "Öö...ihan sama. Sä saat päättää." Vastaan aika juntisti. "Ei kun mä kysyin sulta." Tämä sanoo. "Aijaa. No vaikka tortilloja." Ehdotan silmieni kohdistuessa kyseiselle hyllylle. "Okei. Sopii." 

Kotona:

Nostamme ostokset keittiön tasolle ja Aleksi alkaa ottamaan Rillalta villapaitaa ja hihnaa pois. "Voitko sää pilkkoo noi tomaatit?" Kysyn elehtien, etten todellakaan haluaisi tehdä sitä itse. Hän kävelee keittiöön ja katsoo hetken tortilla-aineksia. "Voisin, mut mä en halua." Tämä vastaa. "Okei, ei sitten."  Huokaisen. Aleksi ottaa pöydältä sipulin. "Vitun sipuli." Hän toteaa. "Jep. Hei Aleksi muuten." Muistan yhtäkkiä yhden jutun. Tuo näyttää säikähtäneeltä, koska olin sitä itsekin. "No?" Hän kysyy. "Ollaanko me kerrottu jätkille, että aijotaan muuttaa kohta yhteen?" Kysyn. Aleksi miettii hetken. "Ei varmaan. Pitäiskö huomisissa treeneissä kertoo?" "Joo."

Timeskip 40min:

"Miten meillä meni näin kauan hakata jotku hemmetin paprikat paskaks?" Kysyn, kun saimme täytteet viimein valmiiksi. "Siistippä ensinnäki suu. Ja tässä kesti kauan, koska sä oot niin vaikee ihminen, etkä osaa ees leikata tomaattia." Tämä vastaa ja katsoo minua merkitsevästi. "No en mä oo mikään koti-isä, joka osaa tehä ruokaa, siivota ja vittu silittää verhot." Älähdän ja huomasin hermostuvani vähän turhasta. "Joo, anteeks. Mut et sä myöskään keskittyny ihan...niinku mitenkään erityisen hyvin...koko ajan." Aleksi sanoo. "Aika selkeen lauseen onnistuit taas muodostamaan, rakkaani. Ja en niin, ku keskityin suhun." Vastaan. "Noni oo nyt hiljaa ees sekunti." Aleksi sanoo ja survoo suuhuni tomaatin palan.