Like A Blood Brother

23. Luku|"Jätä mut!"

Aleksin POV:

Pääsimme kotiin ja menin huoneeseeni. Sanoin Joonakselle, että keksisi lapsille jotain tekemistä. Kuulosti siltä, että olivat ottaneet palapelin työn alle. Tuijotin seinää edessäni toinen jalka koukussa sängyllä. Kädet kaipasivat tekemistä ja tuntuivat hikisiltä. Masensi jotenkin. Luultavasti huutaisin nyt, jos joku puhuisi minulle. Ja oikeasti väsytti. Ei tosin sen takia, että päivä olisi ollut raskas. Tai ehkä se oli ollutkin, henkisesti.

Kuulin ulko-oven aukenevan. Toivottavasti Olli ei tulisi tänne. Todennäköisesti toiveeni oli turha. Kuuntelin hetken puhetta olohuoneessa ja Olli tietenkin kysyi heti, missä olin. Käännyin selin ovelta katsottuna. Olli avasi oven ja sulki sen hiljaa. Tunsin tämän istuvan sängylle ja asettavan kätensä olkapäälleni. Normaalisti olisin laittanut omani tämän päälle, mutta nyt en tehnyt sitä. "Voiks sä lähtee?" Kysyin hiljaa. "Voin mä lähtee, kunhan kerrot, että kaikki on hyvin, etkä valehtele." Olli vastasi hiljaa. Ehkä sitten puhuisin totta, mutten muitenkaan kertoisi kaikkea. "Mua vaan masentaa, väsyttää ja ärsyttää. Ja mä en koe olevani tarpeeks hyvä sulle." Sanoin vakavana kääntämättä vieläkään katsettani. Olli meni hiljaiseksi.

"Sä oot tarpeeks hyvä ja mulla on vähän samallainen olo." Tuo sanoi. "Jos et sä aijo lähtee, nii mä lähen." Sanoin ja nousin seisomaan. Ollikin nousi ja seisoi nyt edessäni, joten en päässyt lähtemään. Katsoin vihaisen näköisenä ikkunasta ulos. "Aleksi, tuntuu siltä, et meijän pitää puhua. Mennään ulos." Olli sanoi vakavana. Puristin hampaita yhteen niin, että se melkein sattui. "Jooko?" Olli kuiskasi. Nyökkäsin pienesti jä kävelin tuon perässä. "Me mennään käymään Aleksin kans ulkona." Olli kertoi muille ja nämä nyökkäsivät. Puin ulkovaatteet edelleen vain tuijottaen maahan.

Seisoimme talon ulkoseinään nojaten valonlähteenä kellertävät pihavalot. Asettelin lapasiani paremmin. Tiesin Ollin katsovan minua. Vilkaisin takaisin. "Sä voit alottaa, jos tää oli sulle nii tärkeetä." Ilmoitin ja jäin odottamaan. "Okei, mä voin alottaa. Mä haluisin, että pystyisit kertoo mulle kaiken. En tarkota, etten luottais suhun, mut en voi auttaa, enkä ymmärtää sua muuten. Mä myönnän, että mulla on usein paskoja hetkiä, jollon mua vituttaa ja masentaa, mut mä haluun tehä parhaani, sun takii." Tämä sanoi vakavana. Tuijotin tiukasti yhtä kohtaa lumihangessa. "Aleksi?" Tämä sanoi hiljaa ja astui lyhyen askeleen lähemmäs. "Lopeta! Mee pois! En haluu sua siihen!" Huusin ja otin monta askelta taaksepäin. Olli näytti säikähtäneeltä ja surulliselta. "Häivy! Jätä mut! Eti joku muu, sä saat kenet vaan!" Huusin, laitoin kädet taskuun ja lähdin kävelemään pois pihalta kohti jalkakäytävää. Ensin Olli vain seisoi paikallaan, mutta kuulin sitten pari juoksuaskelta. "Aleksi! Oota." Tämä huusi. En varmasti. Mä haluun tän paskan olon pois. Miks sun piti tulla puhuu mulle? Olli. Pilasit kaiken.

Ollin POV:

Juoksin Aleksin kiinni ja tartuin tuon kädestä tiukasti, ettei hän pääsisi irti. "Olli! Päästä irti! Painu helvettiin ahdistelemasta!" Aleksi huusi. En aikonut ottaa tuon sanomisia vakavasti. "Rauhotu." Sanoin ja näin Aleksin alkavan itkeä. "Olli. Mä en pysty enää." Tämä sanoi itku kurkussa minun puristaen tätä ranteesta. Päätin päästää irti, eikä tämä onneksi yrittänyt enää lähteä. Sen sijaan tuo romahti täysin, ja huomasin, että tätä hävetti se. Menin varovasti tämän viereen, eikä hän enää perääntynyt.

Aleksi yhtäkkiä halasi minua. En oikein tiedä, mitä tekisin tämän asian kanssa, tai mitä sanoisin. "Mentäiskö hakee jostaki ruuat?" Kysyin. "Okei. Voiks sä käydä sanoo?" Hän pyysi. "Mä laitan viestii."

Kävelimme kohti kauppakeskusta. Aleksi oli melkein jo rauhoittunut. Emme oikeastaan puhuneet matkan aikana mitään. Paitsi sitten Aleksi päätti sanoa: "Anteeks Olli. Mä en tiiä, mikä ongelma mulla on koko ajan. Mun ei pitäis purkaa mun huonoa oloa suhun, mut oon vaan jotenki niin hukassa." Pysähdyin ja käänsin tämän vastatusten kanssani. "Aleksi. Voit puhuu suoraan mulle. Hauku mut vaikka ihan paskaks, mut haluun tietää aina, jos sulla on huono olla. Haluun auttaa, koska rakastan sua." Sanon vakavana ja lasken käteni tuon harteilta. Tämä tuijottaa minua hiljaa. "Ja rakastan muuten ihan hirveesti. Välillä meen susta niin sekasin, etten osaa ajatella, mitä teen." Sanoin ja tunsin kyyneleen valuvan poskellani. "Mä en tiiä, miks tää on välillä vaikeeta, mutta muistetaan, että semmosetki asiat kuuluu elämään." Sanon ja otan varovasti Aleksin käsistä kiinni. "Ja vaikka me ollaan nyt oltu vasta pari päivää yhessä, niin me molemmat muistetaan ne neljä kuukautta." Sanon varovasti. Aloimme näköjään molemmat miettiä sitä. Seitsemän vuoden takaista aikaa. Silloin, tähän samaan aikaan Aleksi oli sairaalassa.

Yhtäkkiä tämä ottaa lapasen kädestään ja kääri takin hihaansa. Alta paljastuu...se hänen tekemä syvä, punainen, pitkä ja kivulias viilto. Katsoin sitä hetken. "Mä voisin ehkä kutsua tätä tatuoinniks. Eihän tää tästä lähe koskaan." Aleksi sanoi masentuneena. Otin oman lapaseni pois ja käärin hihani vuorostaan näyttäen oman käteni ja kaksi toisensa halkaisevaa viiltoa. Ne olivat myös...syviä. Katsoimme hetken toisiamme ja käsiämme. Sitten Aleksi laittaa hihan takaisin ja lapaset taskuun. Samoin hän tekee minulle.

<><><><><><>

Ja huomiseen!🐄