Like A Blood Brother

78. Luku|Ylireagoija

"Hei muru..." Aleksi aloittaa, kun Niko tulee keskeyttämään. "Äläpäs riko Pikku Alluu." Hän sanoo. "En en." Naurahdan. "Ööömm...mul tuli semmonen mieleen, että aijotteko tehä teijän suhteesta julkisen, silleen et fanitki sais tietää?" Niko kysyy. Nousen Aleksin päältä kuitenkin vielä halaten häntä. "No mitä sä sanot?" Hän kysyy. "Sanotaan yhtä aikaa." Ehdotan. "Eeeeii..." Niko alkaa nauraa meille. "Okei. Vähän kyllä sitä epäilen, että osaatteko olla aiheuttamatta epäilyksiä." Hän sanoo. "Tottakai. Mä oon ihan super hyvä tämmösessä. Ollaan vähemmän epäilyttäviä ku vaikka sä ja Joonas." Sanon. "Jep." Aleksi yhtyy. "Just. No katotaan."

Jatkoimme Aleksin kanssa halailua. "Mistä sä puhuit sun äitis kans?" Päätän kysyä. Tämä vaikutti ensin, ettei edes kuullut. "Allu?" "Aa, öö...no kerroin että ollaan taas yhessä ja sit että miten eka keikka meni ja muutenki bändistä. Ja sit äiti kyseli Rillasta ja kerto omia kuulumisia." Hän kertoi. "Okei." Sanon ja annan tämän poskelle pusun. "Mun rakas." Kuiskaan.

Aleksin POV:

En halunnut puhua lapsesta. Ei Olli varmasti edes miettinyt asiaa yhtä paljon, kuin minä. Alkoi kyllä pikkuisen ahdistaa ja samassa luulen jääneeni kiinni. "Kulta. Kaikki ok?" Olli kysyy ja katsoo minua. Katson takaisin ja näytän varmaan siltä, että olen kaikesta ihan pihalla. "Mm, joo." Vastaan. "En usko. Sä valehtelet." Olli sanoo. Voi perse... Olli nostaa minut syliinsä ja kantaa olohuoneeseen. Istun nyt tämän sylissä vastatusten sohvalla. "Rakas kerro vaan. Sit sun ei tarvi olla yksin. Ei haittaa vaikka se ois pienikin asia." Hän sanoo ja hymyilee. Alan silittää tämän kättä. "Mut mitä jos se on iso asia?" Kysyn varovasti. "Ei sekään haittaa. Ne vaan monesti vaatii enemmän käsittelyä. Toi kuulosti väärältä..." Olli naurahtaa. "Nyt sä aattelit kyllä ihan vaan omassa päässäs. Enhän mä nyt tommosia mieti." Vastaan ja asetun nojaamaan Olliin. "Mut kerro vaan. Mä kuuntelen ja autan. Sä voit sanoo ihan mitä vaan, eikä niitten tarvi ees olla järkeviä." Hän kuiskaa. En kestä, kuinka ihana Olli on. Mutten silti ole varma, haluanko kertoa. En tiedä minkä ikäisenä Olli itse olisi valmis isäksi. Tiedän kuitenkin, että näistä asioista pitäisi vain puhua.

Joonaksen POV:

"Missä ne kaks taas on?" Tommi huokaisee rumpujensa takaa. "Mä meen kattoo." Hihkaisen ja nousen sohvalta. "Porko, tän takii sä aina keskeytät." Niko huomauttaa. "Totta. Saattaa pitää paikkansa." Vastaan. Menen silti. Aloin oikeasti pelätä, että keskeytän jotain. Käännyn olohuoneeseen ja säikähdän, mutta eiväthän nämä muuta tee, kuin istuvat vain. "Tuutteks te treenaa?" Kysyn. "Tullaan kohta. Alottakaa vaan." Olli vastaa. "Okei."

Ollin POV:

Alan huomata, että Aleksilla on oikeasti joku iso asia mielessä. Olen ehkä liian huolehtivainen. "Aleksi, älä itke. Kaikki on hyvin muru." Sanon ja kuivaan tämän poskelle pudonneen kyyneleen. "Olli mua vaan pelottaa kertoo." Hän sanoo. Otan tämän uuteen halaukseen. "Mä oon pahoillani, jos se tuntuu vaikeelta." Sanon ja silitän tämän hiuksia.

Alan itsekin itkeä vähän. Valmistauduin, mitä tämä aikoi sanoa ja se alkoi stressata. "Ku tää ei varmaan oo sulle niin iso asia ku mulle." Hän sanoo. "Mut mun pitää ottaa vakavasti myös asiat, jotka on sulle tärkeitä." Sanon.

"Voijaanko me muuttaa yhteen?" Aleksi lopulta kysyy. Alan itkeä vielä vähän lisää. "Voi rakas. Tottakai voidaan." Sanon helpottuneena, kun mitään vakavaa ei ole sattunut. Silitän Aleksin kämmenselkää hellästi.

Aleksin POV:

En pystynytkään kertomaan oikeaa asiaa. Mutta tuotakin olin toki miettinyt. Aloin itkeä entisestäni. Miksi helvetissä olen näin herkkä? Alan itkemään ihan kaikesta. Nyt Ollille selviää, ettet kertonut kaikkea. Vitun tyhmä. "Aleksii." Olli sanoo. "Olli, anteeks m-mä en tiiä miks mä itken." Mutisen. "Ei se haittaa. Sehän vaan helpottaa." Tämä vastaa. Tuntuu pahalta, kun en kertonut hänelle. Puristan tämän huppua nyrkkiini ja samassa tunnen palan kurkussa. Ei vittu. Et nyt alota taas. Nousen ryhdikkäämmin istumaan ja yritän hengittää syvään. Vilkaisen Ollia, joka näyttää huolestuneelta. On väärin, että hän joutuu koko ajan huolehtimaan minusta, kun olen tällainen ongelma. "O-lli...mä lupaan et kaikki on h-hyvin." Sanon, mutta taidan olla aika läpinäkyvä, kun en oikeasti saa happea.

"Aleksi. Hengittele ihan rauhassa. Mä haen sulle vettä." Tämä sanoo ja siirtää minut sohvalle sylistään. Meinaan pudota, kun en enää pysty keskittymään siihen, että pysyn pystyssä. Tunnen, kuinka minua alkaa huimaamaan, joten rojahdan hallitsemasti sohvalle. "Aleksi. Rakas, pidä silmät auki." Olli sanoo ja tulee sohvan viereen istumaan. En enää pysty puhumaan. Se pelottaa ja tuntuu, etten saa happea. Suljen silmät, vaikkei kannattaisi. Tunnen, että kohta pyörtyisin. "Avaa silmät." Olli käskee. Tiedän, että avasin ne, mutten siitäkään huolimatta nää mitään. Hävettää. Miksi juuri minä olen tällainen? Ylireagoija. Pakko sulkea silmät ja siinä vaiheessa kuuloaistikin pimenee.