Like A Blood Brother

90. Luku|"Aja varovasti"

Joonaksen POV:

Aleksi katsoi minua juuri sillä tavalla, että toivoi minun kertovan suunnitelman äkkiä. "Nii, mietittiin, et ku tos keskustas ois kartingmesta, että mentäiskö käymään ku täällä kerran ollaan?" Ehdotan. "Joo." Hän vastaa ja ilmeisesti sai jo minusta tarpeekseen. Menen näiden huoneeseen. Olli on jo hereillä ja katsoo puhelintaan. "Ei!" Hän huutaa nähdessään minut ja heittää tyynyllä. "Heitäkkö takas, se oli Alevin tyyny?"

Timeskip 3h:

Astuimme sisään kartingpaikkaan. "Voi vittu. Tää on just semmone, mis on huono ilma." Aleksi sanoo. "Pystythän sä kuitenki olee?" Niko varmistaa. "Joo. Mul vaan saattaa tulla hengenahdistusta." Hän vastaa. "Mut mul on astmakiekko mukana jos silleen käy." Tämä lisää. "Okei hyvä."

Aleksin POV:

Olli veti minut hetkeksi syrjään. "Lupaa sitte kertoo, jos silleen käy. Joohan?" Hän pyytää ja pitää käsiään harteillani. "Joo. Lupaan." Vastaan. "Mennään." Joonas huutaa.

Kartingissa käytettävät kypärät muistuttivat monestakin asiasta. Ja ne kaikki tulivat mieleen samaan aikaan niin, etten hetkeen pystynyt ajattelemaan. Tuijotin niitä tyhjällä katseella. "Aleksi, kaikki ok?" Tommi kysyy. "Öää...joo. On." Vastaan nopeasti. "Tuu." Hän sanoo. "Joo." 

Olli ottaa hyllystä kypärän ja katsoo minua hymyillen. Sitten tämä tulee luokseni sen kanssa. "Muista sitte Aleksi, että pitää olla nätisti. Ei saa rikkoo mitään ja käyttäydytään asiallisesti." Hän sanoo, kuin viisivuotiaalle. Nyökkään hymyillen. "Ja Aleksi tietää senkin, että jos alkaa henkeä ahdistamaan, niin voi mennä ottaa raitista ilmaa tai Olli voi antaa elvytyksen." Hän jatkaa. "Joo." "Aja varovasti rakas." Olli kuiskaa vielä ja antaa minulle pusun laittaen sitten kypärän päähäni. "Hei sä unohit." Sanon kun tämä meinaa lähteä. Hän katsoo minua ihmeissään ja minä takaisin koiranpentuilmeellä. "Ai niin." Olli tulee takaisin ja koputtaa kypärääni. "Pysyyhän se päässä?" "Pysyy."

Timeskip 30min:

Radalla sai ajaa kerrallaan vain kolme, joten jouduimme vuorottelemaan. Olli meni äsken käymään juomassa ja yhtäkkiä tunnen, kuinka hän tökkää minua olkapäähän. "Mitä?" Kysyn. "Aleksi...must tuntuu, et mullekki on vähä vaikee tää hallin ilma." Tämä sanoo. Hän kuulostaa kuin pelkäisi kurkkuun sattuvan. "Haluutko sä sitä avaavaa?" Kysyn. "No jos sä voit lainata sitä." "Joo voin. Voit sä toki jossain vaiheessa palauttaakki." Naurahdan. "Me tullaan kohta takas." Sanon Nikolle.

Menen hakemaan kiekon takkini taskusta ja vilkaisen nopeasti, montako annosta on jäljellä. Voi helvetti. Yksi jäljellä. Mutta mitä jos Olli tarvitsisi lisää? Tai jos minä tarvitsisin sitä? No, hän tarvitsee sitä juuri nyt. Minä en. Ojennan kiekon Ollille. En aio kertoa, että annoksia on enää yksi. Muuten hän vain säästäisi sen minulle.

"Tuntuuko että auttaa?" Kysyn parin minuutin jälkeen. "Joo, kiitti." Hän vastaa. Istumme odottamassa vuoroamme autonrenkaiden päällä. Silloin kiinnitän huomioni asiaan, jota en toivonut tapahtuvan. Nielaiseminen tuntuu vaikealta ja ihan kuin voisin hengittää vain rajatun määrän. Liian vähän kerrallaan. Aleksi, nyt rauhotut ja hengittelet syvään, vaikka se on vaikeaa. Älä anna Ollin tai kenenkään muunkaan huolestua. Kaikki hyvin. Rauhotu...rauhotu. Hoen päässäni mahdollisimman selkeitä ajatuksia ja käskyjä, kuin puhuisin itselleni. Yritän hetken hengitellä suu vähän auki, jos se olisi helpompaa.

Pian oli taas meidän vuoromme mennä ajamaan. Noni Aleksi. Nyt vaan pidät hauskaa, etkä mieti mitään muuta. Sul on kaikki hyvin. Istun auton kyytiin ja suljen visiirin. "Mä voitan." Kuulen Ollin sanovan viereisestä autosta. "Älä ees kuvittele. Koita mielummin keskittyy siihen ajamiseen."

Alkoi tosissaan ahdistaa ja kyyneleet alkoivat virrata. Onneksi kukaan ei nyt nähnyt. Olin kuitenkin sopinut itseni kanssa, etten näyttäisi kenellekään, että minulla oli huono olla. Ajaisin nyt vain loppuun ja menisin sitten vaikka käymään ulkona. Se kyllä helpottaa.

Timeskip 5min:

Rata oli tullut päätökseen. Pakotin itseni näyttämään siltä, kuin kaikki olisi hyvin enkä olisi itkenyt. "Olli, mä meen käymään vessassa." Sanon yrittäen päästä tilanteesta äkkiä pois. "Joo." Kävelin paniikissa ulko-ovesta ulos unohtaen, että on talvi. En siis voisi kovin kauaa olla, muttei ehkä tarvisikaan. Raitista ilmaa oli hyvä hengittää. Yhtäkkiä kuitenkin joku rekka tuli oven eteen. Ilmeisesti jotain kuormaa alettiin tyhjentää, joten en kehdannut jäädä siihen. Heti sisälle palattuani alkoi taas ahdistaa. Ollille valehtelu, hengitysvaikeudet ja se ettei siihen ollut nyt lääkettäkään avuksi. Lisäksi en halua mennä takaisin nyt. Muut huolestuisivat vain. Päätin mennä sinne vessaan, mihin olin sanonut meneväni. Matkalla sinne tajusin jotain ja pakokauhu valtasi minut. Otin pari juoksuaskelta ja avasin äkkiä oven, joka johti takaisin ajoradalle.