Alyssan näkökulma
Kun pyyhälsimme ruuhkassa urheiluautojen ja maastureiden seassa aavistuksen ruostuneella pakullamme, tunsin taas kerran eläväni musiikkivideota. Katselin Losin katuja aurinkolasieni läpi enkä jotenkin osannut hahmottaa, miten suuri kaupunki todellisuudessa oli. Matka laitakaupungin hotelliltamme tänne, jo melko lähelle Hollywood-kylttiä oli kestänyt tunnin, koska osuimme jonkinlaiseen ruuhka-aikaan. Toisaalta epäilin, että vaikka täällä ajaisi ympäriinsä keskellä yötä, tilanne olisi samanlainen.
Kuten reittiohjeet olivat meitä neuvoneetkin, päädyimme Griffithin observatorion pihaan, ja näimme yllättävän suuren joukon matkailijoita parveilemassa observatorion pihassa. Olimme matkan aikana tulleet siihen tulokseen, ettemme halunneet välttämättä nähdä kirjaimia kovin läheltä, koska emme olleet valmistautuneet patikoimaan rinnettä ylös.
Pyörimme pihassa muiden turistien joukossa, ja kuulin miten Ash otti minusta kuvia. Ehkäpä saisin kivoja kuvia Instagramiini. En ollut miettinyt sellaista koko reissun aikana, mutta ehkä miettisin reissun jälkeen. Tuntui oudolta ajatella, että joskus tulisi aika, jolloin kaikki tämä matkustaminen oli vain muistoja, joita voisin joskus kiikkustuolista kertoa.
Kun olimme nähneet tarpeeksi turistimassaa katselemassa samoja kirjaimia, jotka seisoivat yksinäisinä kukkulalla, palasimme autollemme ja lähdimme takaisin kohti hotellia. Päätimme matkalla, että jättäisimme vain auton hotellille parkkiin ja lähtisimme kävelemään sinne minne jalat veivät. Ehkä löytäisimme jotain mielenkiintoista, tai ainakin näkisimme Los Angelesia katutasolta. Heti, kun käännyimme ensimmäisestä kadunkulmasta hotellimme jälkeen, näin pienen kahvilan.
"Haluutko sä jääkahvin, koska mä ainakin haluan." Ashton katsoi minua hieman hölmistyneenä. "No en mä anna sun tuoda mulle mitään jääkahvia, se on ylihinnoiteltua makeeta höttöä! Mä tuun mukaan ja valitsen ihan ite." Kahvila ei ollut niin pieni kuin olin arvellut, ja siitä huolimatta sen jokainen pöytä oli täynnä porukkaa. Kävelimme tiskille, sain jääkahvini ja jäin odottamaan, että Ashton sai tilattua mitä ikinä halusikin.
Ilta oli uskomattoman kaunis, ja vaikka todennäköisesti vain Ashtonilla, joka ylpeänä esitteli minulle jääteetään, oli jotain hajua siitä, missä olimme tällä hetkellä, saatoin luottaa häneen ja vain katsella, miten aurinko muutti taivaan liukuväriä hetki hetkeltä punaisemmaksi. Tartuin Ashtonin käteen ja hymyilin itsekseni.
"Jos me saadaan tuo auto myytyä vaikka tyyliin huomenna, niin mitä me sitten tehdään?" Hän otti pitkän siemauksen juomastaan ja kääntyi minua kohti. "Mä en oikeastaan tiedä. Ehkä meidän pitäis jatkaa tästä etelään? Mulle tulee just nyt ihan ekana mieleen Peru ja Argentiina, ois aika siistiä käydä siellä päin." Join loput jääkahvistani ja etsin katseellani roskista mukilleni.
"Sittehän meillä ois maailmanympärimatka jo aika pitkällä", sanoin heitettyäni mukini roskiin ja tarrauduin Ashtonin käsivarteen. "Mutta oon mä miettinyt myös", jatkoin nojaten edelleen häntä vasten, "että milloin me lähdetään takaisin Australiaan." Minusta tuntui oudolta heti kun sanoin sen, ja Ashtonin reaktio vahvisti tuota fiilistä. "Siis joko sä haluat kotiin? Ihan totta?" hän ihmetteli ja lähes pysähtyi niille sijoilleen. Vetäydyin kauemmas hänestä. "En mä niin sanonut, mä vaan mietin, että minne asti me mennään. Ei mulla oo hätää täällä eikä missään muuallakaan." Olin vähällä jatkaa, ettei minua myöskään odottanut kukaan missään, mutta se olisi ollut jo liian säälittävää.
Ashton vaikutti oudon epävarmalta, ehkä se johtui siitä, että olin sanonut "me palaamme Australiaan" niin varmasti. Ehkä hän olikin epävarma siitä, mitä olisimme tämän reissun jälkeen, tai ei halunnut ajatella koko Australiaa. Jatkoimme matkaamme auringonlaskussa ja seurailimme ihmisiä, jotka pyöräilivät, hölkkäsivät, rullaluistelivat tai skeittasivat pitkin kadunreunoja.
"Haluaisitko sä asua täällä?" Ashton kysyi yhtäkkiä. "Miten niin?" kysyin. "Siks vaan, että musta tuntuu että voisin kyllä kotiutuu tänne ihan helposti, näin ekan päivän perusteella." Katselin ympärilleni kuin näkemäni kertoisi minulle oikean vastauksen juuri nyt, vaikken ollut edes ajatellut tätä kaupunkia sillä tavalla. "En mä tiedä. Ehkä tää ois liian iso paikka mulle. Tai no... No ehkä vähän liian iso, joo. Mutta toisaalta kyllä jotenki elokuvallinen paikka."
Kiepautin hiukseni toiselle olalle ja tartuin Ashtonia kädestä. Auringonvalo väritti kaiken edessämme erikoisen syvällä persikan sävyllään. Kaikki tuntui jotenkin täydelliseltä, mutta samaan aikaan nyrjähtäneeltä, enkä tiennyt miksi. Pyyhin sellaiset ajatukset mielestäni, mutta samalla tajusin kuvittelevani, että kävelimme nyt omalla kotikadullani.
Mitä hittoa, oliko minulla koti-ikävä? Puristin Ashtonin kättä hieman yrittäen palauttaa itseni tähän hetkeen, mutta ajatus kodista jäi pyörimään päähäni. Ehkä vain halusin näyttää kotini Ashtonille, jotta hän näkisi minusta enemmän sen kautta. En tiedä. Tai sitten minun pitäisi vain hyväksyä se, että kaipaan pieneen, hajuttomaan ja mauttomaan yksiööni kerrostaloon, jossa yläkerran asunnosta kuuluu säännöllisesti sähkökitaran soittoa, ja alapuolellani asuva uraohjus luulee sen olevan minä. Hän on varmasti ehtinyt jättää monta lappua alakerran ilmoitustaululle, ja koputellut ovelleni soiton loppumisen toivossa.
En ollut varma, oliko Ashton sanonut minulle jotain sillä välin kun olin täysin ajatuksissani, vai katsoiko hän minua rakastavasti ihan muuten vain. Hymyilin hänelle, ja hän pysähtyi suudellakseen minua. Hänen huulensa olivat niin hellät omiani vasten, että tunsin kylmät väreet selässäni. Tunsin käden niskassani, kun hän nojautui minua kohti. Kun hän irroitti huulensa omistani vetääkseen henkeä, kuiskasin vasten hänen suutaan: "Pitäiskö meidän varoa 'hankkikaa huone' -huutoja?" Hän hymyili, ja suuteli minua uudelleen. Kuulin takaani ensimmäisen vihellyksen, joka oli varmasti osoitettu meille.
Palasimme hotellille ja sillä aikaa kun pesin meikkejäni ja vaihdoin vaatteita, Ashton ehti tarkistaa, mitä automme myynti-ilmoitukselle kuului. "Mulle on tullut kaksi viestiä pakuun liittyen. Tän toisen saa ainakin jättää heti sivuun, koska tää vois tulla hakeen sen vasta viikon päästä. Me ei varmaan odoteta niin kauaa. Entäs tää sitten...", hän mutisi ja alkoi lukea toista viestiä läpi. Hetken kuluttua hän sanoi, että toinen tarjoaja voisi hakea auton jo huomenna iltapäivällä, ja olisi valmis vieläpä maksamaan siitä jotain. "Jos käsitän tästä oikein, hän varmaan käyttäis tätä osina jossain sen toisessa autoprojektissa." Naurahdin ajatukselle. "Eli just niin kuin me naurettiin silloin ku tuo paku ostettiin; me ollaan sen loppukäyttäjät, ainakin tossa muodossaan." Ashton virnisti.
Kello oli jo yli puolenyön, kun kömmin Ashtonin viereen sänkyyn. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, ja seurasin, miten hän selaili puhelimellaan uutisia. Hän laski puhelimen yöpöydälle ja kääntyi puoleeni. "Tällä kertaa ihan oikeesti laitetaan ne rahat puoliksi ilman riitelyä." Hän iski silmää ja tunsin, miten hänen toinen kätensä kiipesi kylkeäni ylöspäin, arvasin kyllä mitä kohti. Hän iski silmää, kun katsoin häntä perinteisellä 'et oo tosissas' -ilmeellä. Tunsin sulavani hänen käsiensä alla, ja hän suuteli kaulaani.
**
Ashtonin näkökulma
Aamu oli hidas, ehkä hitaampi kuin koskaan. Kello oli jo lähellä puoltapäivää, kun nousimme sängystä. Olimme luovuttaneet aamiaisen suhteen jo ajat sitten, ja päätimme etsiä suoraan lounasta jostain lähiseudun ravintolasta. Päädyimme pienen harkinnan jälkeen paikkaan, joka tarjoili erilaisia salaatteja. Kaikkien niiden hampurilaisaterioiden jälkeen kehoni suorastaan hämmästyisi salaatista, siitä olin varma.
Kun saimme salaatit eteemme, yritin jatkaa aiempaa keskusteluamme, mutta Alyssa vaikutti jotenkin poissaolevalta. Kun hiljenin, hän ei jatkanut juttelua kuten yleensä. Tökin salaattia haarukallani ja katselin puolipilvistä päivää ulkona. Sentään auto oli nyt periaatteessa myyty. Olin soittanut tarjoajalle matkalla tähän ravintolaan, ja olimme sopineet tapaamisen hotellin pihalle reilun tunnin päästä. Hän oli vaikuttanut mukavalta, joten arvelin, että hän ainakin tulisi paikalle, mahdollisesti jopa maksaisi sovitusti.
Tyyppi toimi juuri niin kuin olin arvellutkin. Parimetrinen kaveri ilmaantui paikalle kävellen ja puristi kättäni niin, että tunsin rystysteni rutisevan. Hän kierteli autoa hetken ja totesi, että se vastasi kuvia ihan hyvin. Sitten hän kaiveli farkkujensa taskuja ja löysi lopulta kuitin, jossa näkyi siirto tililleni.
Jostain syystä lähes liikutuin, kun hän lähti autolla pihasta heilauttaen kättään mennessään. Alyssakin huomasi sen, vaikka olin varma, että hän olisi halunnut heittää jonkin nasevan kommentin tähän väliin. Autosta oli päästy eroon, olimme periaatteessa vapaita tekemään mitä tahansa jatkossa. Meidän ei tarvitsisi kuin heittää reput olalle, sanoa hotellihuone irti ja ottaa lento minne ikinä halusimme.
________________________________
kuten arvelinkin, täällä taas, kirjoittelun parissa :) tuhat sanaa koulujuttuihin päivällä, toinen tuhat tänne illalla. ihan sopiva balanssi koulun ja huvin välillä 😌
toivottavasti lukeminen maistuu teille, koska kirjoittelu maistuu mulle tällä hetkellä tosi hyvin, pitkän puolipakolla kirjoittelun jälkeen! ainoa, mitä en (kouluhommien lisäksi) tahdo saada kirjoitettua, on oneshot-kirja, koska jostain syystä en pääse alkuun minkään idean kanssa. ehkä sekin ehtii muuttua vielä tässä viruskevään aikana :)
taas kerran: stay safe,
xx eve