Wherever you will go IN FINNISH

Pics of you (80)

En tiedä, mihin kulutin aamupäivän. Kun katsoin kelloa, se oli kuitenkin 11. En edes osannut sanoa, mihin aikaan olin tullut takaisin kaupasta. Aika oli näköjään menettänyt kaiken merkityksensä, kun olin nyt yksin. Kurkkuani kuristi. Edelliset pari tuntia olivat kuluneet kuin transsissa. Olin puristanut Ashtonin paitaa käsissäni niin kauan, että rystyseni olivat valkeat ja tärisivät jatkuvasta jännittämisestä. Olin antanut paidan pudota ja tuijottanut ulos ikkunasta. En muistanut mitä näin.

Silmänaluseni olivat tummat ja arat kosketukselle kaikesta tästä itkusta ja tyynyyn uppoutumisesta. Kun katsoin kasvojani peilistä, en näyttänyt itseltäni. Kasvoni olivat turvonneet oudoista kohdista, ja näin ihostani, miten laiminlyöty se viime päivinä oli. Nojasin kylpyhuoneen altaan reunaan kuin viimeiset voimani menisivät käsieni ojentamiseen, ja joutuisin siten laskemaan koko painoni käsivarsieni varaan.

Päässäni humisi kuin olisin lentokoneessa. En oikeastaan ollut edes varma, olinko tässä. Katsoin käsiäni, jotka pitelivät särkevin nivelin kiinni altaan reunasta. Avasin hanan ja käänsin sen kylmälle. Tein kämmenistäni kupin, ja täytettyäni sen vedellä painoin kasvoni jäiseen kylpyyn. Kihelmöinti vei ajatukseni edes hetkeksi jonnekin muualle.

Kuivasin kasvoni ja katsoin nuhjuisia vaatteitani. Ehkä voisin etsiä pesulan huomenna. Saatoin jopa nähdä ilmoituksen pesumahdollisuuksista hotellin aulassa. Se olisi tulevaisuuden ongelma. Kävelin takaisin sängylle ja jäin istumaan puolittain sen reunalle. Katsoin reppuani ja sen viereen rypistynyttä miesten t-paitaa sekä kasaa sekalaista rompetta reppuni uumenista. Laskeuduin polvilleni lattialle ehkä hieman liian nopeasti, ja saisin varmasti tutkailla mustelmia polvissani parin päivän sisällä.

Tungin kaiken irtotavaran takaisin reppuuni, ja tällä kertaa en edes katsonut Ashtonin paitaa päin, vaan puskin sen repun pohjaa kohti, pois näkyvistä. Käteeni jäi sen sijaan pikkuruinen kamerani. Nousin ylös ja takaisin sängylle se mukanani, ja aloin selata kuvia. Tiesin, mitä siitä seuraisi, mutta minun vain täytyisi tehdä niin. Ensimmäiset kuvat olin ottanut jo pakatessani asuntoani nippuun ja varastoon. Sen jälkeen seurasi kuvia Sydneyn lentokentältä, Dubaista, Sofiasta ja muutama myös Milanosta sekä Venetsiasta. Kuvani näyttivät siltä kuin kaikkien muidenkin turistien samoissa paikoissa ottamat kuvat, mutta ehkä juuri se oli ollut tarkoitukseni. En ollut lähtenyt tälle matkalle ainoastaan itseni vuoksi, vaan myös siksi, että halusin nähdä kaikki ne paikat, joita olin nähnyt vain muiden somekanavilla ja elokuvissa.

Venetsian jälkeen kuvien päivämäärä hyppäsi. Kun olin nähnyt Ashtonin ensimmäisen kerran, olin unohtanut kamerani olemassaolon kokonaan. Puristin suuni tiukaksi viivaksi, kun vaihdoin seuraavaan kuvaan.

Ensimmäinen kuvani Ashtonista sijoittui ehkä Madridiin, en voinut olla varma. Aurinko paistoi lähes pilvistä paljaalta taivaalta, ja Ashton katsoi hieman ohi kamerasta aurinkolasit päässään. Jo pelkästään se, että näin hänen kasvonsa, sai aikaan putoavan tunteen sydänalassani. Vedin henkeä, ja huomasin, miten käteni tärisivät taas. Työnsin vapaan käteni toisen reiteni alle estääkseni tärinän.

Hänen kuvaansa seurasi muutama kuva Madridista, sitten toinen hyppäys päivämäärissä. Jos aurinkolasikuva oli saanut sydämeni putoamaan, seuraava kuva sai sen ehkä pysähtymään, ehkä lakkaamaan olemasta kokonaan. Vaikka kuvassa ei ollut mitään erikoista - junan makuuhytti, reppu molemmilla sängyillä ja puolikas vesipullo hytin ikkunalaudalla - muistoni siitä tilasta sai minut vavahtamaan. Olimme sammuttaneet hytin valot, ja olin pujahtanut Ashtonin sängylle. Vaihdoimme ensimmäisen suudelmamme. Palasin omalle sängylleni, käänsin kylkeä ja nukahdin. Muistin sen pariminuuttisen niin elävästi, että saatoin ajatuksissani helposti palata sinne, Ranskan maaseudulle, outoon yliväsymyksen tilaan ja kaakaon jälkimakuun suussa. Muistin myös sen, miten oudolta minusta oli tuntunut sen suudelman jälkeen. Kuin olisin tehnyt jotain kiellettyä, väärää. Ehkä se oli vain ylimääräistä dramaattisuutta, mutta samalla se hetki oli tuntunut loksahtavan paikoilleen niin täydellisesti, että sen oli oltava oikein.