"Voinko mä istua tähän?"
Yksi kysymys voi muuttaa ihan kaiken. Tarina matkustamisesta, ja samaan junanvaunuun astuvasta rakkaudesta.
~Who you travel with can be more important than your destination~
@fallingfromtheskies
Olimme seisseet jonossa jo ainakin parikymmentä minuuttia, ja olimme edenneet siinä ajassa ehkä viiden metrin verran. Alyssa seisoi vieressäni kädet ristittyinä rinnalle ja näytti tympääntyneeltä. "Miten helvetissä koko tän paikan jokainen tyyppi on voinut tulla tänne syömään tänään?" Hän tuntui puhuvan sekä itselleen että koko tilanteelle, ei niinkään minulle. "Olis vain pitänyt tilata pöytä sinne kalliiseen paikkaan taas", hän puuskahti lopulta minun suuntaani. Vilkaisin häntä ja hymyilin hieman. "Ehkä olis ihan hyvä syödä siellä vaikka joka ilta", sanoin sitten ja iskin silmää. Alyssa kääntyi dramaattisesti poispäin.
Laskin käteni hänen lanteilleen ja keinutin häntä tasapaksun radiojumputuksen tahtiin. Kuulin miten täti-ihmisten lauma takanamme mutisi jotain kunnioituksesta ja siitä, että ennen oli tietysti paremmin. Minun teki mieli kääntyä ja näyttää kieltä kuin pikkulapsi. Toisaalta takalistoni katseleminenkin oli heille varmaan ihan tarpeeksi.
Toisen parikymmenminuuttisen jälkeen olimme viimein tiskillä, jonka takana hääräili yksin juuri ja juuri teini-iän ylittänyt poika, josta mieleeni tuli välittömästi Simpsonien ikuisesta äänenmurroksesta kärsivä, finninaamainen pätkätyöläinen. Pojan otsalla oli hikihelmiä, eikä se johtunut ainoastaan keittiöstä hohkaavasta kuumuudesta. Silti hän yritti puristaa huulilleen hymyn, kun toivotti meidät tervetulleiksi Burger Kingiin. Tilasimme ateriamme, ja tajusimme saatuamme tarjottimemme, ettei koko paikassa tietenkään ollut ainoaakaan istumapaikkaa jäljellä. Vilkaisin taakseni ja toivoin, että myyjäpoika selviäisi tätien ryntäyksestä meidän jälkeemme.
Jouduimme odottelemaan ja vaanimaan vapautuvia pöytiä kymmenen minuuttia, kunnes sottainen lapsiperhe päätti viimein jättää asemansa. Säntäsimme pöytään, vaikka näimme jo kaukaa, ettei se ollut haluttavin mahdollinen ruokailupaikka. Perhe oli jättänyt suurimman osan roskistaan pöydälle ja lattialle. Päätimme vain pärjätä asian kanssa ja löimme tarjottimemme pöydälle.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Söimme mahdollisimman nopeasti tungoksen edelleen kasvaessa ravintolassa. Kun viimein pääsimme ulos ahtaudesta aulaan saakka, Alyssa levitti kätensä ja pyörähteli ympäri. "Hitto, että tuolla oli ahdasta ja tukalaa", hän mutisi ja pysähtyi. Vilkaisin ulos pienestä, täysin pyöreästä ikkunasta, ja viittasin Alyssaakin katsomaan. Ulkona satoi lunta suurina hiutaleina. Hiutaleet katosivat mereen kuin niitä ei olisi koskaan olemassa ollutkaan. Meri nieli ne ja teki niistä osan itseään. Ajatus oli jotenkin synkkä, vaikka lumisateen olisi kai pitänyt nostattaa joulumieltä. Alyssa katseli ulos pitkään ja nojasi sitten päänsä vasten käsivarttani. Tunsin, miten hän tarttui käteeni molemmin käsin. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain ulos liikkumattomana kuin patsas.
Hän ei sanonut mitään vielä silloinkaan, kun yhtäkkiä kääntyi ympäri ja lähti kohti hyttikäytäväämme. Jouduin juoksemaan, että pääsin takaisin hänen rinnalleen. Hän avasi hytin oven ja vaikutti siltä, että hän aikoi ensin jättää minut ulos. Kuitenkin hän tönäisi ovea sen verran, että pääsin itsekin sisään.
