"Voinko mä istua tähän?"
Yksi kysymys voi muuttaa ihan kaiken. Tarina matkustamisesta, ja samaan junanvaunuun astuvasta rakkaudesta.
~Who you travel with can be more important than your destination~
@fallingfromtheskies
Kun käännyin takaisin leirintäalueelle, niskaani särki huonosta ajoasennosta. Olimme kierrelleet St. Louisia pitkään, ja lopulta jalkautuneet. Pyörimme jalan ympäri keskustaa löytämättä juuri mitään kiinnostavaa. Emme olleet innostuneet ostoskeskuksista ja turistikohteista, vaan yritimme etsiä jotain muuta nähtävää. Jotenkin emme olleet löytäneet mitään, vaikka olimmekin kiertäneet pitkään käsi kädessä ja todenneet, että St. Louis oli kaunis kaupunki kuten moni muukin paikka, jossa olimme jo käyneet.
Lopulta olimme käyneet syömässä hyvin ja ostaneet pikkukaupasta kuivaelintarvikkeita autoomme. Alyssa selaa päiväkirjaansa etupenkillä. Hän on nostanut jalkansa penkille ja laskenut päiväkirjansa polviensa päälle. Minusta tuntuu, että jos nyt yrittäisin sanoa hänelle jotain, hän ei kuulisi ollenkaan. Hän on jossain aivan muualla, omassa kuplassaan, enkä häiritse häntä, vaan peruutan parhaani mukaan samalle paikalle kuin aiemmin.
Kesti pitkään, ennen kuin hän sulki päiväkirjan ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti siltä, että oli herännyt juuri päiväunilta. Hän vilkaisi päiväkirjaa sylissään. "Mä oon kirjottanut tähän viimeksi monta viikkoa sitten." Hän totesi vain toteamisen vuoksi. "No, sittenhän sä voisit kirjoittaa jotain nyt?" ehdotin. Alyssa katsoi minua pitkään. "Ei mulla oo mitään kirjoitettavaa", hän puuskahti sitten. Oli minun vuoroni katsoa pitkään.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Tiiätkö mistä mä voisin kirjoittaa?" kysyin, vaikken odottanut vastausta. Kurotin käteni ja tartuin Alyssaa kädestä. Käänsin hänen kätensä kämmen ylöspäin. "Mä voisin kirjoittaa siitä, miten kaikki sun kämmenen viivat on paljon kauniimmassa järjestyksessä kuin mulla." Käänsin hänen kättään. "Ja sitten jatkaa siitä, miten sirot ja kauniit sormet sulla on." Nostin katseeni kädestä hänen silmiinsä. "Tai sitten voisin kirjoittaa siitä, miten auringonvalo valaisee sun kasvoja iltapäivisin, tai miten pehmeiltä sun hiukset tuntuu. Mutta mä uskon, ettei musta löydä ihan noin montaa hienoa asiaa kirjoitettavaksi, joten mä en tiedä. Ehkä mun pitäis olla se, joka sitä päiväkirjaa kirjoittaa."
Alyssa ei sanonut ensin mitään. "Sä kirjoitat varmaan biisejä", hän totesi lopulta. Joskus olin kirjoittanut, nykyään en juurikaan. En sanonut sitä ääneen. "Koska noista asioista kaikki oli sananhelinää, vaikka... Ihan imartelevaa kuulla." Hän punastui hieman, ja ajatteli ehkä, etten huomannut.
Nojasin vasten rattia ja Alyssa piti jalkansa edelleen penkillä. Tuijotimme hiljaista leirintäaluetta edessämme ja säpsähdimme molemmat, kun vesisade alkoi kuin tyhjästä. Sanattomasta sopimuksesta nousimme ulos autosta ja lähdimme kohti auton takaovia. Sade oli alkanut yhtäkkiä ja yltyi muistuttamaan kesäistä ukkoskuuroa.
Alyssan näkökulma
Vaikka sade oli jäätävän kylmää tammikuun loskasäässä, halusin tarttua Ashtonia kädestä ja juosta läpi leirintäalueen niin kauan, että olisimme läpimärkiä kylmästä sateesta. Halusin suudella häntä sateessa niin, että voisin maistaa kirkkaan sadeveden hänen huulillaan ja tuntea hänen läpimärän paidanselkämyksensä kämmenteni alla. Värähdin sekä ajatuksesta että siitä, miten kylmää sade todella oli.
Vaikka kuvitelmissani juoksin juuri nyt läpi sateen Ashtonin käsi omassani, todellisuudessa temmoin juuri kenkiä jaloistani ja heittäydyin kyljelleni patjalle automme takaosassa. Jostain syystä aamun omituinen keskustelu palasi mieleeni. Kerroin koko suihkuepisodin mielestäni niin, kuin se todellisuudessa tapahtui, eikä Ashton reagoinut siihen kuin huumorilla. Oliko se outoa, vai ajattelinko vain liian pitkälle?
Odotinko tosiaan, että hänen olisi pitänyt suuttua siitä, että siivooja astelee vahingossa suihkun pukuhuoneeseen ja näkee minut pyyhe ympärilläni? Miksi siitä edes pitäisi suuttua? Ja miksi hänen naurulla kuittaamisensa sitten suututti minua, jos asia ei vaivannut minua?
Helvetti. Voisinpa joskus kääntää ajatukseni pois päältä. En jaksanut taistella itseni kanssa tällaisesta asiasta, kun oli parempaakin tekemistä. Vaikka Ashton istui patjan jalkopäässä, minun ei tehnyt yhtäkkiä mieli kutitella häntä varpaillani, vaikka tavallisesti olisin jo tehnyt niin.
Tunsin, miten vatsassani muljahti. Oliko tämä lopun alku? Saisinko rakennettua näistä ajatuksista korttitalon, jonka päältä yltäisin katkaisemaan suhteen? Miksi minun pitäisi edes tehdä niin? Koska Ashton ärsytti minua juuri nyt vain olemassaolollaan. Nielaisin kuuluvasti.
Tuijotin kattoa tyhjin katsein. Minähän olin yrittänyt sanoa itselleni, ettei tämä suhde ollut hyvä idea. Minun olisi pitänyt antaa kaiken katketa viimeistään Britanniassa, eikä lähteä kiertämään koko maailmaa hänen kanssaan. Olin kuitenkin pitänyt kaikki nämä ajatukset alitajunnassani tähän saakka.
Suhteen alun kipinä oli nyt poissa, se oli sammunut ulkona nyt pauhaavaan vesisateeseen. Jos olisin ajatustavoiltani aikuinen, tässä vaiheessa keskusteltaisiin suhteen tilasta vakavasti. Tiesin kuitenkin, etten pystyisi sellaiseen, en mitenkään. Matkailun minussa herättämä adrenaliinipurkaus oli jatkunut nyt useita kuukausia, ja aloin viimein nähdä sen läpi, vaikken olisi halunnut. Olisin halunnut elää siinä oudossa viime kuukausien maailmassa, jossa kaikki tämä oli olemassa vain meille, eikä meitä voisi kukaan koskaan heilauttaakaan. Tiesin kyllä alitajunnassani koko ajan, että kaikki tämä voisi rikkoutua yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta en antanut itseni ajatella sitä, koska eihän minulle koskaan voisi tapahtua sellaista. Sellaista tapahtui vain kavereiden kavereille jossain kaukana ulkomailla.
Kaikesta huolimatta minä olin nyt se kaverin kaveri kaukana ulkomailla, enkä tiennyt mitä tehdä. Jos olisin joskus oppinut toimimaan oikein, kuin aikuinen, osaisin keskustella näistä ajatuksistani, mutta todellisuudessa vain kurotin jaloillani kohti Ashtonin selkää ja kutittelin varpaillani hänen kylkiään. Hän säpsähti ja kiemurteli kauemmas jaloistani. Hän kääntyi ympäri ja hymyili minulle. Puristin silmäni kiinni hetkeksi, kun tajusin etsiväni valheita hänen olemuksestaan.
______________________________
no hitto vihdoin! tää tarina on jäänyt ihan kaiken alle, niin kuin mun koko kirjoitusharrastus, ja se harmittaa ihan helvetisti. silti löysin yhtäkkiä pari ylimääräistä tuntia aikaa ja päätin antaa sillä aikaa tälle tarinalle, koska mua harmitti jättää alyssa ja ash roikkumaan tällä lailla koko syksyksi.
vaikka tää luku on vähän lyhyenläntä, niin toivottavasti tykkäätte ja jaksatte vielä odottaa tän tarinan kanssa! lupaan että tääkin kirja tulee vielä maaliin joskus :)
ihanaa syksyä (onko vielä liian aikaista sanoa joulunodotusta..?)
