"Voinko mä istua tähän?"
Yksi kysymys voi muuttaa ihan kaiken. Tarina matkustamisesta, ja samaan junanvaunuun astuvasta rakkaudesta.
~Who you travel with can be more important than your destination~
@fallingfromtheskies
29. joulukuuta tuli yllättävän nopeasti, ja jouduimme keräämään kamamme huoneesta, joka ei yllättäen tuntunut enää yhtään niin luksukselta. Todellakin, kaikkeen tottuu. Makasin mahallani lattialla ja käytin puhelintani taskulamppuna etsiessäni viimeisiä tavaroitani sängyn alta. Olimme riidelleet Ashtonin kanssa ensimmäistä kertaa ehkä kymmenen minuuttia sitten. Häpesin, tietenkin, näin jälkeenpäin. Hän oli kadonnut jonnekin tuulettamaan ajatuksiaan. Kaikki oli lähtenyt tyhjästä, siitä, että hän kysyi minulta, millä menemme lentokentälle. Hänellä oli näkemys valmiina; taksilla tietysti. En ollut samaa mieltä, koska tiesin, että nyt olisi minun vuoroni maksaa kyydistä. En halunnut maksaa NYCin kalliista takseista ainoaakaan dollaria, vaan keksiä jotain muuta. Ehkä olimme nyt saavuttaneet pisteen, jossa tarvitsimme hieman omaa tilaa, edes pieneksi hetkeksi, koska siitä leimahti väittely, joka päättyi osaltani selän kääntämiseen ja peitettyihin kyyneliin. Olin ollut vähällä mennä henkilökohtaisuuksiin, liian kauas menneeseen, ja se oli nostanut kyyneleet silmiini, kuten juuri nytkin.
Meistä kumpikaan ei oikeastaan ollut tehnyt mitään muuta väärää kuin antanut äskeisen kiihtyä riidaksi. Jos olisimme olleet hieman paremmissa mielentiloissa, olisimme todennäköisesti muutamalla pienellä perusteluyrityksellä saaneet tehtyä päätöksen. Nyt en enää halunnut ajatella koko asiaa. Jos sisuuntuisin tarpeeksi, voisin vaikka kävellä koko lähes kolmenkymmenen kilometrin matkan. Toivoin kuitenkin, ettei ihan siihen tarvitsisi mennä. Nousin lattialta ja menin ikkunan luo. Hotellihuoneen ikkunasta katsomisessa oli jotain elokuvallista ja jotain runollistakin, ehkä juuri siksi se oli minulle niin sopiva paikka ajatella.
Yhtä elokuvallisesti toivoin, että Ashton seisoisi kadulla ikkunan alla ja katselisi minua juuri nyt. Mutta miksi niin? En kai todella uskonut draamaan ja maailmaa mullistaviin riitoihin. Lentomme lähtöön oli nyt aikaa kuusi tuntia. Huoneen luovutukseen vain puoli tuntia. Ashton oli edelleen ulkona lumipyryssä. Ymmärsin kyllä, että hengähdys teki ihan hyvää myös siksi, että tulisimme istumaan ahtaasti lentokoneessa ja -kentillä seuraavan vuorokauden aikana hyvin tiiviisti ja hyvin väsyneesti.
Kun huoneen luovutukseen oli aikaa kymmenen minuuttia, oven lukko naksahti. Vaistomainen hymy nousi huulilleni. Vaihdoimme kiusallisen katseen, mutta sitten Ashton purskahti nauruun. "Okei, me voidaan mennä sillä bussilla", hän sanoi lopulta. Nappasimme tavaramme ja kirjauduimme ulos hotellista. "No, onko tää tällä taputeltu?" kysyin, kun kävelimme ulos lumisateeseen etsiäksemme sopivan ruokapaikan. "Ai mikä?" sain vastaukseksi. "Tää riidantapainen." Ashton tarttui minua olkapäistä nopeasti ja käänsi itseään kohti painaen huulemme vastakkain. Yhtä nopeasti hän kääntyi takaisin menosuuntaamme. "Niin mikä riidantapainen?" hän kysyi takakäteen jatkaen matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Juu, tuli selväksi", sain lopulta sanottua.
Ehkä juuri tuo efekti oli se, mikä oli tehnyt hänestä vastustamattoman jo siinä Tietyssä Yöjunassa Italian maaseudulla. Hän yllätti, hemmotteli ja huolehti. Kaikkea sitä pienellä, ilkikurisella twistillä. Hän oli oudon itsevarma olematta kuitenkaan. Kun listasin näitä ominaisuuksia, minun teki mieli tarttua häneen kiinni ja rutistaa. En kuitenkaan ottanut hänestä karhun otetta, tartuin vain hänen käteensä.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
