Wherever you will go IN FINNISH

Some sun (84)

Suuntasin kohti - ainakin toivottavasti - oikeaa osoitetta. Tuleva sohvasurffausmajoitukseni oli melko vanhalta näyttävässä kerrostalossa, jonka lähes jokaisessa ikkunassa oli verhot. Yritin arvioida, oliko tämä kerrostalo hintatasoltaan lähempänä opiskelijaluukkuja vai tasokkaita kaksioita, mutta en päässyt minkäänlaiseen vastaukseen.

Minulle oli annettu ainoastaan asunnon numero, ja ovella vastaani tuli onneksi ovipuhelin. Etsin asunnon numeron ja painoin nappia. Minua jännitti, en tiennyt miksi. En ollut koskaan sohvasurffannut, enkä tiennyt mitä odottaa. Myös tuleva majoittajani oli täysi arvoitus. Tiesin ainoastaan hänen nimensä; Ana Moreira. Mistä saatoin edes tietää, ehkä hän oli tullut minua vastaan kadulla aiemmin, eikä kumpikaan ollut tunnistanut toista.

Ovipuhelimen rapinalle kerroin nimeni, sekä millä asialla täällä olin. Ovi surisi auki hitaasti, ja astuin sisään oudon aavemaiseen hiljaisuuteen. Minusta tuntui, ettei koko talossa ollut ketään muuta. Nousin kuitenkin kaikessa kaikuvassa hiljaisuudessa neljänteen kerrokseen, pyörin hetken ympyrää pienessä aulassa, ja löysin sitten oikean oven. Soitin ovikelloa, joka pirisi niin suureen ääneen, että sen kuulivat ainakin tämän kerroksen kaikki asunnot. Ääni saattoi kantaa muihinkin kerroksiin, koska talossa oli niin hiljaista.

Kesti hetken, ennen kuin ovi avattiin. Ehkä hän ensin tarkasteli olemustani ovisilmän kautta, tai sitten hän oli toisella puolella asuntoa. Oven avasi minua hieman lyhyempi, nauravainen nuori nainen. Hän ojensi kätensä, kertoi nimensä, ja antoi minun kertoa omani. Hän tarjoutui auttamaan laukkujen kanssa, mutta tajusi sitten, ettei minulla ollut repun lisäksi kuin kangaskassi.

"Sä matkustat tosi kevyesti, mitä ihmettä! Mun ovelle on tultu monta kertaa tyhjinkin käsin, mutta silloin vaan kertomaan, että kaikki kaksitoista laukkua on alimmassa kerroksessa, ja niiden kanssa tarvittaisiin apua." Anan nauru oli tarttuvaa ja kuplivaa. Hymyilin, ja minusta tuntui heti, että olin onnistunut valitsemaan sopivan majoituksen itselleni.

Asettelin kenkäni hänen kenkiensä viereen. Asunnossa tuoksui häivähdyksenä jokin ruoka, mutta voimakkaimpana haistoin kukkaisen hajuveden. Ana esitteli asunnon minulle nopeana kierroksena. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut paljoa neliöitä, mutta ne olivat sitäkin käytännöllisempiä. Kylpyhuone oli pieni, mutta sisälsi kaiken tarvittavan, jopa pyykkikoneen. Pitäisi kysyä, saanko käyttää sitä ennen lähtöäni. Vaatteeni olisivat tyytyväisiä, jos saisivat välillä muutakin kuin hätäistä käsinpesua tai ylihinnoiteltua kolikkopesulan kyytiä.

Hänen makuuhuoneeseensa ei jäänyt juuri tilaa, kun sinne asetti hänen leveän sänkynsä, mutta sentään siellä oli suuri ikkuna. Keittiö oli suurempi kuin pelkkä keittokomero, mutta silti pieni keittiöksi. Kirkkaankeltaiset kaapistot saivat koko nurkkauksen näyttämään jotenkin nostalgiselta. Olohuone, josta tulisi nyt periaatteessa minun huoneeni, oli sisustettu yksinkertaisesti. Olin jotenkin stereotypisesti odottanut Brasilialaiselta kodilta yletöntä värien ilotulitusta, mutta sainkin hillitysti ja kauniisti yhdisteltyjä värejä juuri sopivissa suhteissa.

"Mistä päin sä olet tulossa? Aksentin perusteella arvelisin, että Australiasta, mutta en voi olla varma." Hän katsoi minua hymyillen, kun asettelin matkatavarani sohvan ja parvekkeen oven väliseen tyhjään kohtaan. "Oikein päätelty, luulin ettei mun aksentti ole ihan noin selvä!" Hän nauroi hersyvästi. "Musta on tainnut tulla jonkinlainen murteiden ja aksenttien asiantuntija. Oon tehnyt tätä jo muutaman vuoden, ja porukkaa on ollut vähän sieltä ja täältä. Mikä tuo sut Brasiliaan ja Rioon?"

Jutteleminen oli hänelle helppoa, mutta hänelle oli myös helppo jutella. Hänessä oli vapautuneisuutta, jota suorastaan kadehdin. "No, jos totta puhutaan, mut tuo tänne pelkkä sattuma. Se on vähän pitkä juttu." Vilkaisen häneen. Hän kääntyy ympäri ja menee keittiöön. "Siinä tapauksessa keitän meille kahvit, kerro sitten!" hän huikkaa päästyään avaamaan ensimmäisen keittiönkaapin.

Olin vaihtanut vaatteeni kevyempiin, eivätkä poskeni enää hehkuneet punaisina, kun pääsin istumaan hänen pienen keittiönpöytänsä ääreen, edessäni kuppi mustaa kahvia. Ennen kuin ehdin ottaa hörppyäkään kahvistani, kerroin hänelle kaiken tästä matkasta, aina tähän pisteeseen saakka. Hän kuunteli hämmästyneenä. Lopulta hän totesi: "Okei, sä oot kiertänyt vähän enemmän maita kuin mä, ja en ihmettele, ettei tossa tilanteessa riitä paljoo paukkuja valita kohteita tarkasti. Voi olla hyvä, että saat ottaa vähän happea välillä." Hän hymyili kuin vanha ystävä, ja vasta silloin tajusin, miten paljon olin tarvinnut aitoa ihmiskontaktia. Olin halunnut jonkun, jolle kertoa kaikesta tästä, mutta en ollut tiennyt, mistä etsiä sellaista henkilöä. En kuitenkaan halunnut olla se, joka avautui baarissa jokaiselle vastaantulijalle.

Hän piteli kahvikuppiaan kaksin käsin, aivan kuin lämpötila olisi pakkasella kolmenkymmenen lämpöasteen sijasta. "Jos susta tuntuu, että sä haluat hengähtää vähän pidempään, mä voin perua ens viikolla tulevat saksalaisturistit. Saat olla ihan rauhassa täällä niin pitkään kuin haluat, eikä sun tarvi lähtee ettimään mitään hotellia." Olin vähällä purskahtaa itkuun, niin paljon olin kaivannut tällaista lämpöä, ihan liiallista vieraanvaraisuutta, mutta ennen kaikkea toista, aitoa ihmistä, jolle kertoa kaikesta. Nostin kahvikupin käteeni ja ryyppäsin kylmää kahvia. Pääasia että siinä oli kofeiinia, muulla ei ollut väliä.

Hymyilin Analle, ja olin jo vähällä sanoa, etten voisi jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta vedin sanat takaisin. Ehkä voisin todella keskittyä vain olemiseen, edes muutaman päivän ajan. Kun joku toinen asuisi kanssani, en vatvoisi omia, typeriä murheitani yökausia, vaan voisin päästä jonkinlaiseen normaaliin rytmiin. "Oikeastaan tuo on just sellainen tarjous, mistä mä olen haaveillut. Voisin olla täällä vaikka...", vilkaisin kalenteria hänen seinällään, mutta tajusin sitten, etten edes ollut varma, mikä päivä nyt oli. Hän taisi huomata hämmennykseni, koska totesi, että tänään on keskiviikko. "Mun oli alunperin tarkoitus olla perjantaihin, mutta voisinkohan mä ehkä olla sunnuntaihin asti? Saisit samalla jättää perumatta ne ensi viikon asukkaat." Hymyilin vuorostani.

Hän nyökytteli kääntyessään samalla kohti allasta huuhdellakseen kahvikuppiaan. "Sopii ihan hyvin! Ja jos tulet viikonloppuun mennessä vielä toisiin ajatuksiin, voidaan järjestellä vielä uudestaan." Kuulin hymyn hänen äänessään, vaikka hän oli selin.

**

Olin nukkunut edellisenä yönä kuin pieni lapsi. Asunnon kuumuus ei haitannut minua lainkaan, eikä myöskään se, että sälekaihtimet päästivät aamuauringon sisälle, suoraan kohti patjaani. Olin todennäköisesti herännyt ennen häntä, ja odotellessani hänen heräämistään istuin patjallani ja tuijottelin auringonsäteitä, jotka raidoittivat olohuoneen seinää tehden siitä oranssinkirjavan.

Olimme syöneet aamupalan yhdessä, kaikessa rauhassa. Ana oli lukenut sanomalehteä portugaliksi, minä olin tuijotellut ikkunasta ulos. Kun hän lähti töihin, jäinkin yllättäen asunnolle yksin. En tiennyt, mitä tehdä, ja minusta tuntui, etten ollut vielä valmis lähtemään tutkimaan kaupunkia. Tekisin sen vasta huomenna. Nyt halusin rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olin tekemässä. Todennäköisesti varaisin myös seuraavan majoituksen, koska olin kerrankin onnistunut nappaamaan astetta halvemman lennon, ja se lähtisi vasta ensi maanantaina, onneksi vasta iltapäivällä. Joutuisin viettämään sunnuntain ja maanantain välisen yön jossakin muualla, ja olin jälleen selaillut sohvasurffauskohteita. Yksi niistä oli suhteellisen lähellä lentokenttää, ja päädyin valitsemaan sen katsomatta sen enempää.

Sen jälkeen suunnittelin matkaa Kapkaupungista eteenpäin. Päätin, että kiertäisin Aasiaa edes vähän, mutta en edes tiennyt, minne voisin mennä tai minne minun kannattaisi mennä. Ehkä voisin pohtia sitä loputtoman pitkällä lennollani maanantaina. Heittäydyin patjalleni selälleni, ja mietin, miten olin päätynyt tänne saakka ilman pakokauhua tai ylitsepääsemättömän suuria ongelmia. Niitä tuli mieleeni vain yksi koko matkalla, ja tällä hetkellä minusta tuntui, että sekään ei ollut jäänyt ylitsepääsemättömäksi. Kaipasin häntä, enkä varmasti koskaan lopettaisi kaipaamasta, mutta jo tänä lyhyenä aikana olin tajunnut, että osasin matkustaa ilmankin häntä. Hän oli vain...

Hän oli lisännyt matkaani sen yllätysmomentin, jota tavallaan olin jo lähtiessäni osannut odottaa. Jotain yllättävää voisi aina tapahtua, mutta en olisi koskaan arvannut, että se olisi rakastuminen korvia myöten. Toisaalta en olisi uskonut myöskään koskaan eroavani Los Angelesissa, tai istuvani kohta lennolla Kapkaupunkiin.

_____________________________________

tämän vuoden opiskelujen paketoinnin kunniaksi uusi luku :) nyt taidan ehtiä kirjoitellakin teille enemmän, kun deadlinet eivät paina päälle ainakaan kuukauteen! 

xx eve