"Voinko mä istua tähän?"
Yksi kysymys voi muuttaa ihan kaiken. Tarina matkustamisesta, ja samaan junanvaunuun astuvasta rakkaudesta.
~Who you travel with can be more important than your destination~
@fallingfromtheskies
"Pitäiskö meidän ajaa pidempää reittiä vai suorinta, minkä navigaattori tarjoaa?" Ashton kysyi, vaikka minusta tuntui, että hän esitti kysymyksen vain itselleen. "Mulle on ihan sama, sustahan se riippuu. Ihan miten sä jaksat vaan ajaa." Ashton oli laittanut puhelimensa vuokra-automme ratin päälle ja selasi karttaa hajamielisesti.
"Jos me ajettais vaikka... Vaikka Kingstoniin ja etsittäis sieltä joku yöpymispaikka." Nyökkäsin ehdotukselle. Kun erkanimme Bostonin keskustasta ja siirryimme moottoritielle, tajusin, miten lähellä joulu todella oli. Katujen varret olivat täynnä jouluisia mainoksia, samoin radio. Vaikka sää oli harmaa, kaikkialla tuntui jo väkisinkin jouluiselta.
Oops! Ang larawang ito ay hindi sumusunod sa aming mga alituntunin sa nilalaman. Upang magpatuloy sa pag-publish, subukan itong alisin o mag-upload ng bago.
Vaikka olin kauempana kotoa kuin koskaan aiemmin, ja olisin ensimmäistä kertaa joulun muualla kuin kotona, en tuntenut erityistä ikävää kotiin. En tiennyt, että oli edes mahdollista olla tuntematta edes pientä koti-ikävää reissussa ollessaan. Koko ajan minusta oli tuntunut, että vaikka olin kaukana, tiesin kodin odottavan siellä jossain, ja voisin palata koska tahansa. Ashton sai minut unohtamaan koko Australian olemassaolon. Hän sai unohtamaan sen, että elämää oli muutenkin kuin maailmaa kiertämällä.
Kun taas yksi valtava tienvarsimainos tonttuineen ja punaisine yksityiskohtineen vilahti ohi, aloin pohtia, pitäisikö minun ostaa Ashtonille joululahja. Ehkä voisin kysyä sitä häneltä vielä joskus. En halunnut meistä kummankaan ottavan stressiä lahjaostoksista, koska ei niin pienillä asioilla edes ollut väliä, ainakaan minulle.
Vilkaisin Ashtonia. Hän vaihtoi vaihdetta ja siirtyi toiselle kaistalle. Hän pyyhkäisi toisella kädellään hiuksiaan kohti takaraivoa ja kiihdytti vauhtia. En mahtanut mitään sille, että hän näytti seksikkäältä ajaessaan. Olisin voinut katsella häntä siinä, toinen käsi ratilla kello kahdentoista kohdalla ja toinen käsi kevyesti vaihdekepin päällä, vaikka pienen ikuisuuden. Käänsin kuitenkin katseeni takaisin tiehen ennen kuin hän huomaisi, miten tuijotin häntä.
"Jotenkin tää vaan tuntuu niin elokuvalliselta, ajaa tän kokoisella moottoritiellä ja tällaisella autolla. Helvetti, mulla ei ikään oo ollut varaa tällaiseen autoon, vanhoilla ruostekasoilla oon aina ajellut ja kuvitellut olevani jotenkin cool tai nostalginen." Hän piti tauon ja katseli jokaista kojetaulun mittaria hartaasti, jopa kliseisesti. "Mutta paskat, mä en vaan koskaan halunnut panostaa autoon, mä en sentään koskaan ajanut kaupungin keskustaa pidemmälle." "Mä en voi sanoo koko tuohon juttuun mitään, koska mä oon ihan tavallinen, vähän nössö ja arka tyttö, joka ei tiedä, mihin suuntaan auto liikkuu, jos laittaa vaihteen R:n kohdalle." Ashton pudisteli päätään. "Kyllä sä nyt sentään sen tiedät, et sä tuota usko itsekään." "No okei, kyllä mä sen tiedän. Mutta liikennesäännöistä tai kytkimestä mä en oikeesti tiedä mitään." Mietin hetken ja muistelin, miten kaveriporukkani ainoa ajokortillinen jäsen oli vienyt meidät ensimmäiselle ajelulle, sammuttanut auton risteykseen ja purskahtanut itkuun. "Mun kavereista vaan yhdellä on kortti, ja se on yleensä aika tympääntynyt ajamiseen." "Miten joku voi olla tympääntynyt ajamiseen... Ei kai se oo edes mahdollista.." Ashton siveli kädellään rattia hajamielisesti.
