Wherever you will go IN FINNISH

Landscapes & devils(19)

Alyssan näkökulma

lokakuun 21. päivä 2015, Pariisin rautatieasema

Viimeinen aamu Pariisissa. Rautatieasemalla on yllättävän hiljaista, vain Ashton ja minä. Kuin elokuvaa. Juna lähtee kohta, vaihdamme jälleen maata.

Jätin tekstin sikseen ja työnsin kirjan takaisin reppuuni. Ylläni oli aiemmin ostamani pitsipaita. Olin kuitenkin pukenut sen alle mustan topin, ihan vain yhteiseksi hyväksi. En joka tapauksessa halunnut herättää pahennusta itsessäni tai muissa. Kun nousisimme junaan, saisimme istua siinä kauan. Matka Coquellesiin kestäisi kaksitoista tuntia, vieläpä ilman junanvaihtoja.

Onneksi tavaramme olivat kaikki vain kahdessa repussa. Junanvaunu oli kapea, eikä edes tavallisten reppujen kanssa meinannut mahtua liikkumaan. Pääsimme kuitenkin lopulta paikoillemme ja asetuimme mahdollisimman mukavasti. Heti kun istuin, katselin nopeasti ympärilleni. Näitä yksityiskohtia tulisin siis tuijottamaan seuraavat tunnit. Emme olleet varanneet edes omaa hyttiä, olimme päättäneet säästää tällä kertaa.

Katsoin ikkunasta ulos hämärään. Harmikseni en nähnyt kuin asemarakennuksen ulkoseinän. Se sai kuitenkin kelvata tällä kertaa. Odotin auringon ilmaantuvan esille pilvien seasta, mutta se näytti pysyvän piilossa tänään. Kello ei ollut vielä paljon kahdeksaa enempää, ihmisiä asettui täysin nukkumavalmiiksi vaunussamme. He asettelivat kapeaa tyynyä paremmin päänsä alle ja heittivät hupparin peitokseen. Kun katselin heitä, en voinut itsekin olla ajattelematta tuota mahdollisuutta.

Edellisenä iltana olin hän oli suudellut minua. Suudellut minua maailman romanttisimmassa paikassa. Kauniilla koristeellisella sillalla Pariisissa. Olin vähällä itkeä, kun vain ajattelinkin sitä. Se oli ollut niin täydellistä, edes kuvitelmissani en ollut koskaan ajatellut sellaisen voivan tulla todeksi. Olimme palanneet hotellillemme käsi kädessä, kasvoillamme pienet hymyt. En halunnut edes ajatella silloista hissimatkaamme omaan kerrokseemme asti. Poskeni olivat kuumottaneet punaisina, Ashton oli vain tuijotellut kattoon.

Kun olimme selvinneet huoneeseemme asti, kumpikin oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt iltatoimensa ja olimme käyneet nukkumaan selät vastakkain. Kuitenkin päädyimme molemmat iltayöstä kääntämään kylkeä. Katseemme kohtasivat hiljaisessa pimeydessä, eikä kumpikaan halunnut sanoa mitään. Suljimme silmämme ja heräsimme samasta asennosta tuntikausia myöhemmin. Kuin ihmeen kaupalla olimme lähempänä toisiamme kuin nukahtaessamme. Kasvomme olivat niin lähekkäin, että nenämme lähes koskettivat. Taas seurasi punastelua ja katseen välttelyä. Silloin minua olisi naurattanut, mutta pelkäsin hänen pahoittavan mielensä, jos nauraisin. Nousin siis nopeasti sängystä ja menin kylpyhuoneeseen suihkuun. Siellä uskalsin päästää hiljaisen, hieman hermostuneen naurahduksen.

Juna nytkähti liikkeelle ja loittoni nopeasti asemalta, jolla useat jäivät seuraamaan sen kulkua. Ehkä olin osa heidän sekalaisia kuvitelmiaan, jotka askartelivat junan ikkunasta näkyvissä kasvoissa ja ehkä kehittelivät omia tarinoitaan heidän henkilöllisyyksistään. Junamatka tulisi jälleen kerran kestämään ikuisuuksia, mutta minulle se oli juuri tällä hetkellä aivan yhdentekevää. Nojasin pääni Ashtonin olkaa vasten ja suljin silmäni.

**

Herätessäni minulla ei ollut hajuakaan, mitä kello oli tai missä edes olin. Nostin pääni Ashtonin käsivarrelta ja pyyhkäisin hiuksia kasvoiltani. Ulkona oli jo täysin valoisaa. Vilkaisin kelloa. Olin nukkunut melkein neljä tuntia, koska kello huiteli jo kahdentoista tietämillä. Ashton nukkui edelleen, tosin en tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän näytti levolliselta käsivarret rinnalle ristittyinä ja leuka rintaa vasten nuokahtaneena.

Kaikki tuntui epätodelliselta. Minua ei ahdistanut edes junan ahdas jalkatila tai se, että niskani olivat nukkuessani olleet asennossa, josta ne tulisivat koko loppupäivän muistuttamaan. Matka Englannin kanaalille tulisi kestämään vielä tuntikausia, joten ehtisin katsella ikkunasta vaikka miten kauan.

Junan vauhti pysyi tasaisena, eikä mikään tuntunut voivan häiritä rauhaani juuri nyt, ei edes junan ajoittainen kolina raiteiden saumakohdissa, eikä toisaalta myöskään vaunun tasainen hälinä. Ulkona kaikki oli välillä kuin maalauksesta. Loivasti kumpuilevat peltoaukeat olivat edelleen vehreitä, vaikka oli jo lokakuu. Siellä täällä kohosi kyläkeskuksia, jotka olivat kuitenkin niin pieniä, etteivät olleet edes viitsineet muodostua junaradan varteen. Ne nököttivät hiljaisen näköisinä kauempana peltojen takana. Välillä juna ohitti asemia pysähtymättä tai edes hiljentämättä.

Ashton nukkui ainakin puolitoista tuntia heräämiseni jälkeen ennen kuin avasi silmänsä hetkeksi ja sulki ne sitten uudelleen auringonvalon häikäistessä. Hän näytti jo suunnittelevan uudelleen nukahtamista, kunnes tönäisin häntä olkapäähän ja sain hänet kunnolla heräämään ympärillämme olevaan maailmaan.

Juttelimme hetken ja tajusimme, miten puuduttavan pitkä tämä matka tulisi olemaan. Matkaa oli edelleen jäljellä kymmenen tuntia, vaikka olimme istuneet jo ainakin neljä. "Tää junassa istuminen alkaa jo pikkuhiljaa puuduttamaan, vaikka eihän tässä toisaalta mitään vikaa ole", Ashton sanoi katse mietteliäänä. "Voitais oikeasti kokeilla jotain muitakin matkustusvaihtoehtoja, kun täältä päästään". Nyökkäsin.

En ollut uhrannut ajatustakaan muille kulkuneuvoille, olin ajatellut matkustaa vain junalla. Oikeastaan se voisi tuoda kivaa vaihtelua, vaikka maksaisikin enemmän. Olin estänyt itseäni ajattelemasta laivamatkustuksen mahdollisuutta, mutta nyt se yhtäkkiä oli edessäni selkeänä ja yhtä uhkaavana kuin aina ennenkin.

Olin aina luullut päässeeni jo eroon traumastani, mutta yhä edelleen se löytyi sisältäni. En vieläkään kestänyt merta tai minkäänlaisia laivoja. Vanhempani olivat kerran, vuosia sitten, lähteneet sille risteilylle. Sen piti olla vain kahden yön poissaolo kotoa, sain olla isovanhempieni kanssa kerrankin ilman vanhempien määräilyä, mutta vanhemmat eivätkään enää koskaan palanneet määräilemään. Vaikka olin silloin ollut nuori, muistin edelleen, miltä se oli tuntunut. Olin laivaturmasta kertoneista uutisista huolimatta seisonut oven edessä ja kysellyt, milloin he tulevat kotiin.

Kun vuosia kului, suru muuttui kaukaisemmaksi, mutta pelko jäi. En luottanut veteen, se ei ollut kanssani samalla puolella. Se oli uhkaaja, vastustaja. Mikään ei ollut yhtä kammottavaa kuin musta, hiljaisena vellova meri. Suloisenkiiltävän pinnan alla oli metrikaupalla tyhjää, hukuttavaa massaa, jonka seasta uponnutta ei voinut koskaan löytää. Olin jo pitkään halunnut päästä kammostani eroon, mutta se ei vain onnistunut, en pystynyt astumaan laivaan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Minusta tuntui joka kerta, että se olisi nimenomaan sellainen.

Toivoin, että Ashton oli tarkoittanut lentomatkustamista ehdottaessaan muita matkustustapoja. Toivoin todella. Juna jatkoi yhä eteenpäin kohti Coquellesia. Sieltä pääsisimme vihdoin Britanniaan... meren alta. Olin huijannut itseäni ajattelamaan muita asioita jo hyvän aikaa, mutta joskus minun oli vain pakko kohdata totuus siitä, minne olimme todella menossa. Päällämme tulisi olemaan valtava määrä merta. Pelkkää merta, vain kapea tunneli erottamassa meren massan meistä. Pala nousi kurkkuuni jo nyt, vatsa tuntui kiertyvän solmuksi.

Käperryin pieneksi mytyksi junan istuimelle ja nojasin ohimoni vasten ikkunan viileää reunaa.

__________________________________

 tässäpä aiemmin lupaamani jatko tähän tarinaan :) toivottavasti tämä jaksaa edelleen viihdyttää teitä, vaikka välillä päivittelytauot ovat pitkiäkin ! 

kommentoikaa ihmeessä, mitä pidätte tästä ja muistakaa myös votet ;) 

uusi luku heti ensi vuonna (;

xx eve