*Hoseokin näkökulma*
Kylmä keväinen tuuli puhalsi etelästä päin, ja pörrötti hiuksiani. Pidin kiinni Taehyungin kädestä, ja hän tärisi vähän. En ollut varma hermostuttiko häntä, vai oliko poika vain kylmissään. Kävelimme kohti oikeustaloa, vihdoin ja viimein. Yoongi oli pitänyt raahata puoliväkisin ylös sängystä, hän ei halunnut nähdä tai kuulla mitään Baekhyuniin liittyvää. Poika oli istunut pitkään heittiön pöydän ääressä koskemattoman kahvikupin äärellä, kasvot haudattuna käsiinsä. Lopulta Jimin käveli hänen luokseen, ja laski pienen kätensä pojan olkapäälle. Hiljaa hän oli kutsunut vanhempaa poikaa nimeltä, ja Yoongi oli noussut ylös. Ehkä hän oli tarpeeksi rohkea.
Kävellessämme Taehyung ei nostanut katsettaan maasta, vaikka vilkuilin häntä välillä. Poika oli hautautunut Jinin lainaamaan paksuun huiviin, ja minusta se oli suloinen. Taino, kaikki Taehyungin päällä oli minusta suloista.
"Miltä tuntuu?" Kysyin Taehyungilta.
Poika pudisti päätään hiljaa, ja tajusin hänen haluavan olla hetken vain omien ajatustensa kanssa. Käänsin katseeni takaisin maahan, ja tuijotin tennareitani. Jin käveli takanani, jutellen Namjoonille tästä päivästä. Hän puhui enimmäkseen vain pitääkseen tunnelman rauhallisena, ja meidän muiden ajatukset aisoissa. Minuakin ahdisti, mutta enemmän olin helpottunut. Helpottunut siitä, että Baekhyun on saatu kiinni, ja joutui vihdoin vastuuseen tästä kaikesta.
Vihdoin saavuimme sen suuren valkoisen talon pihaan. Pelokkaasti kävelimme eteiseen, ja aloin riisua takkiani naulakkoon. Autoin kaulahuivin Taehyungin päältä, ja poika kiitti hiljaa. Hänen kätensä olivat kylmästä siniset, ja minä lämmitin niitä omieni välissä hiljaa hymyillen.
"Kaikki menee hyvin, kaikki järjestyy" lohdutin, ja Taehyung nyökkäsi.
"Mua vaan ahistaa vähän."
Hellästi halasin häntä, ja Taehyung kietoi kätensä ympärilleni. Hän hautasi kasvonsa paitaani, ja minä siltin hänen pehmeitä hiuksiaan.
"Kaikki järjestyy."
Silloin sisälle tuli lisää ihmisiä. Chanyeol. En ollut koskaan nähnyt häntä, mutta poika oli kuvailtu minulle tarpeeksi hyvin. Hänen vaaleat sotkuiset hiuksensa olivat hänen silmillään, ja poika näytti itkuiselta. Käsissään hänellä oli hopeiset käsiraudat, ja hänen kanssaan oli neljä ihmistä. Kaksi lääkäriä, vartija, ja joku sinihiuksinen poika. Hän oli Chanyeolia lyhempi, mutta häntä vähän vanhempi. Ehkä Taehyungin ikäinen. Se poika puhui lääkäreille, tarkemmin sanottuna huusi. Kuulin kuinka hänen äänensä oli täynnä vihaa.
"Päästäkää se irti. Chanyeol on ihminen, ihan niinkun se karkais ja ois jollekkin vaarallinen. Tunnen Chanyeolin ajatkset paremmin kuin kukaan teistä, se ei vahingoittais täällä ketään. Te ootte hirviöitä, ottakaa noi pois siltä" hän vaati, ja hänen äänensä oli käskevä ja epätoivoinen.
Chanyeol katsoi lattiaa surullisena, eikä edes yrittänyt rimpuilla. Hänen silmänsä olivat tummat ja niin täynnä pelkoa ja surua.
"Kwan. Sinä olet psykiatri, et päätä Chanyeolin kohtelusta" jompi kumpi sairaanhoitajista sanoi tylysti ja halveksuvasti.
Kohotin kulmakarvojani. Hän ei näyttänyt psykiatrilta, varsinkaan värikkäillä hiuksillaan. Ehkä hän oli värjännyt ne piristääkseen Chanyeolia, ja ajatus hymyilytti minua vähän.
Sinihiuksinen poika ei luovuttanut, vaan yritti saada Chanyeolin huomion. Hän pyyhkäisi pojan vaaleat hiukset hänen silmiltään, ja sanoi tälle jotain. En kuullut mitä, mutta näin kuinka Chanyeolin mustat silmät loistivat hetken vähän kirkkaammin.
Käännyin Taehyungin puoleen, ja poika pyyhki silmiään hiljaa. Hän oli itkenyt vähän, ja rauhoittavasti hymyillen pyyhin hänen poskensa kuiviksi.
"Me selvitään tästä hienosti."
Taehyung nyökkäsi, ja käänsin katseeni Yoongiin ja Jiminiin. Yoongi katsoi Chanyeolia, ja Chanyeol vilkaisi häntä nopeasti. Sitten poika painoi katseensa maahan. Jimin ja Yoongi lähtivät hitaasti kävelemään Jinin kanssa saliin, ja minä silitin Taehyungia. Suutelin hänen otsaansa, ja poika hymyili vähän.
"Onks okei? Voidaanko mennä saliin?"
Taehyung nyökkäsi, ja tartuin hänen pieneen käteensä. Kävellessämme Namjoonin perässä kohti ovea, vilkaisin vielä taakseni. Chanyeol oli vihdoin irrotettu käsiraudoistaan, ja hän seisoi aulan reunalla kahdestaan sen pojan kanssa. Se sinitukkainen psykiatri, Kwan, piti häntä kädestä. Chanyeol käveli varovasti eteenpäin, ja se poika piteli häntä tukevasti kiinni. Hän puhui Chanyeolille jatkuvasti kaikenlaista, ja hetken minäkin kuuntelin. Hänen puheensa oli oikeasti ihmeellistä, en ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin. Hän kertoi kuinka kesä tulee, ja pelloilla kasvaa auringonkukkia. Hän kertoi kuinka kaikki selviäisi, ja Chanyeol olisi turvassa. Kuinka hän saisi päättää itse itsestään, eikä hänen tarvitsisi pelätä. Hän kertoi kuinka kevätaurinko sulattaisi lumen, ja kuinka jokivesi olisi tarpeeksi lämmintä uitavaksi. Chanyeol oli alkanut itkeä hiljaa, ja hän pyyhki kyyneleitään mustan paitansa hihaan. Se poika lohdutti häntä, ja kertoi kuinka päivä kerrallaan he selviäisivät.
Taehyung vetäisi kättäni, ja käänsin selkäni heille. Kävelimme käsi kädessä suurista ruskeista ovista sisään, ja edessämme avautui vieläkin suurempi oikeussali. Namjoon pysähtyi oven vierelle, ja me kävelimme hänen viereensä.
"Missä me istutaan?" Kysyin.
Namjoon kohautti olkiaan, ja huokaisin. Silloin huomasin vieressämme seisovan tytön. Hänellä oli yllään valkoinen mekko, ja villatakki. Hän oli ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen, ja hänen tummanruskeat pitkät hiuksensa laskeutuivat kauniisti hänen olkapäilleen. Hänen kasvonsa olivat itkusta märät, ja hän pyyhki silmiään jatkuvasti hihaansa. Hänen kaulassaan oli tummia jälkiä, ja hänellä oli poskessaan näkyvä arpi. Hän näytti niin avuttomalta ja pieneltä siinä seisoessaan. Tyttö piti kädestä pientä poikaa, korkeintaan parivuotiasta. He näyttivät niin samalta, että hätkähdin. Silloin tajusin sen. Taapero oli sen tytön oma lapsi. Hän oli vasta itsekin niin nuori, ja minua säälitti niin paljon. Taehyung tuijotti heitä hiljaa, hän oli huomannut saman. Sitten se taapero kääntyi katsomaan meitä. Hänessä oli jotain niin helvetin tuttua, että puraisin itseäni kieleen. Ne mustat silmät. Baekhyunin mustat silmät. Se vahvisti päätelmäni, ja kurkkuani kuristi.
Taehyung tärisi, ja tarttui käteeni. Minä silittelin häntä, ja kerroin että kaikki olisi kunnossa. Kerroin niin, vaikka tiesin ettei kaikki ollut sinne päinkään. Pienellä pojalla oli kädessään pieni sininen leluauto, ja huolestuneena hän katseli äitiään. Tyttö nyyhkytti hihaansa vasten, ja se poika yritti halata hänen jalkojaan. Lopulta tyttö nosti lapsen syliinsä, ja itki häntä vasten.
Katsoin Namjoonia. Hän ei irrottanut katsettaan siitä tytöstä hetkeksikään. Lopulta hän käveli heidän luokseen, ja tyttö laski lapsensa maahan. Namjoon jutteli hänelle hiljaa, ja hän itki. En kuullut heidä keskusteluaan, ja loputa Namjoon kietoi kätensä hänen ympärilleen. Tyttö halasi häntä, ja Namjoon silitti hänen selkäänsä. Sitten hän nosti poikansa maasta, ja ojensi sen Namjoonin käsivarsille. Tyttö kumarsi hiljaa, kiittääkseen. Sitten hän kääntyi kannoillaan, ja lähti.
Namjoon käveli luoksemme, poika sylissään. Hän näytti kalpealta, ja vakavalta. Se poika oli surullinen, ja huolestuneen näköinen. Eivät lapset ymmärtäneet tällaista, ei heidän pitänyt ymmärtää.
"Baekhyun."
Se yksi sana riitti kertomaan kaiken siitä nuoresta naisesta, ja hänen jäljistään. Kaiken hänen pienestä pojastaan, joka viattomasti leikki sinisellä leluautollaan, niin tietämättömänä.
"Ja lapsi on hänen ja Baekhyunin."
Nyökkäsin, ja Taehyung oli kalpea kuin lakana. Kaivoin hänelle vesipullon laukustani, ja silitin hänen selkäänsä. Poika tärisi, ja tunsin kuinka hän alkoi panikoitua.
Yhtäkkiä se pieni poika Namjoonin sylissä avasi suunsa.
"Äiti tanoi, että me ollaan täällä kotka isi on vähän sailas. Te ei lakasta enää äitiä. Äiti pelkää sitä paljon. Mutta nyt se sano et meilän ei talvi enää nählä isiä, ja että meittä tulee onnellitia."
Katsoin poikaa hiljaa, ja Taehyung itki. Hän ei jaksanut enää pitää itseään koossa, vaan antoi kyyneleiden valua poskilleen. Minä lohdutin häntä, ja Namjoon katsoi meitä hiljaa. Sitten hän katsoi poikaa sylissään. Miten raiskaus selitettäisiin lapselle niin että hän ymmärtäisi? Poika oli varmaan itsekin syntynyt raiskauksen takia. Se tyttö oli halunnut pitää hänet, tai sitten hänellä ei ollut vaihtoehtoja.
"Äiti on toti sulullinen. Isi satutti äitiä. Vaikka äiti tanoi ei. Iti tano että äitistä tuntuu hyvätä" poika totesi surullisesti.
Katsoin Taehyungia, ja yritin saada hänet rauhoittumaan. Poika kyykistyi maahan, ja minä kumarruin hänen viereensä. Mitä Baekhyun oli mennyt tekemään? Lapsi oli vielä niin pieni ettei hän ymmärtänyt. Miten hänelle selitettiin ne kaikki jäljet? Entä se miten Baekhyun kohteli hänen äitiään? Oliko käsitys isästä hänelle väkivaltainen ja torjuva? Taehyung nosti kädet korvilleen, ja yritin lohduttaa häntä.
"Kaikki järjestyy."
Taehyung katsoi minua kyyneleet silmissään, ja sydämeeni sattui.
"Hoseok tää on niin helvetin sairasta, mä en kestä."
Nyökkäsin.
"Mä tiedän kulta, mutta kaikki selviää. Se joutuu vastuuseen, kaikki selviää" sopersin.
Taehyung heittäytyi syliini itkemään, ja minä silitin häntä hiljaa. Taehyungia ahdisti niin valtavasti, ja niin minuakin. Se tyttö oli ehkä kahdeksantoista.
"Mua oksettaa" Taehyung kuiskasi, ja minä silitin hänen hiuksiaan.
"Voi rakas, kaikki tulee olemaan hyvin. Kun me lähetään tästä rakennuksesta, sä tuut olemaan niin paljon helpottuneempi. Mä lupaan et tää järjestyy. Baekhyun saa oikeesti maksaa tästä."
Taehyung nyökkäsi, ja nielaisi hiljaa.
"Mä rakastan sua. Mut mua pelottaa."
Suutelin hiljaa Taehyungin lämpimiä huulia, ja Taehyung kietoi kätensä ympärilleni. Olimme vieläkin kyykyssä lattialla, mutta mitä väliä.
"Mäkin rakastan sua. Me selvitään."