*Yoongin näkökulma*
Istuimme aamiaispöydässä Jiminin kanssa. Kaikki muut nukkuivat vielä, ja me istuskelimme vierekkäin pöydän ääressä. Jimin heilutteli jalkojaan ilmassa, ja joi appelsiinimehua.
"Voitko antaa mulle omenan?" Vaaleahiuksinen poika kysyi hymyillen, yhä jalkojaan heilutellen.
Nyökkäsin, ja ojensin hänelle vihreän omenan pöydällä olevasta kulhosta. Poika kiitti minua, ja hymyillen sipaisin hänen silmilleen valuneet hiussuortuvansa pois tieltä. Painoin nopean suukon Jiminin pehmeille huulille, ja vetäydyin sitten taas syömään omaa aamiaistani. Jimin punastui, ja painoi katseensa takaisin mehulasiinsa. Minua hymyilytti ajatus siitä, että Jimin oli yhä ujo minun seurassani. Olimme olleet yhdessä jo ikuisuuden, mutta silti Jimin käyttäytyi välillä kuin ihastunut kutosluokkalainen.
Yhtäkkiä Hoseok käveli keittiöön. Hän näytti rättiväsyneeltä, ja pojan hiukset pörröttivät sotkuisina ympäriinsä. Hän haukotteli, ja näytti vähän itkuiselta.
"Hoseok?" Jimin katsoi poikaa kysyvästi.
"Taehyungilla on tosi huono olla nyt, se haluu olla yksin. En saanu nukuttuu yöllä varmaankaan paria tuntia kauempaa."
Huokaisten poika istui keittiön tuolille, ja haroi haaleanoransseja hiuksiaan. En tiennyt oikein mitä sanoa, tiesin että Taehyungilla oli vieläkin huonoja päiviä, jolloin hän ei halunnut tai pystynyt nousemaan sängystä ollenkaan ylös. Silti Hoseok oli jättänyt Taehyungin yksin nukkumaan, tai vielä pahempaa, yksin ajatustensa kanssa.
"Sä sitten päätit jättää Taehyungin sinne" totesin ilmeettömästi.
Hoseok nosti itkusta punaiset silmänsä minuun.
"No mee vittu ite sen luo, kun tunnut tietävän siitä kaiken" Hoseok tiuskaisi.
"En sanonu et tiedän siitä kaiken, sanoin vaan et vaa sydämetön hirviö vois jättää poikaystävänsä yksin tonne tos tilas" näpäytin takaisin.
Jimin katsoi minua hieman pettyneesti. Tiesin ettei minun pitäisi jatkaa tästä, mutta Hoseok ärsytti minua. Miksi hän oli jättänyt Taehyungin yksin, oliko aamukahvi hänelle tärkeämpi kuin poikaystävä?
"Sä et tiedä mitään" Hoseok sopersi.
Jimin näytti siltä, kuin hän aikoisi tulla väliimme ennenkuin tästä tulisi rumaa.
"Mä tiedän paljon enemmän kun sä, usko pois" totesin kylmästi. Hoseok kävi todella hermoilleni. Ehkä asiaan vaikutti se etten ollut syönyt juuri mitään iltapalaksi tai aamupalaksi, mutta olin vihainen. Hoseok ei tajunnut että tässä kämpässä on muitakin kuin hän ja Taehyung.
"Sä et tiedä musta mitään, sä et tiedä mitään mun menneisyydest tai mistään mitä mä oon joutunu käymään läpi! Sä et joudu valvomaan kokonaisia öitä koska pelkäät et ainoa ihminen joka sulla on jäljellä tässä maailmassa tappaa ittensä, koska sillä on niin helvetin paha olla!" Hoseok alkoi yhtäkkiä nyyhkyttää.
"Mua ei kiinnosta."
Jimin katsoi minua vihaisesti, ja nousi penkiltään ylös. Hän käveli Hoseokin luo, ja istui hänen viereensä. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta Jimin katsoi minua niin vihaisesti, että puraisin itseäni vahingossa kieleen. Tyydyin tuijottamaan ilmeettömänä, kun Jimin halasi Hoseokia yrittäen vakuutella hänelle, että en minä tarkoittanut mitään sanomistani asioista. Kyllä minä tarkoitin, olin helvetin vihainen Hoseokille. Tässä talossa on niin monta ihmistä jotka oikeasti tarvitsevat apua, ja hän elää kuin mikäkin kuningas valtakunnassaan sortaen muita. Hoseokin pitäisi pysyä vahvana Taehyungia varten, ja olla hänen kanssaan nytkin.
Jimin pyysi itkevää poikaa nousemaan ylös, ja ojensi hänelle oman kahvikuppinsa. Jimin oli joskus liian hyvä ihminen, ja minua raivostutti hänen viaton puolueellisuutensa. Hän voisi edes yrittää ajatella, miltä minusta tuntui.
Oikeastaan minulla ei ollut mitään syytä raivota Hoseokille. Suoraan sanottuna minua ahdisti aivan järkyttävästi kaikki ympärilläni tapahtuva, ja Hoseok oli ensimmäinen ihminen johon satuin sitä purkamaan. En halunnut huutaa Jiminille, en pystynyt siihen ilman syytä. Ja Hoseok oli vain sattunut tielle. Miksi hitossa minä otin uhrikseni juuri koko yön valvoneen pojan, joka teki sen vain puhtaasta rakkaudesta Taehyungia kohtaan. Olin, taas kerran, hirviö. Tiesin sen itsekin, mutten voinut sille mitään. Minä vain olin.
Jimin ohjeisti yhä itkevän Hoseokin ulos keittiöstä, ja sulki oven. Sitten hän kääntyi minuun päin.
"Yoongi, mitä helvettiä toi oli."
Katsoin häntä halveksuvasti, ja nojasin ruokapöytään.
"Sä tiedät kuinka pahalta Hoseokista tuntuu muutenki, onko sun pakko vielä vittuilla sille päin naamaa asioista joihin se ei voi vaikuttaa?"
Katsoin Jiminiä arvostelevasti, ja totesin kylmällä äänellä:
"Se ois voinu olla sen Taehyunginsa kaa. Ei sen ois tarvinu tänne tulla häirittemään meitä."
Jimin katsoi minua järkyttyneenä.
"Me ollaan asuttu saman katon alla melkein vuosi, ja se ei oo yhen yhtä kertaa häirinny meitä!"
"Se häirittee mua olemassaolollaa."
Jimin oli oikeasti vihainen nyt. Hienoa. Näin kuinka poika oli melkein purskahtamassa itkuun, mutta piti tunteet huolellisesti sisällään.
"Yoongi, mikä sua vaivaa?" Hän kysyi hiljaa.
"Hoseok. Se on säälittävä."
Mitä helvettiä minä oikein kuvittelin saavuttavani tällä, miksen voinut olla hiljaa? Yritin lopettaa, yritin pyytää anteeksi, mutta olin jo menettänyt kroppani hallinnan. Nousin nopeasti penkiltäni ylös, ja seisoin vastakkain Jiminin kanssa.
"Yoongi, sä se tässä oot säälittävä" Jimin totesi, katsoen minua suoraan silmiin.
Halusin taas pyytää anteeksi, mutta sen sijaan viha kuohahti sisälläni.
"Millä vitun oikeudella sä haukut mua?"
"Sillä samalla millä sä haukut Hoseokia. Mä en voi sallia sitä, oot hirviö."
"HILJAA" huusin. Olin niin vihainen Jiminille. Mutta ennen kaikkea itselleni.
Tiesin sen. Tunsin kuinka melkein purskahdin itkuun, mutta kehoni toimi taas väärin. Tajusin kohottaneeni käteni ylös. Kohotin sen ylös, ja yritin lyödä Jiminiä. Jimin kompuroi järkyttyneenä pois alta, ja katsoi minuun pelosta kiiltävillä silmillään. Hän vajosi kauhuissaan keittiön nurkkaan, ja tuijotti minua kyyneleet silmissään. Otin nopeasti pöydältä lasisen kannun, ja nostin sen ylös heittääkseni Jiminä sillä. Silloin hän purskahti kauhuissaan sydäntäsärkevään itkuun, ja suojasi päänsä käsillään.
Tajusin juuri, mitä olin taas tehnyt. Minulla ei ollut ollut mitään syytä raivota, olin juuri huutanut täysin viattomille ihmisille ilman mitään syytä. Olin ällöttävä. En ansainnut rakkautta, en ansainnut mitään. Varsinkaan Jiminiä.
Laskin kannun takaisin pöydälle, ja painoin kasvoni käsiini. Jimin tajusi minun olevan vaaraton, mutta hän ei silti uskaltanut edes vilkaista minuun päin. Hän kapusi nopeasti huterille jaloilleen, ja juoksi ulos keittiöstä. Kuulin kuinka hän paiskasi oven kiinni, ja purskahti sydäntäsärkevään itkuun sen ulkopuolella. Mitä helvettiä minä olin oikein tehnyt. Kuulin kuinka joku yritti lohduttaa häntä, ja vei Jiminin pois oven edestä, ehkä toiseen huoneeseen.
Silloin Namjoon käveli keittiön ovesta sisään, ja sulki sen perässään.
"Yoongi, mitä helvettiä. Selitä."
"Mä tein sen taas."
Namjoon näytti vakavalta. En tiennyt oliko hän vihainen, vaiko hyvin vihainen.
"Teit mitä?"
"MÄ LÖIN JIMINIÄ" huusin, ja purskahdin itkuun.
En ollut ikinä, ikinä koskenut häneen niin. Rakastin häntä yli kaiken.
Namjoon katsoi minua ilmeettömästi. Aistin kuinka vihainen hän oli.
"Sä teit mitä." Hän sanoi hitaasti.
Ihan kuin hän ei olisi kuullut mitä sanoin, ja turhauduin tästä vielä entisestään.
"M-mä en osunu, se ehti väistää" sopersin, ja peitin taas kasvoni.
En voinut katsoa Namjooniin. En voinut kohdata hänen syyttäviä silmiään, en vain voinut.
"Yoongi, tää on jo toinen kerta kun sä et pysty hillitsemään itseäs."
Kyllä minä sen tiesin. Olin niin vihainen itselleni.
"Kyllä mä vittu tiiän!" Itkin, ja vajosin pöydän ääreen istumaan.
Yllätyksekseni Namjoon istui vierelleni, ja otti toisen käteni omiensa väliin. Varovasti hän silitti sitä, yrittäen rauhoittaa minua. Itku kulki väristyksinä kroppani läpi, ja minusta tuntui niin pahalta.
"Mua ahistaa ihan helvetisti" nyyhkytin.
Silloin Namjoon halasi minua. Kun hän vihdoin irrottautui, olin rauhoittunut hieman.
"Yoongi, me voidaan hankkia sulle apua. Kaikki järjestyy. Tarvit vaan jonkun jolle puhuu sun ajatuksista."
Asia ei ollut noin yksinkertainen minun osaltani. En saisi Jimin luottamusta enää koskaan takaisin.