Tällä fanficilla on nyt yli 8k lukijaa. Kiitos aivan älyttömästi kaikille, en voi sanoin kuvailla paljonko tää merkitsee mulle. Kiitos❤️
(Timeskip eiliseen, kun Taehyung ja Hoseok olivat ulkona)
!HUOM! Tämä luku sisältää myös joillekkin mahdollisesti epämiellyttäviä itsetuhoisuuteen liittyviä aiheita, joten jos tiedät ettet kestä niitä, ethän lue. Stay safe❤️
*Hoseokin näkökulma*
Ilta alkoi hämärtyä entisestään. En tiennyt mitä tehdä, Taehyung itki yhä minua vasten. Olin niin rikki, mutta ennen kaikkea hän oli rikki. Tunsin oloni järkyttäväksi, mutten voinut edes kuvitella kuinka hirvittävältä Taehyungista tuntui. Hän oli menettänyt kaiken. Ensiksi poikaystävänsä.
Kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt Jungkookin vuoksi, poika ei ollut selvinnyt. Tiesin että Taehyung oli antanut kaikkensa, koko sydämensä pelastaakseen ihmisen jota hän rakasti. Se ei riittänyt, valitettavasti.
Nyt poika oli vielä sortunut tähän. Syömiseen. Tai pikemminkin sen lopettamiseen. En tiennyt miksi, milloin tämä oli alkanut. Tekikö Taehyung tämän koska hän vihasi itseään?
"Kulta..." kuiskasin hiljaa.
Taehyung nyyhkäisi, ja hengitti hiljaa rintaani vasten.
"Mä rakastan sua...ihan sama mitä käy. Mä rakastan sua niin paljon, haluun pelastaa sut. Oot liian arvokas"
Taehyung nyyhkäisi uudelleen, ja tunsin hänen kehonsa tärisevän.
"Mua hävettää." Poika sopersi vihdoin.
"Sun ei tarvi hävetä, rakastan sua. Ihan sama mitä käy, niinkuin sanoin jo"
"Oon niin arvoton. Aiheutan vaan kaikkee pahaa, mun pitäis kuolla. Ei mulle oo paikkaa täällä, mun koti ei oo täällä. Mun koti on siellä missä Jungkook on. Mä rakastan Jungkookia, mä rakastan sitä poikaa" hän sopersi itkien.
"Mut pahinta tässä on se, et rakastan sua. Eniten. Nyt. Mun aivot on sairaat, ne ei halua antaa mun rakastaa sua. Ne haluaa vaan Jungkookin. Ne ei jätä mua rauhaan. Mun ajatukset ajaa mua takaa, ja aina kun ajattelen sua ne kirkuu. Ne haluaa vaan Jungkookin. Kaikki muut on uhka." Poika pysähtyi hengittämään, ja jatkoi värisevällä äänellä:
"Ainoa tapa millä voin päästä taas Jungkookin luo, on...kuolla. Nukkua pois. Se on mun ainoo vaihtoehto."
Olin hetken hiljaa.
"Kulta. Sulla on niin monta muuta hyvää vaihtoehtoo. Sut saadaan kuntoon, sun täytyy vaan antaa ittelles lupa rakastaa mua. Voin auttaa sua, lupaan etten koskaan hylkää sua. Lupaan etten koskaan jätä sua, oon aina sun luona. Mä lupaan tehdä sen, mä lupaan tehdä kaikkeni. Mä rakastan sua Taehyung." Sanoin hiljaa, mutta niin selkeästi että hän varmasti kuuli joka sanan, jonka sanoin.
Ennenkuin poika ehti sanoa sanaakaan, painoin hänet hellään suudelmaan. Muutaman sekunnin mietinnän jälkeen, Taehyung kietoi kätensä tiukemmin ympärilleni ja suuteli minua takaisin. Silloin tiesin, että voisin pelastaa pojan. Selviäisimme tästä yhdessä, eikä mikään voisi estää meitä.
Yhtäkkiä Taehyung riuhtaisi itsensä irti otteestani. Hänen simänsä kiilsivät hämärässä, ja poika itki, uudelleen. Näin kuinka äänet hänen pääsä sisällä huusivat toinen toistaan lujemmin, yrittäen olla se kovin voima joka hallitsee. Ojensin käteni, mutta Taehyung peruutti kauemmas. Katulamput syttyivät valaisemaan pimeää puistoa, ja mutaiset lätäköt heijastivat lamppujen valoa pimeään.
"Taehyung"
Poika alkoi täristä. Näin kuinka hänen kroppansa jännittyi, ja hän alkoi peruuttaa hitaasti taaksepäin. Tartuin hänen ranteeseensa, pysäyttäen pojan ennenkuin hän juoksisi pois.
Silloin Taehyung vinkaisi ääneen. Aivan kuin jonkin olisi pistänyt häntä veitsellä. Silloin tunsin hänen hupparinsa hihan kostuvan.
Mitä helvettiä?
Taehyung alkoi rimpuilla irti. Hänen kasvoilleen valui kyynel toisensa jälkeen, ja poika tönäisi minut kauemmas. En kuitenkaan päästänyt irti, vaan tartuin pojan toiseenkin ranteeseen. Taehyung nyyhkäisi ääneen, ja näin kuinka hänen kasvonsa vääristyivät kivusta.
Minun ei tarvinut nostaa hänen hihojaan tajutakseni mitä tapahtui.
"Taehyung." Sanoin hiljaa, ja tuijotin pojan pelokkaisiin, ehkä jopa agressiivisiin silmiin.
"Taehyung mä tiiän mitä sä oot tehny. Sun ei tarvi hävetä, ymmärrän sua. Anna mun nostaa sun hihat ja kattoo."
Hän ei sanonut mitään. Ainoastaan tuijotti minua, enkä tiennyt mitä hän ajatteli. Silloin aloin hitaasti nostaa hänen ihoonsa liimautuneita hihojaan ylöspäin.
En ollut tiennyt mihin varautua, sillä en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen. Enkä koskaan olisi uskonut että joutuisin. Ikinä. Mutta mihin tahansa sitten ikinä olinkaan varautunut, tämä ylitti sen.
Reilusti.
Hitaasti aloin nostaa Taehyungin toista hihaa. Vetäisin sen lopulta melko nopeasti ylös, ja jähmetyin paikoilleni.
Päässäni soi yksi sana.
Ei. Ei ei ei ei ei. Uudelleen ja uudelleen, aivan kuin vanha levysoitin joka jumitti samassa kohdassa kykenemättä jatkamaan.
Tuijotin pojan rannetta. Vaaleaa helmen väristä ihoa koristi monta järkyttävän näköistä haavaa. Ne ylittivät toisiaan rumasti, ja näyttivät kipeiltä ja tulehtuneilta. Jotkut olivat pieniä, ja jotkut reilusti suurempia. Yksi niistä oli niin syvä ja pitkä, että pystyin näkemään Taehyungin katkenneet verisuonet. Joka ikisestä haavasta vuosi verta, ja koko käsi oli täysin punainen. Veri valui noroina hänen kättään pitkin aina jäykistyneiden sormien päähän asti, ja tipahteli sitten maahan.
Tunsin kuinka happi pakeni keuhkoistani, enkä tiennyt mitä tehdä. Joki pääni sisässä kirkui, ja huusi minua toimimaan. Auttamaan. Olemaan hyödyksi.
Sen sijaan että olisin osannut auttaa, tunsin näkökenttäni sumentuvan. Kyyneleet saivat katseeni epäselväksi, ja yritin pyyhkiä niitä pois nopeasti.
"Taehyung mä...Taehyung...Taehyung..." sopersin, ja ääneni kuulosti kauhealta, hirvittävältä korinalta ja nyyhkytykseltä.
"Taehyung...sä...mä...Taehyung" kuiskasin, ja ääneni sortui.
Yritin katsoa häntä silmiin, mutta poika vältteli katsettani. Silloin tartuin uudelleen hänen käteensä, ja itkien yritin painaa pojan itseäni vasten.
Taehyung riuhtaisi itsensä irti, ja säikähtäneenä peruutin taaksepäin.
"Taehyug...mä en tiiä mitä sä...mitä mä" sopersin, ja nyyhkytykseni hukutti heikot yritykseni hengittää rauhallisesti.
"Hoseok" Taehyung sanoi hiljaa.
Kuulin hänen äänessään oudon sävyn, jota en tunnistanut. Sellaisen mitä en ollut koskaan ennen kuullut keneltäkään. Se ei ollut epävarma, Taehyung ei itkenyt. Hän kuulosti kylmältä ja varmalta.
"Mitä...kulta" nyyhkäisin, ja yritin taas kurkottaa kohti poikaa.
En ollut varma kestäisivätkö jalkani enää, ja vatsaani sattui niin kovaa että tunsin pyörtyväni. Halusin pyörtyä siihen paikkaan.
"Taehyung mä en ymmärrä..."
"Hoseok mä haluan kuolla" Taehyung totesi. Hän sanoi sen niin kevyesti ja varmasti, että tunsin sydämeni särkyvän. Aivan kuin joku olisi lyönyt sitä, ja en toipuisi kivusta koskaan.
Silloin tapahtui jotain mitä en ikinä saisi pois mielestäni. Ihan sama kuinka monta psykiatrikäyntiä kävisin, en koskaan unohtaisi.
Taehyung kaivoi hupparinsa taskusta kokoontaitettavan armeijaveitsen. Tunnistin oman veitseni, ja aloin itkeä yhä hallitsemattomammin.
"Taehyung!"
Poika ei ollut kuulevinaan, vaan taittoi veitsen auki. Hän pyyhkäisi kasvojaan käsivarrellaan, ja hänen kauniisiin kasvoihinsa jäi punainen verijälki. Hän hymyili minulle järkyttävällä tavalla, ja hetken luulin hänen oikeasti seonneen. En tiennyt mitä tehdä.
Silloin kävelin parilla nopealla askeleella pojan luo, ja tartuin hänen veistä pitelevään käteensä. Tunsin kuinka myös oma käteni värjäytyi punaiseksi, mutta en jaksanut välittää. En pystynyt kiinnittämään sellaiseen huomiota nyt.
Tuijotin jähmettynyttä poikaa silmiin, ja käärin toisella kädelläni hihani ylös.
Vedin Taehyungin veistä pitelevän käden rintaani vasten. Hitaasti molemmin käsin työnsin veitsen takaisin kaksinkerroin, ja otin sen Taehyungin kohmettuneista käsistä.
"Tätä en anna sulle enää. Enää koskaan" sanoin hiljaa, ja laitoin verisen veitsen taskuuni.
Silloin Taehyung ikään kuin heräsi tähän todellisuuteen. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän purskahti järkyttävän sydäntäsärkevään itkuun. En kyennyt käsittelemään mitä oli tapahtunut, ja itkin itsekin yhä rajummin.
Puristin Taehyungin syliini, ja itkien painoin hänen päänsä rintaani vasten. Yhä itkien silitin hänen hiuksiaan, ja hän kietoi veriset kätensä ympärilleni nyyhkyttäen. Yritin muodostaa sanoja lohduttaakseni häntä, mutta onnistuin vain nyyhkyttämään yhä lujempaa. En kyennyt rauhoittumaan, ja puristin Taehyungia niin lujaa ettei se varmasti ollut enää terveellistä. Jokainen ruumiinosani kiljui apua, ja silitin hänen pehmeitä hiuksiaan. Pyyhkäisin ne pois hänen veren tahrimilta kasvoiltaan, ja nostin pojan syliini. Sanattomasta sopimuksesta emme kumpikaan puhuneet, itkimme vain. Aivan kuin saisimme sillä välitettyä kaikki tunteemme toisillemme. Ehkä niin.
Jonkin ajan kuluttua kannoin Taehyungin kotiin, ja sidoin hänen haavansa. Osaan jouduin käyttämään teippiä, ja Taehyung istui mykkänä eteisessä, antaen minun hoitaa itseään. Tiesin, että hän oli varmasti tehnyt näin Jungkookille miljoonia kertoja. Toivottavasti hän ymmärsi tuskani nyt, sillä minusta ei ollut ikinä tuntunut niin hirvittävältä. Voimattomalta. Heikolta.
Lopulta sain Taehyungin kuntoon, ja saatoin hänet olohuoneeseen. Avasin kokoontaitettavan sohvan isoksi sängyksi, ja annoin Taehyungin käpertyä sen nurkkaan ensin. Hiljaa lupasin tulevani pian itsekin, ja sammutin olohuoneen valot.
Kaikki muut nukkuivat, tai niin ainakin luulin. Kello oli paljon, ja menin keräämään Taehyungin verisen hupparin eteisen lattialta viedäkseni sen pesuun.
Yhtäkkiä käytävässä törmäsin Namjooniin. Hän katsoi itkusta turvonnutta naamaani kysyvästi, ja kohotti kulmiaan.
"Taehyung" vastasin hiljaa hänen äänettömään kysymykseensä.
"Oikeesti Hoseok. Tän pitää loppua, meitä kaikkia pelottaa. Mitä tässä talossa tapahtuu? Mikä Taehyungilla on?" Namjoon kysyi vakavana.
"Se on sairas. Tosi sairas." Sopersin hiljaa.
"Meidän pitää hankkia sille apua. Parasta ois vaan varata sille paikka osastolta, koska siellä sitä osattais auttaa. Me ei voida tehdä enää oikeen mitään, meidän on pakko tehä tää. Meidän ja Taehyungin vuoks"
Haukoin henkeäni. Taehyung osastolle? Moneksi päiväksi, kenties moneksi viikoksi pois luoltani? En halunnut sallia sitä.
"Ei.." sopersin hiljaa.
"Hoseok sun pitää ymmärtää tää tilanne. Taehyung on sairas, kyllä mä tiedän mitä se tekee. Se on sairas, ja saattaa ...no tiedät kyllä. Tää on vaan sen parhaaksi."
Nyökkäsin äänettä, ja painoin katseeni maahan.
Namjoon lupasi varata Taehyungille paikan osastolta puolestani, ja minä taas kävelin rättiväsyneenä olohuoneeseen. Kaaduin Taehyungin viereen sohvasängylle, ja hyvin varovasti kiedoin käteni hänen ympärilleen. Silitin pojan hiuksia, ja itkin hiljaa. En tiennyt miten kestäisin asua erossa hänestä, en tiennyt miten selviäisin päivänkään ilman hänen tapaamistaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin tämän olevan vain hänen parhaakseen, ja suljin silmäni huokaisten. Painoin rakastavan suukon hänen pehmeälle otsalleen, ja hiljaa nyyhkyttäen vajosin uneen, puristaen Taehyungia itseäni vasten.
Ehkä kaikki vielä järjestyisi, ehkä jonain päivänä tämä kaikki olisi ohitse. Ehkä silloin meidän ei tarvitsisi enää pelätä.