Like A Revolution

76. Luku|Kuristava kipu

Kuuntelen jähmettyneenä Aleksin herkästi värisevää ääntä. "Tää on ollu tosi hämmentävää, mut oon ymmärtäny, että...vaikka kuinka rakastais toista...nii ei välttämättä silti oo onnellinen." Hän sanoo ja pyyhkäisee kyyneleen pois silmäkulmastaan. "Etkö sä sitten oo onnellinen?" Kysyn. "En mä tiedä. Musta vaan tuntuu, että mä tarvin aikaa ja mun pitää miettiä. Mä en haluu loukata sua, ja siks halusin kertoo tän." Nyökkään ja osoitan ymmärtäväni. "Mun pitää vaan kasata mun ajatuksen ja olla hetki rauhassa." Aleksi jatkaa. "Me voidaan aina pitää taukoa. Mä ymmärrän sen ja tosi hyvä kun sä sanoit." Sanon hymyillen. "Ja jotenki kun me tehään samoja töitä ja vielä asutaan yhdessä, niin musta tuntuu, että me ollaan ihan koko ajan kahestaan. Et se on vaan jotenki mahdotonta, et oltais ees päivä erossa."

"Haluaisitko sä, että mä muuttaisin takas yksin? Pidettäis taukoo, ja mietitään sitte miten jatketaan." Ehdotan silittäen Aleksin olkapäätä. "Olisko se sun mielestä ok?" Hän vastaa kysymyksellä. "Mulle on tärkeintä, että molemmilla on hyvä olla, ja jos se tuntuu susta hyvältä, niin mustakin. Se vois tehä molemmille hyvää. Pitää paikkansa, ettei meillä oo oikeestaan ollenkaan omaa aikaa." Vastaan. "Onnistuuko se muutto?" "Onnistuu. Kaikki hyvin." Toki itsellänikin tuli tippa linssiin, eikä se myöskään jäänyt ainoaksi.

"Mun pitää ainaki tuntee itteni kunnolla ensin ja tietää mitä mä oikeesti haluun. Ja myös rakastaa itteeni." Aleksi sanoo. "Jotenkin mä vaan keskityn mun virheisiin ja seki on yks virhe." "Mä toivon, että sä onnistut, ja niin mä myös uskon. Sä tiiät sen jo, mut oot upein ihminen, kenet oon tavannu. Sä oot mun mielestä niin ihmeellinen, taitava, komea, hauska, seksikäs, söpö, kiltti, empaattinen ja kaikin puolin vaan niin ihana ja rakastettava ihminen. Sit kun sä tajuut sen itekki, niin oot onnellisempi kuin koskaan." Sanon ja vihdoin saan tämän hymyilemään. "Kiitos." Hän hymähtää.

Timeskip tiistaihin:

Käytännössä olimme nyt Aleksin kanssa olleet kämppiksiä. Emme olleet edes halanneet, mutta tulimme silti hyvin toimeen. Olin pakannut tavarani, muuttaisin väliaikaisesti vanhemmilleni ja lopulta takaisin omaan kotiin. Siihen samaan, jossa aikaisemmin asuin. Olihan se totta, että olimme tosi nopeasti muuttaneet yhteen. Jälkeenpäin kun mietti, se oli aika järjetöntä. Toki siinä säästi rahaa ja ehkä se oli vain tuntunut silloin alkuhuuman aikaan oikealta ja hyvältä.

Olin lauantaista asti ollut ihan hyvillä mielin. Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Moikka." Sanon tyynesti ja suljen oven. Autolle kävellessäni tuntui äärimmäisen tyhjältä. Hämmentävää. Istun rattiin ja tuijotan eteeni. En haluu, et sä muutat. En haluu, et ollaan vaan kavereita. Mä haluaisin, et tää ois helppoo, mut ei tää oo. Ja jos saisin, niin suutelisin sua nyt. Ne sanat, ne vain tulivat mieleeni. Ja jotenkin, vaikka tilanne oli nyt eri, ne omalla tavallaan sopivat myös tähän. Tunnen kurkussani kuristavan kivun. Miksi muistin kaiken sanomani sanasta sanaan, vaikka siitä on useampi vuosi? Edes silloin en miettinyt niitä asioita näin paljoa. Tuntuu, että tukehdun. Juon vesipullostani ja käynnistän auton.

Ensi viikolla meillä olisi kiertue. Aion tehdä kaikkeni, ettei minulla ja Aleksilla syntyisi yhtäkään riitaa.

Aleksin POV:

"Arvaa mitä mulla on ikävä?" Kysyn Rillalta, jonka kanssa istun lattialla vastatusten. Se katsoo minua hölmistyneen näköisenä. Todellisuudessa se varmaan halusi sanoa, että ei kiinnosta paskaakaan. Anna ruokaa. Päätän julkaista uuden Ig-kuvan pitkästä aikaa. Unohdin tosin kertoa, mitä minulla oli ikävä.

Kymmenen sekuntia ja kaksisataa tykkäystä. Nopee. Minulla oli joku pakkomielle aina katsoa, kuka oli ensimmäinen tykkääjä. Tällä kertaa joku Riina.

Soitin Santerille ja kävimme kiertueen asioita läpi. Tottakai hän kysyi minusta ja Ollista. Vastasin ihan rehellisesti ja neutraalisti, että hyvin. En oikeasti edes osaa sanoa. Olen sekaisin.

Ollin POV:

Istuin sohvalla vanhempieni kanssa. Olin kertonut tilanteesta vähän tarkemmin. Hekin olivat pitäneet ratkaisuamme hyvänä. Kuitenkin myös yllättävänä.

"Muistathan sä sen sun serkun Kristianin?" Äiti kysyy. "Joo." Vastaan. "Niin se tulee kuulemma jollekki keikalle." Hän kertoo. "Okei. Mäpä vaikka soittelen sille, että nähtäis sitte."

Illalla:

WhatsApp

Santerin apinat

Minä: Joonas.

Joonas🤪: No mitä Olli?

Minä: Mites se sun muijas? Unohin kokonaa.

Joonas🤪: Täällä sitte kysyt. :/

Minä: No nii. Ei tarvi kaikille erikseen selittää.

Joonas🤪: No ollaan nyt jonku aikaa nähty.

Joona🐸: Onks teillä samallaiset arvot?😝

Joonas🤪: Sinä et tiiä omistakaa arvoista.

Minä: Nii ootteks ihan leikkimielessä nähny vai? Eiku miten sitä ruukataan sanoa?

Joonas🤪: Mä en nyt rupee tässä kertomaan, mut on meillä jotaki.

Santeri🥸: Oooo...älä sit Porko liikaa innostu.

Joel💅: Nää oli varmaan fiksuimmat viestit mitä Joonas on laittanu tähän ryhmään.

Tommi😎: Niko mites Rommilla töissä?

Niko😈: Ihan kohtuu hyvin. Hienosti hoitaa palaverit ja muut. Vähä turhan paljo kahvia vaan juo.

Tommi😎: Lähetä terveisiä.

Minä: Mä haluisin lähettää terveisiä joulupukin kuumaan linjaan.

Niko😈: Selvä. Eli Olli 24 vuotta. Kelle haluut lähettää terkkuja?

Minä: Äitille, isille ja kaikille mun kavereille.

Niko😈: Mä pidän huolen että terveiset menee perille.

Minä: ❤❤

Aleksi❤: Aika söpöä.

Minä: Eikös vain ollutkin?😚

<><><><><><>

Kirjotin tän ja pari seuraavaa lukua yöllä hieman...nesteiden alaisena eli älkää odottako mitään Aleksis Kivi-tasosta luomusta.