Like A Revolution

22. Luku|Märkä

Jäämme kaikki kuuntelemaan puhelua.

Joonas: Moi.

Minna: Moi. Tota, Nikolla on kuumetta ja sillä tosiaan oli puhelimesta akku loppu.

Joonas: Okei. Kiitti. Pistä terveisiä sille.

Minna: Joo.

Joonas: Jäiks sulla työt pahasti kesken?

Minna: No en mä ehtiny ees alottaa nii ei hätää.

Kun Joonas oli lopettanut puhelun, kaikki olivat jollain tasolla helpottuneita. "Mua nyt vähän häiritsee, että sä oot aivan märkä ja halaat mua." Sanon Ollille. "Ei kyllä pitäis tommosen asian haitata." Joel huomauttaa.

Päätimme mennä treenaamaan, koska Niko ei ollut nyt käskemässä siivoamaan. "Voitko vaihtaa paidan?" Kysyn Ollilta. "Ei mulla oo toista paitaa mukana." Hän sanoo. "No mutta toi on märkä." Sanon. "Voin mä paidan ottaa pois." "Ei älä ota." Sanon nopeasti. "Mut sitte se kuivuis nopeemmin." Olli selittää. "Eikä kuivuis ku sä vaan heittäisit sen myttyyn tuohon lattialle." Sanon. "Niin sä teet kotonaki." Lisään. "En mä ainakaan oo pitkään aikaan nähny omia vaatteita lattialla." Tuo sanoo. "No niin ku mä aina kerään ne pois, koska haluun et kotona on siistiä. Eikä se tarkota että sä nyt voisit alkaa sotkemaan." Vastaan. "Käykö jos keskustelette teijän parisuhdeasioista vaikka kotona?" Joonas ehdottaa. "Ollin paidat ei kuulu meijän parisuhdeasioihin." Sanon. "Aivan, eli paita pois." Olli toteaa ja samalla vetää paitansa päältä ja tottakai heittää sen suoraan lattialle.

Timeskip 1h:

Olimme soitelleet biisejä läpi ja nyt oikeastaan jokainen teki omia juttujaan. Istun sohvalla läppärini kanssa kuulokkeet päässä. Puhelimeeni tuli viesti.

WhatsApp

Äiti❤: Onko paha paikka?

Minä: No ei oikeestaan.

Äiti❤: Pystynkö soittaa, olis yks juttu?

Minä: Tottakai.

Yhdistän puhelimeni kuulokkeisiin ja lähden treenitilasta olohuoneeseen. Käsiä vähän kylmäsi. Mitäköhän asiaa äidillä oli, kun sitä ei voinut sanoa viestillä? Pian äiti soittikin.

Minä: Moi.

Äiti: Moi rakas...onko kaikki ok?

Minä: On. Kaikki on hyvin.

Äiti: No hyvä.

Minä: Onko jotaki sattunu?

Äiti: (Syvä huokaus) Me saatiin iskän kans eilen tietää...että pappa on menehtynyt.

Minä: ...

Äiti: ...

Aloin itkeä ja sen kuultuaan luultavasti äitikin. Aloin väkisin miettiä hetkiä pappani kanssa. Hän oli aina ollut ihminen, joka tuki minua eniten musiikkiharrastuksessani. Kun olin viisi, hän oli aina yleisönä kuuntelemassa soittoani. Hän oli ostanut minulle ensimmäisen kitarani. Ja sitä olin soittanut joka päivä monta vuotta siihen asti, kunnes se oli ihan romuna. Hän sanoi aina, että tulisi käymään keikoillani, kun olen iso. Niin hän tekikin. Hän oli seurannut UMK:ta televisiosta...sairaalan sängyllä. En ollut nähnyt häntä yli vuoteen. Olen ollut niin kiireinen. Miten saatoin jättää hänet sillä tavalla, vaikka tiedostin hänen olevan sairaalassa?

Minä: Äiti...

Äiti: Mm?

Minä: Voinko mä tulla käymään?

Äiti: Tottakai voit.

Minä: Mä sanon muille. En tiiä pystynkö nyt olee töissä.

Kävelen kyyneleitä epätoivoisesti kuivaten treenitilaan. "Aleksi?" Joel huomaa minut ensimmäisenä ja katsoo huolestuneena. Istun sohvalle ja asetun nojaamaan Olliin. Tämä laskee basson lattialle ja halaa minua. Vaivun aivan lapsen tasolle tällaisessa. Vedän hupun päähäni ja painan itseni Ollin paljasta rintaa vasten. "Aleksi, mitä tapahtu?" Hän kysyy hiljaa. Hengitän rauhassa ja syvään, jotta voin kertoa. "Mun...pappa on nukkunu pois." Henkäisen ja itkun määrä vain lisääntyy.

Joonaksen POV:

Samassa, kun Aleksi avaa suunsa ja kertoo, mitä oli tapahtunut, tunnen kyyneleen putoavan poskelleni. Näin Ollin alkavan heti itkemään. Hän on Aleksin lisäksi ainoa, joka on koskaan tavannut tämän. Kerään itseni nousemaan lattialta ja kävelen sohvalle halaamaan Aleksia. Olenkohan koskaan nähnyt Ollia itkevän noin? Tai Aleksia?

Aleksin POV:

Tunnen, kuinka Joonas halaa minua selän puolelta. En saa kohta happea. Ensimmäinen ihminen, joka minulle oli opettanut tekemään hiekkakakkuja. Ensimmäinen ihminen, joka opetti minulle kitaran kielet ulkoa. Se, joka osti minulle ekan bändipaidan kuusivuotiaana, koska toivoin sitä. Elämäni paras keskusteluni oli se, kun olin seitsemäntoista ja kävin kesällä hänen luonaan. Hän kertoi, millainen äiti oli pienenä ja että muistutan häntä itseään nuorena. Puhuimme monta tuntia ja samalla olin silittänyt papan kissaa, Miloa. Olin silloin kertonut Ollista, jonka luota olin joutunut muuttamaan, koska vanhempani eivät hyväksyneet sitä silloin. Muistan edelleen, mitä hän sanoi: "Sinä oot tehny ihan oikein. Minä käyn pitkän keskustelun sun vanhempien kanssa. Minä käytän siihen minun viimeiset voimani, jos on pakko." Silloin olin vain nauranut ja luullut sitä vitsiksi, koska niin hänkin teki. Olivatko vanhempani juuri siksi alkaneet hyväksyä meidät? Sitten tämä oli pyytänyt Ollista kuvaa ja sanonut tätä komeaksi nuoreksi mieheksi.

Timeskip 10min:

"Jaksatko sä ite? Mä voin kyllä viiä sut." Olli kysyy. Nyökkään. "Kyllä mä jaksan." Vastaan ja halaan tätä. Olemme kahdestaan eteisessä ja Ollikin oli saanut hupparin päälleen. "Kyl mä tiiän. Sä oot vahva." Olli kuiskaa ja hymyilee vähän. Hänkin itkee vieläkin. "Anteeks, sun huppari on taas märkä." Sanon. "Ei se haittaa." Kuivaan sekä omia, että Ollin kyyneleitä lapaseeni ja annan tälle sitten hellän ja pitkän suukon. Tämä oli varmasti Ollillekin iso asia. Hän ja pappa tulivat hyvin toimeen, kun olivat tavanneet muutamia kertoja.

"Mä en tiiä millon mä tuun takasi." Sanon. "Ei haittaa. Ei tarvikkaan tietää. Tuu sitte kun jaksat. Me ootelleen." Olli vastaa. "Mä pidän pikkukoirasta huolta." Hän lisää.

"Heippa rakas."