Like A Revolution

32. Luku|Ilmakehän läpi

Timeskip 3 kuukautta:

Nikon POV:

Kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Olli oli sairaalassa. Aika oli kulunut nopeasti, mutta paljon oli ehtinyt tapahtuakin. Rikos oli selvitty ja kävikin ilmi, että Noora oli jälleen ollut tapahtumien takana. Aleksi oli käynyt hautajaisissa ja viettänyt oman suruviikon. Ollin sanojen mukaan tämä oli koko viikon katsonut viltin alla muumeja ja juonut pillimehua välillä sanoen Ollille, että anna hali tai tuu viekkuun.

Myös Ollin selkä oli tervehtynyt ihan hyvin. Tikkejäkään ei enää tarvinnut ja hyvä niin. Selän pitäisi kestää soittaessa.

Nyt oli vihdoin se hetki, kun teimme lähtöämme Euroviisuihin. Ainakin kerran päivässä joku sai ilmaistua, että ajatus meistä Euroviisuissa oli outo. Olli ja Aleksi saisivat nyt hieman pidempään esittää kavereita. Luulen sen kuitenkin onnistuvan nyt vähän paremmalla menestyksellä. Olihan näiden suhteesta tullut koko ajan arkisempi ja luonnollisempi. Tuntuu, kuin he olisivat seurustelleet monta vuotta, vaikka todellisuudessa tauotta ehkä korkeintaan neljä kuukautta. Ehkä he viimein pääsisivät pitkälle ilman eroa. He ovat nyt tajunneet sen, ettei jokaisen riidan tai epäkohdan tarvitse johtaa eroon.

"Muistat sitte käyttäytyä. Ei tiiä millon teitä kuvataan siellä." Minna huomauttaa. "Ainahan mä käyttäydyn. Ja vielä asiallisesti." Lisään. "No joo. Älkää unohtako Joonasta sinne. Tulee pitkä reissu hakee se takas." Tuo sanoo. "Ei Joonasta voi unohtaa. Se vaan aina...hävii." Selitän.

Vaihdoimme ovella vielä halit, pusut ja moikat. Sitten lähdin kohti studiota. Tässä vaiheessa ajattelen, ettei tulisi ikävä. Varsinkaan sitä pientä valkoista terroristia.

Aleksin POV:

Olli oli pakkaamassa eväitä, koska lentokoneessa kaikki on kuulemma niin kallista. "Mitä jos mä pyörryn ku se kone menee ilmakehän läpi?" Kysyn huolestuneena. Olli alkoi nauraa. "Hm, tyhmä. Ei se minkään ilmakehän läpi mee. Se menee vaan pilvien yläpuolelle." Olli sanoo. "Ootko varma?" Kysyn. Olli on hetken hiljaa. "No en kyllä oo. Venaa mä kysyn Santerilta." Hän vastaa.

Ollin POV:

WhatsApp

Minä: Meneekö lentokone ilmakehän läpi?

Santeri🥸: Olli...

Samassa Santeri soitti minulle.

Minä: Terve.

Santeri: Ooksä humalas?

Minä: En.

Santeri: Vitun tyhmä!

Minä: No mitä?

Santeri: Urpo, jos se menis ilmakehän läpi nii sillohan se menis avaruuteen.

Minä: No just tota mä yritin Aleksille selittää. Tyhmä Aleksi.

Santeri: Miten voi olla noin vajaa? Onko Allu humalassa?

Minä: No en tiiä. Aleksi on vielä nii nuori. Eikä siitä huomaa onko se jurris vai ei.

Santeri: Noni kiitos tästä pakollisesta sivistävästä osiosta mutta mulla ois parempaaki tekemistä.

Minä: Joo ei mitää. Soittele uuestaa jos tulee kysyttävää.

"Niin siis...en usko että pyörryt." Huokaisen huvittuneena. Veimme loput kamat ovelle. "Eihän meillä oo vielä kiire?" Aleksi kysyy. "Ei. Lähetään joskus kymmenen minuutin päästä ni ehitään hyvin." Vastaan. "Eiks ollukki nii et Niko ja Joonas meni vielä säätämään jotain studiolle?" Varmistan. "Joo."

Istun sängylle katsomaan puhelinta tarkoituksena vastata perheryhmän viesteihin. Joku muu kaipasi kuitenkin huomiotani enemmän. Aleksi heitti puhelimeni jonnekin, en ehtinyt katsoa putosiko se sängyltä, sillä tämä istui syliini ja kaatoi minut selälleen. "Oota, anna sun puhelin." Pyydän. Asetan ajastimeen kymmenen minuuttia, jonka jälkeen heitän Aleksinkin puhelimen sängylle. Siirrän käteni tämän lantiolle ja Aleksi omansa poskilleni.

Aleksin POV:

En ollut pitkään aikaan suudellut Ollia kunnolla. Eli siis kolmeen päivään. Asetin käteni tämän poskille ja aloin suudella tätä melko agressiivisesti. Tosiaan muuallekin kuin huulille. "Mmh...Aleksih. Annatko sä vähä rajua rakkautta?" Olli naurahtaa. "En, just sopivaa." Vastaan. "Okei." Tämä sanoo söpöllä äänellä.

"Aleksih...pikkusen lujaa alkaa mennä." Olli sanoo hengästyneenä ja haroo hiuksiani. "Punaset posket pojalla." Totean silittäen niistä toista. "Mää pelkäsin että sää syöt mut." Olli sanoo varovasti. "Hmh, sori." Hymähdän ja hymyilen ujosti. Kurkotan puhelimeeni. "Neljä minuuttii aikaa." Ilmoitan. "Se on hyvää aikaa rauhottua." Olli ehdottaa. "Eikä ole." Väitän ja katson Ollin kasvoja. Annan tämän kasvojen eri kohtiin pari sööttiä pusua. Vilkaisen sitten taas Ollin koiranpentusilmiä. Niin kauniit, tummat ja kimaltavat. "Sattuuko sun selkään enää?" Kysyn. "Vähä, jos siihen kohtaan osuu joku." Tämä vastaa. "Mutta pystyt kuitenki liikkuu normaalisti." Olli nyökkää. Lasken pääni alas ja alan hiplata Ollin toista venytystä. Toisella puolestaan tuon hiuksia. "Hyvä." Kuiskaan.

"Onko kaikki nyt mukana?" Olli kysyy nostamatta katsettaan puhelimesta. "Ehkä. Sovitaanko, et sitä mitä ei oo nii sitä ei tarvi?" Ehdotan. "Sovitaan nii." Päädyin katsomaan Ollia ja hän minua takaisin. Järkytyin vähän. "Mitä?" Hän ihmettelee.