Joonas
Siristelin silmiä kirkkaalle valolle, joka sokaisi kasvojani. Suuni tuntui saharan aavikolta ja oloni oli huumatun tokkurainen. Olinkohan sairaalassa vai taivaassa? Jälkimmäisen vaihtoehdon voisi kyllä sulkea suoraan pois laskuista. Silmiäni sokaisisi helvetin lieskat, jos olisin päättänyt päiväni...
Kapusin itseni puoli-istuvaan asentoon ja hetken ympäristöäni tarkkailtuani totesin olleeni väärässä myös sairaalan kohdalla. Studion kotoisa sohva kannatteli painoani ja sokeudesta oli vastannut ainoastaan studion kattolamppu. Kauankohan olin tajuttomana?
Hetken tunnustelun jälkeen uskaltauduin nousemaan jaloilleni. Kehoani särki ja olin ilmeisesti myös onnistunut satuttamaan itseni pyörtyessäni verisestä hupparin hihasta päätellen. Toivottavasti Joel oli ottanut jo jalat alleen.
Suuntasin hieman huojuvat ja varovaiset askeleni keittiöön ja elvytin ensi töikseni nestehukkani välttyäkseni uudelta pyörtymiskohtaukselta. Edelliseen kohtaukseeni syyllistynyt oli onneksi hiljaisuudesta päätellen poistunut paikalta.
Meinasin tukehtua nestehukkani elvyttäjään katseeni osuessa tiskialtaan pohjalla lepäävään veriseen puukkoon. Laskin vesilasini varovasti samaiselle alustalle vältääkkseni sen rikkoontumisen ja tavoitin tärisevin käsin murhavälineen. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut?
Puukko ei ilmeisesti ollut tarpeeksi traumatisoiva asia. Koko kehoni aisti takanani seisovan ihmisen ennenkuin tuo ehti avata suutaan tai ylipäätään antamaan mitään merkkiä läsnäolostaan. Aloin hengittämään tiheään tahtiin suuni kautta ja yritin pohtia päässäni pakokeinoa. Tuntuipa harvinaisen tutulta tilanteelta...
"Hyvä sä heräsit", kuulin takanani lymyilevän Joelin sanat ja käännyin pienellä varauksella ympäri. Ainakin minulla oli tämä verinen puukko itsepuolustukseen.
"Mikä tää on?" Kysyin tärisevämmällä äänellä kuin oli tarkoitus. En halunnut Joelin huomaavan paniikkiani, mutta yritykseni sen peittämiseen oli suhteellisen heikko.
"Mä tein sun tatuoinnin valmiiks. Nyt meillä on kaveritatuoinnit", Joel hymähti ja alkoi aiempaa rutiinian seuraten lähestyä minua keittiön ovelta. Nostin puukkoa ylemmäs ja kavahdin taaksepäin sen, mitä pystyin.
"Mitä?" Kysyin edelleen tärisevällä äänellä. Tällä kertaa en vain osannut edes yrittää peittää paniikkiani. Joel nosti hymyillen hupparinsa hihaa ja esitteli minulle sen alta paljastuvaa kuivuneen veren peitossa olevaa särkynyttä sydäntä.
"Sullakin on oma", Joel hymähti ja nosti puolestaan minun hupparini hihaa. Olisin työntänyt tuon pois läheltäni, kieltänyt koskemasta tai juossut suoraan studion ovesta ulos, mutta koko kehoni jäykistyminen esti aikeeni. Katsoin järkyttyneenä kättäni koristavaa sydäntä, joka tihkui edelleen verta.
"Se oli hyvä tehdä, kun olit nukutuksessa. Et ainakaan tuntenu suurempaa kipua", Joel jatkoi rentoa puheluaan minun pysyessä vaiti. Suuni aukoi tyhjää yrittäessäni prosessoida tapahtunutta.
"Sä oot hullu", inahdin lopulta hädin tuskin kuuluvasti ja vetäisin Joelin käsissä olleen ranteeni viimein takaisin itselleni. Mitä tähän edes kuuluisi sanoa? Kiitos tatuoinnista?
"Joonas rauhotu. Sä oot vaan vielä vähän tokkurassa. Nyt kaikki näkee, että me ollaan parhaita kavereita", Joel jatkoi tilanteeseen sopimattomalla äänensävyllä. Ei tämä ollut mikään normaali parhaiden kavereiden välinen vuoropuhelu...
"Sä et oo mun paras kaveri. Sä et oo Joel", sanoin itkua tihkuvalla äänelläni, mutta oudolla tavalla sain sanoihini aiempaa enemmän varmuutta. Nostin katseeni tuohon ihmishirviöön ja yritin samaan aikaan näyttää vakuuttavalta ja pelottomalta. Todellisuudessa sydämeni itki verta ranteeni tavoin ja olin syvällä sisimmässäni kaikkea muuta kuin peloton.
***
Sanoja: 453
🤌🏻🤌🏻🤌🏻
YOU ARE READING
Breath and you are dead || Blind Channel
Fanfiction"En mä halua vuodattaa omaa vertani. Mä haluan nähdä, kun sä vuodat kuiviin" Tw: tämä kirja tulee olemaan erittäin deep shit eli harkitsisin kahdesti, haluatko lukea. En suosittele perheen pienimmille, enkä välttämättä isommillekkaan, jos yhtään sil...
