First we were only friends...

45

Hymyilen kirjoittaessani hyvän yön toivotusta Martinukselle. Lisään siihen muutaman punaisen sydämen ja lähetän. Jään odottamaan vastausta, mutta sitä ei kuulu.
Lasken puhelimeni pöydälle ja painan pääni tyynyyn.
Älä sit vastaa..., mutisen sulkiessa silmäni.
En kuitenkaan saa unta. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin.
Nostan puhelimeni käteeni ja menen minun ja Martinuksen keskusteluun. Hän ei ole vastannut vieläkään.
"Martinus..." kirjoitan, mutta pyyhin sen pois huokaisten. Kaipa hän on joutunut vain antamaan puhelimensa pois yöksi tai jotakin, jonka takia ei voi vastata...
>>>>
Seuraavana aamuna hätkähdän hereille minuuttia ennen herätystä. Olen virkeä, mutta jokin tuntuu olevan vinksallaan. Saman lailla  kuin eilen illalla.
Puen eilen katsomani vaatteet ylleni ja harjaan hiukseni. Otan puhelimeni pöydältä ja lähden alas syömään.
Martinus ei ole laittanut minulle vieläkään mitään eilisen jälkeen. Outoa.
"Hyvää huomenta!❤️" kirjoitan tälle siinä toivossa että tämä vastaisi, mutta hän ei vastaa.
>>>>
Lähden kävellen kouluun. Ulkona on ainakin kymmenen astetta pakkasta ja maa on jäässä.
Luistelen puolet matkastani liukkaalla tiellä.
Jään odottamaan Martinusta koulun pihalle, jotta voimme mennä yhdessä sisälle, niin kuin aina.
"Tule jo!" parahdan hytisten kylmästä.
Kaivan puhelimen taskustani, mutta se sammuu heti avattuani sen. Kiroan ja koulun kellot soivat.
Odotan ulkona vielä hetken, kunnes päätän lähteä sisälle turhautuneena.
Kiiruhdan koulun toisessa kerroksessa sijaitsevaan englannin luokkaan, jossa muut luokkalaiseni istuvat jo.
"Sori et oon myöhässä" huikkaan Thomasille ja käyn istumaan omalle paikalleni pistorasian viereen. Laitan puhelimeni latautumaan, jotta saisin sen avattua.
Se aukeaakin melkein heti ja selaan lukitus näytölle tulleet ilmoitukset. Yksi niistä kiinnittää huomioni. Marcuksen laittama viesti. Siirrän penaalin puhelimeni eteen ja avaan keskustelumme Marcuksen kanssa. Se saa minut järkyttymään.