First we were only friends...

4

"Edith joku poika kyselee sinua" äiti sanoo avattuaan huoneeni oven.
"Täh" saan sanotuksi ja kurkkaan huoneeni ikkunasta ulos.
Siellä seisoo poika, joka haroo hiuksiaan ja asettaa lippiksen päähänsä. Hän on Martinus, Martinus Gunnarsen.
Huomaamattani jään tuojottamaan tätä. "Hän odottelee sinua" äiti sanoo ja  vilkaisee itsekin ikkunasta ulos. "Tiiän, mut en voi mennä ulos tän näkösenä" kiljaisen ja sydämeni alkaa pamppailla hirmuista vauhtia rintaani vasten.
"Kulta, näytät todella nätiltä! Ja onko hän toinen niistä laulajista?" Nykytän päätäni muutaman kerran purren hermostuneena hampaitani yhteen.
"Voi kuinka ihanaa!" äiti hihkaisee ja lähtee pois huoneestani, alakertaan. Seuraan tätä perässä ja laitan kengät eteisessä jalkaani. Hengitän siinä pari kertaa syvään henkeä ja astun sitten ulos.
Olen kaatua kuistimme portaissa, mutta ennätän saada kiinni kaiteesta. Voin vain kuvitella miltä tuokin näytti. Hienosti menee, Edith!, ajattelen.
Kävelen Martinuksen luokse ja saapuessani tämän luokse hän levittää söpön hymyn huulilleen.
"H-hei" tervehdin ääni väristen, joten yskäisen. "Hej" Martinus vastaa. "Haluisiks lähtee puistoo munkaa?" Vastaan tälle myöntävästi, koska eihän tuossa tilanteessa voisi kieltäytyä, vai voisiko?
Aurinko paistaa puiden latvojen lomasta lämmittäen juuri sopivasti, kävellessämme kohti puistoa.
"Mist sä muute tiesit mis mä asun?" kysyn, kun Martinus yrittää vaivalloisesti keksiä jotakin sanottavaa.
"Ehm... Marcus, mun veli ties" poika vastaa potkaisten pikkukiveä kengän kärjellään. 
"Aa" sanon. "Miks muute ees halusit tulla hakee mua, tai siis en oo mikää cool tyyppi" naurahdan.
"Sä vaikutat kivalt ja ois kiva tutustuu suhu..." Martinus vastaa ujosti. "Nii ja taisit pudottaa tän sinne tielle mis tänää nähtii aikasemmi." Hän kaivaa hopeisen rannekorun taskustaan. Koru tosiaan on minun.
"Mist tiesit et tää on mun?" kysyn ottaen korun käteeni. "Tos sydämmes lukee sun nimi" Martinus naurahtaa ja auttaa laittamaan korun ranteeseeni.
"Kiitos" mutisen.
Istahdamme keinuihin, kun saavumme puistoon. "Ketä sun perheeseen kuuluu?" Martinus kysyy kääntäen katseensa allamme olevasta hiekasta minuun. "Mä plus mun vanhemmat" vastaan pyöritellen kengän kärkiä hiekassa. "Okei, mul on kaksonen Marcus, jonka varmaa tiiät, sit pikkusisko ja äiti ja isä" Martinus kertoo ja nousee ylös keinusta.