First we were only friends...

11

"Mitä sinä vielä nukut?" äitini kysyy. "Herätyyyys!"
"Mmmm" mutisen ja avaan hiukan silmiäni.
"Kello on jo puoli kaksitoista ja Martinus tuli tuomaan vaatteesi, jotka eilen olit jättänyt heille" äiti kertoo ja avaa sälekaihtimet, päästäen valon huoneeseeni.
"Kiva, olin aatellu hakee ne tänää" sanon ja nousen istumaan. "Mihi aikaa se kävi?"
"Hän on meillä" äiti sanoo. Tuijotan hetken äitiä silmät suurina yrittäen ymmärtää mitä hän juuri sanoi.
"Siis meillä?" kysyn ja äiti nyökkää vastaukseksi. "Siis se on meil ja mä oon tääl ja mitä se tääl tekee?"
"Hän oli laitellut sinulle sitä snäppiä, mutta et ollut vastannut koska näköjään nukuit, joten hän päätti sitten tulla ovelle asti kysymään sinua, aika reipas poika" äiti hihkuu.
"Voihan per...silja" mutisen ja äiti mulkaisee minua varoittavasti. Hän ei pidä jos kiroilen, mutta eihän tuo ollut kuin alku, josta taiteilin sanan 'persilja'.
Äiti lähtee alakertaan ja minä ryömin ylös sängystä, jonka petaan salaman nopeasti. Vetäisen ylleni ensimmäisenä käteeni tulevat vaatteet ja hiivin yläkerran vessaan tekemään aamutoimeni, jotka teen kaksi kertaa nopeammin mitä normaalisti.
"Sä näytät nii hirveelt tänää" totean peilikuvalleni pestyäni kasvot nopeasti vedellä.
Avaan vessan oven hiljaa, ettei se natisisi ja lähden kävelemään portaita alas.
Suuntaan olohuoneeseen josta kuuluu isäni puhetta.
Voi Martinus raukka on joutunut olemaan täällä isäni kanssa, ajattelen astuessani olohuoneen puolelle.
Yskäisen, jotta vanhempani ja Martinus huomaavat minut.
"Moi" Martinus tervehtii hymyillen. Hymyilen tälle takaisin.
Voin kuvitella mitä vanhempani ajattelevat nyt. Luulevat meidän seurustelevan tai jotain. Aivan varmasti.