First we were only friends...

5

Martinus tarttuu kiinni keinusta, jossa itun ja rupeaa antamaan minulle vauhtia. Hän antaa sitä ehkä hiukan liikaakin. Kiljun ja pidän tiukasti kiinni keinun naruista.
"Martinus, lopeta jo!" kiljun ja tämä lopettaa vihdoin vauhdin antamisen. "Kiitos" naurahdan ja jarruttelen vauhtia hiukan, jotta uskallan hypätä keinusta pois.
"Eks ookki laulaja?" kysyn vaikka tiedänkin kysymykseeni oikean vastauksen. "Juu oon" Martinus vastaa, juuri ennen kuin tämän puhelin alkaa soimaan.
"Mä unohin et mul on fudistreenit tänää, jote mun pitää lähtee" Martinus sanoo lopetettuaan puhelun. "Mut voiks antaa sun numeron ja snappinimen tai siis.." Naurahdan tämän hermostuneisuudelleen. "Tottakai voin" vastaan ja näppäilen sekä puhelinnumeroni että snapnimeni tämän puhelimeen.
Sanomme moikat ja lähdemme kävelemään eri suuntiin tai minä lähden kävellen ja Martinus hölkäten. Tällä taitaa olla kiire.
Vilkaisen taakseni ja Martinus kääntyy juuri silloin kulman taakse. "Ei hassumpi poika" totean itsekseni. Hän ei häröile herättääkseen tytön huomiota, ajattelen ja hymyilen itsekseni.

Poikkean metsään matkallani kotiin. Tykkään olla siellä. Metsässä voin unohtaa kaiken ja voin vain kuunnella lintujen laulua, sekä katsella minua ympäröiviä kauniita puita.
Kävelen polkua pitkin syvemmälle metsään, suurelle kivelle, jonka päälle kiipeän istumaan. Näen siitä vieressä virtaavalle purolle, jonka vesi kimaltaa auringon viimeisten säteiden osuessa sen pintaan puiden välistä.
Puhelimeni värähtää takataskussani. "Voidaaks nähä joku päivä uudestaa?" Martinus kysyy laittamassaan snäpissä. Hymyilen kirjoittaessani tälle myöntävää vastausta. "Käyks huomen?" Olen melkein huomaamatta koko tekstiä, kun huomioni vie kokonaan kuva jossa Martinus viilettää ilman paitaa. "Mihis jätit sun paitas😛 ja juu voidaan" vastaan naurahtaen sen lähetettyäni.
Laskeudun alas kiveltä ja lähden jatkamaan matkaani kotiin.