First we were only friends...

18

Päätämme jatkaa pelaamista, kun tyttöjä ei enää näy.
Pelaamisemme kuitenkin loppuu kompastumiseeni. Lennän maahan taittaen jalkani. "Edith!!" Martinus huudahtaa ja pian neljä poikaa juoksee luokseni.
Yritän nousta ylös, mutta en voi laskea painoa jalalleni. Parkaisen kivusta ja laskeudun selälleni maahan.
Jalkaa alkaa särkemään ja se saa minut itkemään kivusta.
"Soittakaa joku ny apua!" Martinus käskee muita ja kyykistyy hätääntyneenä viereeni.
"Voinks soittaa sun vanhemmille sun puhelimest" Martinus kysyy ja nyökkään. Hän lähtee salamana kohti toista maalia, jonne jätin puhelimeni.
Martinuksen palattua kerron tälle koodini ja tämä lähtee soittamaan ja pyytää Marcusta tulemaan luokseni.
"Mä soitin ambulanssin. Sun jalka on varmaa murtunu" Marcus sanoo ja ottaa hellästi kädestäni kiinni. Hän silittelee kämmenselkääni peukalollaan ja saa kivun hellittämään hiukan.
"Sun vanhemmat on iha koht tääl" Martinus kertoo palatessaan luoksemme puhuttuaan parin minuutin ajan.
"Edith kulta" äitini hätääntynyt ääni kuuluu jonkun matkan päästä. Nostan yläkroppaani hiukan ylös maasta ja näen äidin ja isän juoksevan luoksemme.
"Kiitos pojat että soititte jo apuakin" äiti sanoo kyyneleet silmissä ja kyykistyy vierelleni. Hän alkaa silitellä päätäni ja silloin kuulen pillien äänen. Ambulanssi on siis täällä.
Kaksi miestä juoksee luoksemme ja minut kannetaan ambulanssille.
"Laita viestii heti ku voit" Martinus sanoo ja antaa puhelimeni. Hymyilen tälle ja siitä eteenpäin en muista mitään. Viimeiset sanat mitkä kuulen ovat: "tyttö pyörtyy!"