First we were only friends...

15

"Mikä sulla on?" kysyn äidiltä joka matelee eteiseen hermostuneena ja hiukan surullisena.
"Mummisi on todella huonossa kunnossa..." äiti kertoo suomeksi ja pillahtaa itkuun. Vilkaisen nopeasti Martinusta, joka näyttää hämmentyneeltä, koska eihän tämä ymmärrä suomea.
Kävelen äidin luo ja kiedon käteni hänen ympärilleen.
"...hän on sairaalassa ja hänet yritetään saada kuntoon" äiti jatkaa pyyhkien kyyneliään. Kannustan äitiä jatkamaan, koska tiedän ettei tuossa ole vielä kaikki.
"Meidän täytyy muuttaa Suomeen, vuodeksi" isä kertoo takaatani, kun äiti ei saa sanotuksi mitään itkunsa seasta.
"Mitä?!" parahdan.
"Mummisi ei lääkäreiden mukaan elä enää kauaa, korkeintaan vuoden ja äitisi haluaa viettää ne viimeiset hetket oman äitinsä kanssa, kai sinä ymmärrät" isä kertoo.
Kyyneleet tulvivat myös minunkin silmiini. Ymmärrän, että äiti haluaa viettää viimeiset hetket oman äitinsä kanssa, mutta minulla tulee olemaan rankkaa. En osaa ystävystyä kenenkään kanssa, Martinusta mukaan lukematta, hän on jotenkin erilainen, kuin muut ja hyvällä tavalla siis.
Palaan Martinuksen luo ja halaan tätä. Martinus yllättyy ja kietoo omat kätensä ympärilleni ja silittää selkääni.
"Mä en tuu ikinä saamaan kavereita" mutisen ja irrottaudun halistamme pyyhkien kyyneleitä poskiltani.
Isä on ottanut äidin syleilyynsä, joten minä päätän lähteä huoneeseeni.
Martinus seuraa minua perässä ja istuu viereeni sängylleni.
"Mä en haluu lähtee" mutisen. "Edith, jos sä pelkäät ettet tuu samaan kavereita nii ihan turhaan! Mä huomasin heti, kun näin sut ekaa kertaa et sussa on jotain erityistä. Ja se erityisyys on sitä, että sä et esitä mitään mitä sä et oo vaa oot oma täydellinen ittes, johon kaikki ihastuu" Martinus sanoo ja se saa pienen hymyn nousemaan kasvoilleni. "Kiitos, mä en tiiä mitä tekisin ilman sua Martinus."
En oikeasti tiedä mitä tekisin ilman Martinusta. Hän on auttanut minua jo kaksi kertaa tänään, minun ongelmissani ja kumpanakin kertana onnistunut täydellisesti.