First we were only friends...

12

"Ennen kuin lähdet Edith, niin otat jotakin syötävää" äiti sanoo, kun olemme Martinuksen kanssa lähdössä.
"Äh" tuhahdan ja juoksen hakemaan banaanin.
"Ei kengät jalassa!" isä huudahtaa vihaisesti. "Oho ups" pahoittelen ja juoksen takaisin Martinuksen luo. Tämä avaa oven ja astumme ulos.
Heitän banaanin kuoret roskikseen ja tarjoan palan banaanista Martinukselle, joka ottaa palan vastaan hymyssä suin.
Lähdemme suuntaamaan kohti... oikeastaan emme tiedä minne olemme menossa.
"Martinus miks kulutat aikaas tollasee huoraa" Amelie huutaa takaatamme. Hänen äänestään ei voi erehtyä.
"Ja mikäs sua nyt risoo" kysyn käännyttyäni tähän päin.
"Sinä! Helvetin ruma ämmä!" tämä tiuskaisee.
"Amelie mikä sul on?" Martinus kysyy ja astuu askeleen lähemmäs tätä. Amelie jättää huomiotta Martinuksen kysymyksen ja lähtee pyörällänsä näyttäen keskisormeaan.
Huokaisen.
"Ehk sun pitäs lähtee menee ja ettii joku muu kenen kaa hengaa..." mutisen kääntäen katseeni varpaisiin.
"Edith.." "Sä kyl kuulit et oon helvetin ruma ämmä ja en haluu pilaa sun mainet" sanon tiuskaisten ja lähden juoksemaan, kun kyyneleet alkavat puskea ulos silmistäni.
"Edith! Oota" Martinus huutaa perääni, mutta en välitä, vain jatkan matkaani metsään. Suuntaan sille isolle kivelle, jossa olin muutama päivä sitten. Kiipeän sen päälle istumaan. Koukistan jalkani ja painan pääni polviani vasten.
"Edith! Missä sä oot?" Martinus huutelee jossakin, mutta pysyttelen vain hiljaa.
"Miks oon näin ruma? Miks oon näi läski? Miks oon tälläne?" kyselen itseltäni.
"Sä oot täydellinen, just sellasena ku sä oot!" Vilkaisen alas kiveltä ja näen Martinuksen sen juurella.
"Mee pois" mutisen, mutta tuskin tämä edes kuulee minua, koska kiipeää viereeni ja tarttuu kiinni kädestäni.