First we were only friends...

1

"Tuu puistoo" Amelie sanoo vastattuani puhelimeen. "Ketä siel on?" kysyn tylsistyneenä. "Jonas, Frida ja Emil" tämä vastaa.
"Okei mä tuun.." mutisen ja lopetamme puhelun.
Nousen sängyltäni ja vaihdan vaatteeni vähän tyylikkäämpiin, kuin polvista rikki oleviin lökäreihin ja harmaaseen t-paitaan.
Vihaan viettää aikaa poikien kanssa, koska en vain osaa olla heidän kanssaan. Oloni tuntuu aina niin ahdistuneelta heidän seurassaan.
Löntystän huoneestani alkakertaan.
"Mä lähen ulos" huikkaan äidilleni, joka parhaillaan katsoo jotakin ohjelmaan tv:stä.
"Kenen kanssa?" äiti kysyy juuri ennen kuin suljen oven.
"Kavereitten" vastaan, vaikka oikeastaan ketään heistä en kutsuisi kaverikseni, vaikka vietänkin välillä aikaani heidän kanssaan...
Lähden ulos ja olen törmätä isääni, joka on juuri saapunut töistä ja puhuu puhelimessa.
Heilautan tälle kättäni hymyillen ja kiiruhdan varastoon hakemaan pyörääni.
"Voi helvet.." huokaisen huomatessani pyöräni kumin olevan puhki. Joudun siis kävelemään.
>>>>
Saavun vihdoin puistoon, jossa 'kaverini' odottavat minua.
"Hei Edith!" Frida huudahtaa keinusta heilauttaen kättään.
Kävelen keinuille, jonne 'kaverini' ovat kokoontuneet ruskeat hiukset heiluen tuulessa.
"Siis mä aijon nii hankkii Martinuksen ittelleni..." Amelie sanoo huokaisten ihastuksesta. Pyöräytän silmiäni huomaamattomasti.
"Siis sen Gunnarsenin pojan vai?" Jonas kysyy ja Amelie nyökkää hymyillen.
"Hah, sil salee on jo muija, ku se on sellane julkkis" Emil kommentoi.
"Kai se ny ois siit kertonu niille faneillensa, urpo" Amelie tuhahtaa.
Jättäydyn tuosta keskustelusta pois ihan mielelläni.
>>>>
"Mun pitää lähtee" sanon, kun äiti käskee minut syömään. Ja luojan kiitos, että käskee. En jaksaisikaan näiden pällien keskusteluja enempää.

// täs ois uut tarinaa, toivottavast tätä alkais lukee joku😅❤️