Nyt Riittää

22. Aina

Huom!
Sisältää kirosanoja!

_______________

"Mitä sä tarkalleen ottaen kuulit?" Miklos kysyy puristaen rattia selvästi hermostuneena. Nielaisen miettien sitä keskustelua. "Mä-", olen aloittamassa, mutta Miklos keskeyttää mut. "Mätykkäänsusta", hän sanoo sen niin nopeasti etten ihan saa selvää. Hetken mietittyäni tuon lausahdusta älyän mitä hän sanoi.

Jännityn ja naamani muuttuu punaiseksi. "Mi-minusta? Sinä? Miten sinun kaltainen voi tykätä minusta?" kyselen hieman hädissäni.

Huomaan Mikloksen ajavan tien reunaan, sillä hän haluaa selvästi puhua. Käteni tärisevät, olen kai shokissa. Pian tunnen Mikloksen käden omani ympärillä. "Veetu, rauhoitu", hän toteaa rauhallisella äänellä täynnä välittämistä hymyillen lempeästi. Katson käsiämme hengittäen hieman katkonaisesti. Värähtelen koko ajan. "Veetu, ei mitään hätää, rauhoitu", Miklos jatkaa silitellen kämmenselkääni peukalollaan, joka lähettää kylmiä väreitä pitkin kehoani.

Tärisen siinä vielä hetken, kunnes Miklos vetää minut jälleen halaukseen. Tärinäni loppuu kuin seinään. Upotan kasvoni hänen kaulaansa vasten hengittäen Mikloksen tuoksua, siinä toivossa että se rauhoittaisi minua.

Tunnen huulet päälaellani. Miklos antoi suukon. Voi helvetti. Olen niin kusessa tähän jätkään, voisin uida omassa kusi valtameressäni, jonka ympärillä on Miklos saari. Okei mitä helvettiä Veetu?

Irtaudun halista istuen jälleen normaalisti paikallani. Olen ihan punainen. "Me-mennäänkö jo?" ehdotan katsomatta häneen päin. "Okei", kuulen miehen sanovan ja pian auto käynnistyy jälleen.

Herään ajatuksistani vasta kotini pihassa. Kohotan katseeni kerrostaloon auton ikkunan läpi. "Noniin, kiitos kyydistä", sanon kääntämättä katsettani talosta. Miklos tarraa minua kädestä ja kääntää kasvoni häntä kohti. Ennen kuin ehdin edes reagoida hän on jo painanut pehmeät huulensa omiani vasten.

Kehossani tapahtuu jotain. Jokin menee oikealle paikalleen, en ole varma mikä.

Suudelma loppuu lyhyeen ja huomaan taas katsovani Miklosta. Katseemme kohtaavat. Jokin napsahtaa sisälläni ja syöksyn suutelemaan Miklosta, joka vetää minut syliinsä, haja reisin istumaan.

Suudelmat jatkuvat ja jatkuvat. Minusta tuntuu jotenkin tosi varmalta suudellessani siinä autossa Miklosta. Tuntuu kuin olisi vain minä ja Miklos. Kätemme menevät takkiamme, paitaamme ja pian myös ihojamme pitkin, kun vaatteet vähenevät. Miklos suutelee kaulaani ja voin vain henkäillä. Olen niin lumoissani tästä kaikesta. Henkäisen, kun hän saa tehtyä kai fritsun kaulaani.

Jatkamme taas suutelua. Tunnen alapääni reagoivan jo hieman, samassa ikkunaan koputetaan.

Käännämme molemmat katseemme hätäisesti ikkunaa kohti. Silmistäni loistaa säikähdys, minkä selvästi Antti ja Tommi näkevät. Nimittäin he seisovat ikkunan ulkopuolella nauraen keskenään meille.

"Voi helvetti", sanon äkkiä ja vedän paitani takaisin päälleni. Pistän takin ja kierähdän pelkääjän paikalle pois Mikloksen kosketuksesta. "Voi helevetin helevetti!" karjun hieman paniikissa. En ole homo. En ole.

"Veetu, älä nyt, Tommi ja Antti on suvaitsevaisia", Miklos koittaa rauhoitella minua tarttuen hellästi kädestäni. "Ole vittu hiljaa!" karjaisen vakavana repäisten käteni irti ja nousten autosta ulos. Juoksen ulko-ovea kohti. Haluan omaan huoneeseen, pois täältä. Pois heidän luotaan. Kauas pois.

Rappukäytävässä menen hissiin ja alan paniikin omaisesti painella kerrokseemme vievää nappia. Hissin ovet tuntuvat sulkeutuvan äärimmäisen hitaasti, tai sitten minä vain olen liian sekaisin älytäkseni ajan kulkua. En ole yhtään varma paljon kello on. Varmasti liikaa, sillä olen väsyneenä juuri tämmöinen hätäinen ja ehkä hieman huono ajattelemaan järkevästi.

Hissin pysähtyessä kerrokseemme koitan muistuttaa itselleni että ei ole mitään hätää samalla, kun kävelen asuntomme ovelle. Otan avaimeni esiin taskustani ja avaan asunnon oven tärisevin käsin. Hengitän hieman hätäisesti. "Veetu?" kuulen tutun äänen sanovan takaani. Ovi aukeaa juuri sillä hetkellä, mutten mene sisälle. Katseeni on pysähtynyt Peppiin. "Peppi?" kysyn ällistyneenä.

Peppi syöksyy halaamaan minua. Siinä vaiheessa kyyneleet alkavat valua silmistäni. Olen niin shokissa tästä kaikesta. Halaan tyttöä kuin elämäni riippuisi hänestä. Peppikin halaa minua kuin emme olisi nähneet toisiamme vuosi tuhansiin. Mikä on käytännössä totta, emme ole jutelleet pitkään aikaan.

Irroitan käteni Pepin ympäriltä ja katsomme toisiamme silmiin. "Mikä on? Sä täriset", parasystäväni kysyy minulta selvästi huolissaan. Pudistan päätäni ja viittaan että menisimme sisälle. Katseeni on edelleen itkuinen. Eikä ihme. Nämä kaikki tunteet nyt vain purkautuvat yhtäaikaa.

Päästyämme sisälle, riisuttuamme kenkämme eteiseen ja mentyämme huoneeseeni avaan vasta suuni. "Mä olen ihan sekaisin", totean nojaten huoneeni oveen samalla, kun Peppi tekee olonsa mukavaksi istuuntuen sängylleni katse edelleen kasvoissani.

"Miks? Mitä on tapahtunu? I mean mitä mulla on jääny välistä?" Peppi kysyy katsellen mua hieman surkeana. Nielaisen vaihtaen painoa toiselle jalalle. Pyyhkäisen silmästäni kyyneleen. "Mä o-oon... ty-tykästyny erääseen ihmiseen.... Mutta... se on a-aika moni-monimutkaista. Mä-mä oon liian...e-epävarma. Mä en oo. Kertonu ke-kellekkään tästä puolesta... E-en edes sulle. T-tai siis...kun. M-mä en oo varma. Että oonko mä tämmönen. Tallanen...", selitän katsoen jalkojani ääneni väristessä sanoja myötäillen.

"Veetu, sulla ei ole mitään hätää. Tykkääminen ei haittaa yhtään. Ja jos se toinen henkilö olisi niin kamala ettet haluaisi tykätä hänestä niin voit olla onnellinen että tykkääminen on poistuva juttu", Peppi koittaa rauhoitella minua pitämällä itsensä asiallisena ja rauhallisena. Mä en ole varma tykkäänkö siitä että tykkäämiseni on poistuva juttu.

Nojaudun hieman eteenpäin niin etten nojaa enää huoneeni oveen. Peppi huokaa ja nousee pystyyn kävellen mun luokse. "Vai pelkäätkö sä jotain? Mä en oo ikinä nähny sua tämmösenä...", hän kertoo ottaen minua kädestäni kiinni. Juuri tuosta kai se on kiinni, minä pelkään jotain. Enkä vielä tiedä mitä tai miksi.

"Mä nään että tää asia selvästi vaivaa sua, enkä ihmettele yhtään. Mieti nyt, sä asuit epävarmassa kodissa, jossa vanhemmat eivät välittäneet lapsestaan. Ja mä tiedän että se on todella todella todella väärin, sillä se voi aiheuttaa juuri tämmösiä vaikeuksia hoitaa tilanteita. Sun täytyy muistaa ettei tää sun ahdistukses ole sun syytä vaan sun vanhempien. Ne kasvatti susta ihmisen, joka ei voi luottaa muihin sataprosenttisesti, koska se luottamuspula on ollut jatkuvaa sun lapsuudessa", hän jatkaa vetäen minut halaukseen. Tuo kaikki on totta. Ehkä minä en luota Miklokseen. Ehkä siksi pidättelen itseäni. "Mutta muista. Minuun sä voit luottaa. Ja jos ei muuta niin sä voit muuttaa takaisin meille. Isä ottaisi sut varmasti takaisin. Se tykkää susta paljon ja varmasti ymmärtäisi tän tilanteen", Peppi jatkaa vielä halaten minua tiukemmin. Halaan tietenkin samalla tavalla takaisin. "Kiitos", kuiskaan painaen kasvoni hänen olkapäätään vasten. "Kiitos Peppi", toistan vielä tavalla, joka kertoo että minä luotan häneen. Niin kuin luotankin. Peppi on minulle helvetin tärkeä ja jos hänelle tapahtuisi jotain niin minä olisin hänen tukenaan. Aina.