Prologi

2K 138 9

Huom:
Sisältää kiroilua!

Äitiä sekä isää ei näy missään. Seison kylmissäni S-marketin edessä, kauppakassi vasemmassa kädessäni. He olivat lähettäneet minut kauppaan, mutta luvanneet tulla hakemaan minut ettei minun tarvitsisi kävellä kotiin. Eivät he tietenkään tulisi, eivät he koskaan tule. He aina vain lupaavat, mutteivat sitten toteuta lupauksiaan.

Pyöräytän olkapäitäni ennen kuin lähden kävelemään kohti kotia. Päälläni ei ole kuin mustat collegehousut ja huppari, sekä tietenkin converset. Ei mikään lämpimin yhdistelmä, varsinkaan, kun lunta melkein sataa taivaalta. Kaiken lisäksi taivaalta tihkuu vettä ja puhaltaa todella kylmä tuuli.

Koitan painaa käteni mahdollisimman lähelle kehoani etteivät sormeni jäätyisi. Kylmät väreet viiltävät pitkin selkääni. Tiedän että kotiin on ainakin viiden ellei jopa seistämän kilometrin pituinen matka. Kerkeäisin siis hyvin jäätyä matkalla.

Tämä ei ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun vanhempani unohtavat minut. He nimittäin ovat tehneet näin monta kertaa aijemminkin. En halua sanoa että olisin tottunut tähän, mutta siltä se pikku hiljaa tuntuu. Vanhempani eivät enää muista minua.

Meillä on perheen kesken huonot välit. Äiti ja isä esittää rakastuneita toisilleen, vaikka ne oikeesti pettää toisiaan muka salaa. Olen onneksi perheen ainoa lapsi, joten ole ainoa jonka täytyy kärsiä ulkopuolisena uhrina.

En oikeastaan ikinä puhu vanhemmilleni itsestäni, sillä ei heitä kiinnosta. Voisin ihan hyvin kadota eivätkä he älyäisi etsiä. En mutenkaan vietä yleensä kotona paljoa aikaa, vaan mielummin parhaan ystäväni Pepin luona. Olemme tunteneet Pepin kanssa varmaan seitsämän vuotta, eli aika pienestä, jos otetaan huomioon että olen jo seistämäntoista ja Peppi kai viisitoista. Me ollaan ihan erottamattomat, eli me ollaan aina yhdessä jossain. Eikä meitä haittaa meidän ikäero.

Ja luulen etteivät äiti ja isä edes tiedä Pepin olemassa olosta mitään. Tai aina kun mainitsen Pepin nimen, niin äiti tai isä ei edes reagoi.

Näen jo kotimme, valkean aika hienon omakotitalon jonka pihaan on parkkeerattu yksi valkeaa Audi - äidin auto, sekä minun moponi joka on autotallissa, poissa näkyviltä. Isän autoa - mustaa Audia - ei näy joten hän ei ilmeisesti ole kotona vaan panemassa sitä salaista naistaan.

Kävelen kotimme ovelle. Sisällä on valot, joten äiti on hereillä. Avaan ovemme ja astun eteiseen. Tärisen kylmästä riisuessani kenkäni. Kävelen sitten keittiöön. Äiti juoksee makuuhuoneesta peitto ympärillään, eli ilmeisesti keskeytin hänen pano hetkensä. "Ai se oletkin sinä Veetu, luulin sinua Markuksi", äitini sanoo katsellen minua. Markku on siis isäni ja minun nimeni on Veetu. "Älä huoli. Voit mennä panemaan sitä miestä ihan rauhassa", mutisen työntäen ruokia jääkaappiin. Tunnen äitini vihaisen katseen minussa. "En minä ollut panemassa", hän puollustautuu, niin sama virsi. Olen kuullut tuon satoja kertoja aijemminkin.

"Äiti, mä tiedän että sä petät isää", huokaan ja käännyn tuota päin. Äitini ilme muuttuu hieman nolostuneeksi. "Ai sinä tiedät?" äitini kysyy purren huultaan. Hän puristaa peittoa ympärillään. "Mene nyt. Sillä miehellä ei enää kohta seiso sun takias", mutisen kävellen huoneeseeni. Kuulen kuinka äitini huokaa ja menee makuuhuoneeseen josta alkaa kuulua kikatusta ja perus pano ääniä.

En halua kuulla niitä joten pistän kuulokkeet korvilleni. Pistän musiikin täysille. Suljen silmäni ja käyn makuulle sängylle. Vedän peiton päälleni koittaen lämmittää siten itseäni.

Herään siihen että äitini kova ääni kantautuu keittiöstä. "Markus! Rakkaani!" äitini esittää. Murahdan ja otan kuulokkeet pois. Olin selvästi nukahtanut. Kaupuan sängystäni huoneeni ovelle. Avaan oven ja kurkistan ulos. Näen kuinka äitini salarakas, aika lihaksikas, parrakasmies pakenee takaoven kautta alushousut jalassaan.

Äitini suutelee isäni jonka kädet lepäävät äitini alaselällä. He kääntävät katseensa minua kohti. Minua huvittaa tilanne, äitini on nimittäin alusvaatteisillaan. Äitini punastuu ja pakenee omaan huoneeseen pukemaan jotain päällensä. Isäni katsoo minua. "Teitä ei näkynyt kumpaakaan siellä kaupalla. Kiitos teidän, olen varmaan kipeä", sanon isälleni vakava ilme kasvoillani. Isäni ilme muuttuu hieman. "Minä unohdin tulla hakemaan. Tuli työhommia", isäni väittää. "Niin varmaan", mutisen kävellen vessaan. Onnekseni isäni ei kuullut mitä sanoin.

En oikeasti jaksa tätä. Tiedän että heidän olisi parempi jos he eroisivat. He kai pysyvät yhdessä minun takiani. Vaikka minullakin olisi paljon parempaa jos he eivät olisi yhdessä ja esittäisi joka päivä.

Kun tulen vessasta äiti on keittiössä täysissä pukeissa laittamassa ruokaa. Isää vuorostaan ei näy. "Minne isä meni?" kysyn kävellen keittiöön, vaikkei minua edes kiinnosta minne isä meni. "Vaihtamaan vaatetta", äitini vastaa katse jauhelihassa jota tuo paistaa. En halua kysellä enempää isästä joten vaihdan aihetta. "Miksi se mies ei lähtenyt silloin kun minä tulin?" kysyn äidiltäni joka muuttuu aivan punaiseksi. Isäni päättää ilmestyä paikalle joten äitini koittaa keksiä jotain muuta. "Veetu katappas pöytä", äitini sanoo hätäisesti tekohymy punaisilla kasvoillaan.

Isä kävelee keittiöön. "Isä, mitä työhommia sulle siis tuli?" kysyn isältäni vuorostaan kattaen pöytää. "Et sinä niistä ymmärrä mitään, Veetu, oletko sinä tonkinut vaatekaappiani?" isäni vastaa katsoen minua suoraan sieluun. "En", vastaan totuuden mukaisesti. Äitini muuttuu entistä punaisemmaksi, mutta hän koittaa peittää sen pistämällä vettä kiehumaan. Isäni menee äitini taakse ja puristaa tätä takapuolesta. Äitini kikattaa kuin pikku tyttö. "Hyi, älkää tehkö tota keittiössä", sanon irvistäen. He ovat niin järkyttävän surkeita esittämään. Äitini suutelee isääni hetken. "Me voimme suudella ja tehdä ihan mitä me haluamme, missä me haluamme", isäni sanoo minulle suudellen jälleen äitiä joka tekee kielarin isälleni. Kuvotus nousee kurkkuuni, he ovat oikeasti tekopyhiä.

"Miksi te ette vain eroa. Mä en jaksa tota teijän esitystä! Molemmat pettää toisiaan niin miksi te edes yritätte olla yhdessä?" huudahdan laskien viimeisen lautasen pöydälle. Isäni ja äitini kääntävät katseensa minuun. Isäni ilme muuttuu vihaiseksi. "Veetu tuollaisia asioita ei sanota!" isäni karjahtaa. Katson häntä uhmakkaasti silmiin. "Te ootte niin tekopyhiä paskoja etten mä vaan yksinkertaisesti jaksa kattoa, kun te panette tuntemattomia vuorotellen ja sitten lääpitte toisianne kuin jotkut hiton vastarakastuneet!" huudan isälleni takaisin. He eivät oikeasti taida tajuta kuinka perillä minä olen asioista.

"Huoneeseesi siitä kiittämätön nulikka! Tuollaisia ei sanota! Me rakastamme toisiamme ja se on selvä!!" isäni huutaa minulle pää punaisena. Äitini tarraa isääni kädestä, mutta jatkaa pian ruoan laittoa. Isä tuijottaa minua ilkeä ilme kasvoillaan. "ALA MENNÄ!" isäni huutaa vielä, jolloin lähden huoneeseeni. Olen oikeasti saanut tarpeekseni tästä.

Ennen kuin huomaankaan alan itkeä. Menen peittoni alle ja kääriydyn sinne. Haluaisin oikeasti vain tämän kaiken loppuvan. En jaksa tätä esittämisen ja tekopyhyyden määrää päivästä toiseen. Voisin oikeasti vain hankkia oman kämpän ja asua muualla, unohtaa vanhemmat. Sitten älyän. Niinhän minä voin. Avaan läppärini ja alan etsiä asuntoja. Minulla olisi säästöjä ihan hyvin vielä. Ja voisin ihan hyvin asua pari kuukautta Pepin luona kunnes saisin sen kämpän. Hymy kaartuu huulilleni, kun kuivaan poskeni kyynelistä hupparini hihalla. "Vapaus, täältä tullaan", hymyilen tietokoneen ruudulle.

Nyt RiittääRead this story for FREE!