16. Kaspian

781 100 32

Huom!
Sisältää kirosanoja!

Kävelen sisälle kahvilaan, jossa mun ja äitin oli tarkotus nyt tavata. Astelen tiskin luo ja tilaan vanilija-kaakaon extra kermavaahdolla, kinuskikastikkeella ja suklaahipuilla kera kanelitangon.

Kun saan mun juotavan tilattua ja maksettua, kävelen yhteen pöytään ja jään odottamaan äitiä sekä mun juotavaa.

Päässäni pyörii kysymyksiä, tästä mun äidin uudesta miehestä, jonka nimi siis oli Kaspian. Kaspian joku. En tietenkään tiedä kyseisen miehen sukunimeä.

"Tässä olisi tää juotava", naisen ääni sanoo mun korvan juuresta työntäen mun eteen, mun tilaaman juotavan. Kun kanelin, vanilijan ja kaiken muun herkullisen yhdistelmä juotavani sekoitettu tuoksu kantautuu sieraimiini en voi olla hymyilemättä.

"Kiitos", kiitän naista ja hörppään juomastani hieman. Kupin ihana lämpö lämmittää käsiäni, kupin ympärillä.

Kahvilaan saapuu erilaisia henkilöitä, vaaleita, tummia ja niiden sekoituksia. Ei sillä että lajittelisin ihmisiä ulkonäön perusteella tai mitään.

Katselen ovelle juoden kaakaotani. Hörpin sitä mietteliäänä, vilkaisten välillä kelloa. Tällä kertaa äiti on aikataulustaan myöhässä. Me, kun sovimme että tapamme täällä yhdeltä ja kello on nyt jo varttia vaille kaksi.

Sisään astuu nainen ja mies, jotka puhuvat kovaäänisesti saaden kaikkien kahvilassa olijoiden huomion. Käännän itsekkin katseeni pariskuntaan, jolloin näen tämän pitkän tumma tukkaisen miehen, sekä äitini.

Äiti näyttää nuorekkaalta ja mies tai siis Kaspian, näyttää lempeältä. Ei yhtään sellaiselta 'radio kiinni autossa' - tyypiltä.

He kävelevät tiskille ja ottavat jotkut juomat. Äiti kai ottaa perinteisen kahvin kaura maidolla ja Kaspian ottaa ilmeisestikkin teetä, eikä kahvia.

He odottavat juotavansa suoraan tiskiltä, kääntyen sitten katsomaan eri pöytiä. Nousen itse seisomaan että he huomaavat minut. Kaspian huomaa minut ensin, hymyilee, ja kuiskaa jotain äidin korvaan. Äitini kasvot kääntyvät minua kohti ja tuon kasvot valtaavat äidillinen lempeä hymy. Hymyilen takaisin. Onhan siitä aikaa, kun äidin kanssa näin kasvokkain.

He kävelevät pöytään ja äiti halaa minua laskettuaan kahvinsa pöydälle. Äiti onkin yllättävän lyhyt.

"Veetu, rakas", äiti henkäisee irtautuen katsomaan kasvojani. Hänen kätensä silittää poskeani samalla, kun toinen hiplaa tukkaani. "Tukkasi on yhtä karhea kuin minulla", äiti naurahtaa hymyillen.

"Äiti", alan vaivautua. Kaspian kuitenkin katsoo meitä ymmärtävästi.

Irroitan äidin kädet itsestäni, jolloin äiti hyökkää miehensä kainaloon. "Hei Veetu", Kaspian sanoo kuin tuntisimme jo toisemme. Emme tunne, jos sitä mietitte.

"Hei Kaspian", vastaan tuolle istuen alas. Äiti istuu minua vastapäätä ja Kaspian äidin viereen.

Äiti hipeltelee miehensä kättä hermostuneen oloisena. Hörppään juotavaani. "Me olemme kihloissa ja menemme naimisiin ensi vuonna", äiti sanoo nopeasti katsoen minua alhalta päin.

Olen purskauttaa juomat ulos suustani, mutta onnistun pitämään kaiken sisälläni. Nielaisen ennen kuin avaan suuni. "Kihloissa? Ja naimisiin? Vastahan sinä ja isä pistitte eropaperit menemään", totean huvittuneena.

Äiti vaivautuu ja pyytää selvästi eleillään Kaspiania auttamaan selittämisessä. "Olemme olleet yhdessä jo monta vuotta. Ainoa asia mikä on estänyt meitä on isäsi ja äitisi paperilla oleva avioliitto. Isäsi ei rakastanut äitiäsi. Mutta minä rakastan. Ja aijomme perustaa perheen. Menimme kihloihin jo kolme kuukautta sitten, kun ero ei edes ollut vielä ajankohtainen", Kaspian vastaa äidin avunpyyntöön äidin kaipaamalla selitysavulla.

Nyökkään hitaasti antaen äidin ja Kaspianin avartaa tätä asiaa minulle vielä lisää.

"Olemme yrittäneet lasta jo varmaan puolivuotta", äiti sanoo hiljaa pettyneenä vilkaisten ikkunaa kohden, kai nähden mielikuvan itsestään raskaana.

"Mutta emme ole menettäneet toivoamme. Ajattelimme adoptoida lapsen, kun olemme menneet naimisiin", Kaspian lisää katsahtaen minuun silittäen äidin kättä.

"Olette ilmeisesti tosissanne?" varmistan asian, sillä minulla on edelleen vaikeaa luottaa äidin tai isän puheisiin.

"Olemme, ja halusimme kertoa, koska toivomme että haluat edelleen olla osa tätä perhettä", äiti sanoo hapuillen kättäni, jonka vedän kauemmas tuosta.

"Mitä perhettä? Minulla ei ole ollut perhettä sitten lapsuuden", tuhahdan kääntäen katseeni kaakaoni kermavaahtoon. Sekoitan juomaani valkealla lusikalla. Haluaisin tavallaan itkeä, mutten itke, sillä tiedän ettei se auta. Ei se koskaan auta.

"Älä ole äidil-", Kaspian aloittaa. "Kaspian", äitini keskeyttää tuon kuitenkin puristaen miehensä kättä. En katso kumpaakaan, sillä tiedän että purskahdan itkuun jos katson.

Juon kaakaoni loppuun ja nousen nopeasti ylös. Pistän takkini päälleni valmiina lähtöön.

Äiti kuitenkin nousee ja tulee Kaspianin tuolin takaa eteeni vetäen minut halaukseen, en estele. Painan kasvoni äidin olkapäätä vasten ja vain olen.

"Kulta, meidän ei tarvitse puhua tästä vielä. Puhutaan sitten, kun sinusta tuntuu siltä, okei?" äitini kuiskaa korvaani, johon vastaan nyökkäyksellä. Irroitan otteeni tuosta ja painan suukon tuon poskelle lähtien ovelle päin.

Kuulen kuitenkin vielä Kaspianin; "Olet pehmo äiti, et saisi antaa poikasi puhua noin sinulle".

Johon äiti vastaa juuri ennen kuin astun ulos; "En voi kieltääkkään häntä, jos hän puhuu totta. Olen ollut paska äiti ainoalle pojalleni".

En kuule enää kaksikon diologin loppua, astuttuani ulos kadulle, joka tulvii ihmisiä.

En ole kuitenkaan vihainen Kaspianille tai äidille, mikä yllättää minutkin. Kai sain niitä kauan kaipaamiani vastauksia.

Kävelen Tommin ja minun kämpän sijaan Mikloksen talon luo. Lähetän tuolle viestiä, siitä asiasta haluaisiko hän nähdä nytten. Miklos tietenkin haluaa.

Jään siis odottamaan häntä tien varteen. En voi olla muistelematta niitä suudelmia, mitkä saavat minut nytkin punastumaan. Juuri sillä hetkellä Miklos kävelee luokseni hymyillen. Hän halaa minua ja sen jälkeen meinaa suudella. Estän kuitenkin tuon aikeet ja hymyilen hänelle. Lähden kävelemään tiellä, Miklos vierelläni.

"Sinä olet siis homo?" kysyn Miklokselta, joka pudistaa päätään. "Olen Pan", tuo vastaa.

En ole koskaan kuullut moisesta. "Mikä se on?" kysyn kävellessäni. "Tykästyn ihmiseen ihmisenä enkä sukupuoleen", Miklos vastaa jolloin hiljalleen älyän että ehkä minäkin olen sitten sellainen. "Entä sinä?" Miklos kysyy minulta. "En ole koskaan luokitellut itseäni", vastaan, sillä en tosiaankaan ole koskaan miettinyt mihin suuntautumiseen minä kallistun.

Parin tunnin juttu tuokion jälkeen lähden takaisin kotiin, paljon avarammalla mielellä.

Nyt RiittääRead this story for FREE!