12. Kaikki saa tykätä mistä haluaa

963 104 48

Seuraavana päivänä siinä ulkona kävellessäni huomaan että täällä tosiaan tuulee aivan helvetin kylmästi näin suoraan sanoen. Syksy ilmeisesti koittaa haistattaa mulle vitut ihan vain että saisi nauraa uudelleen päin naamaa, kun loskapaskat säät alkaa kuukauden tai parin sisällä.

Mua ei naurata. Syksy, haista paska...

Astun vahingossa lammikkoon, jonka seurauksena mun Converset kastuu, kaiken lisäks ne on valkoset. Tai oli. Eihän ne sitä enää oo. Täähän tästä vielä puuttukin. Ehkä mä vaan lähden kotiin.

Tuuli koittaa puskee mun takin läpi jäädyttämään mua. Mun kädet on mun taskuissa nyrkissä avaimien ja puhelimen ympärillä. Kai mä luulen että ne lämmittää mua tai jotain.

Mikä mua muka lämmittäis?

Mun puhelin tärähtää, jollon mä tiedän että: 1. Mun täytyisi ottaa se pois taskusta, 2. Jäädyttää mun sormet samalla, 3. Ehkä jopa mun tuurilla hajotan sen ja 4. Mun täytyisi koittaa avata lukitus mun tunnottomilta tuntuvilla sormilla.

Viestin on siis parempi olla merkittävä, tai tää viestin lähettäjä saisi luvan maksaa mun lääkkeet joita mä tarviin tästä kylmyydestä tulevaan flunssaan, joka on luvassa aivan varmasti tätä menoa.

Kohmeisilla sormillani siis näpyttelen mun lukitusnäytön suojakoodin: 6661. Kävelen penkin luo ja istun alas aukaisten WhatsApp:in.

Tuntematon numero on lähettänyt mulle viestiä. Viesti on lyhyt: Moi.

Menen lähettäjän profiiliin ja huomaan kuvan Mikloksesta juomassa Pepsi Maxia tämän profiilikuvassa. Hymy kaartuu mun huulille hiljalleen, kun kattelen sen kuvaa mun puhelimen ruudulta.

Mä en ole älynnytkään että Miklos näyttää tuolta. Se näyttää jotenki niin iloiselta. Ilmeisesti se tykkää limsasta. Pistän mun puhelimen pois aikeena vastata sen viestiin kotiin päästyäni.

Nousen siis ylös penkiltä jatkaen kävelyäni kylmässä syysilmassa.

Puolen tunnin kuluttua seison hississä matkalla omaan kerrokseemme. Hissi pysähtyy nytkähtäen ja oon astumassa ulos millonka törmään johonkin. Nostan mun katseen hieman nolona tähän. "Miklos?" yllätyn täysin.

"Hei Veetu", tuo sanoo mulle hymyillen kattoen mua suoraan silmiin. Katson tietenkin takaisin huulet hieman raollaan. Nielaisen kyyläten sen huulia ja silmiä vuorotellen.

"Menetitkö sä sun puhekyvyn?" hän naurahtaa mulle pörröttäen mun hiuksia, kuin olisin joku pikku lapsi.

"Mitä sä täällä teet?" kysyn vain vastaamatta tuon kysymykseen laskien samalla mun katseen mun jalkoihin. "Unohin mun kaulahuivin teille eilen", hän vastaa mulle.

Nyökkään yrittäen kävellä tuon ohi, mutta Miklos tukkii mun tien. Se painaa suukon mun päälaelle. "Heippa Veetu", tuo kumartuu kuiskaamaan mun korvaan niin että mun iho menee kananlihalle. Miklos kävelee hissiin ja käännyn kattomaan sitä hämmentyneenä juuri ennen, kun hissin ovet sulkeutuu mun nenän edestä.

Yht'äkkiä mulla on kamalan lämmin olo ja haluun tietää miksi se noin teki. Mun sydän hakkaa tuhatta ja sataa, kun käännyn meidän kodin ovea kohti. Kävelen avaamaan sen ja astun sisälle.

"Mooi!" Tommi kailottaa keittiöstä samalla, kun alan riisua ulkovaatteitani naulakkoon. Kävelen keittiöön Miklos mun mielessä. "Moi", sanon Tommille joka häärää lieden ääressä. Kurkistan sen olan yli pannua kohti, jossa on jokin Tommin oma spesiaali tulilla.

"Teen tässä justiinsa mun pravuuria. Tää on tämmönen vege-mössö jonka Janna opetti mulle", nuori mies selostaa sekoittaen mössöään.

"Tykkääks sä vege ruoasta vai?" kysyn vaikka asia ei minua sen kummemmin kiinnosta.

"On se ihan hyvää, kiinalainen on kuitenkin mun lempparia", Tommi kertoo hörpäten viiniä lasista joka on lieden vieressä. En jaksa alkaa valittamaan hänen alaikäisyydestään tuohon hommaan, mutta kyllähän Tommi polttaa vaikkei saisi, joten ei tuo varmaan enää sen vakavampaa ole.

"Mistä sä tykkäät?" Tommi kysyy multa katsahtaen muhun.

"Tomaattinenjauhelihakastike ja spagetti on nannaa", totean virnistäen. Tommi nostaa viinilasiaan hymyillen. "Haluatko sää muuten viiniä?" hän kysyy multa johon vastaan pudistamalla vaan päätäni.

Käännyn ja kävelen olkkariin istuen sohvalle. "Haluatko sää ottaa tätä ruokaa? Tää on iha just valmista", Tommi kailottaa mun aukaistessa television. "Njäh, en mä tarvii", totean. Mulla ei nimittäin oo nyt nälkä.

Selaan kanavia tovin, jonka aikana Tommi on ilmestynyt mun viereen mukanaan viinipullon, lasin sekä lautasen täynnä tätä "vege-mössöä".

"Hei hei tää on ihan paras ohjelma!" toi yks huutaa yht'äkkiä. Katon Tommia hitusen yllättyneenä, mutta pääosin järkyttyneenä. Mä en nimittäin odottanut tollasta reaktiota Pikku Kakkosesta, seittämäntoista vuotiaalta pojalta.

"Ootko se sä vai viini joka puhuu?" naurahdan, sillä on suoraan sanoen naurettavaa että ton ikänen tykkää lasten ohjelmista, ei siinä että se olis jotenkin väärin. Kaikki saa tykätä mistä haluaa. Kyllä mäkin tykkään kuunnella musiikkia.

Me sitten päädytään kattomaan Tommin pyynnöstä tää koko ohjelma loppuun, jonka aikana kerkeen harmitella ettei Pikku Kakkonen oo enää sellainen, kun se oli sillon, kun mä olin pieni. Ilmeisesti kaikki hyvä loppuu aikanaan; niin tää ohjelma kuin Tommin viinikin. Jätkä on vetäny yksin pullon viiniä ja sen näkee kyllä tuon utuisesta katseestakin.

Nousen ylös sohvalta vieden Tommin astiat keittiöön samalla, kun tuo katoaa horjuen röökille meidän parvekkeelle.

Katon hetken ikkunasta ulos ja mietin mitä Miklos mahtaa tehä just nyt. Varmaankin nauttii sen luksuselämästä siinä valtavassa omakotitalossa joka on enemmänkin kartano.

Onneks mulle kelpaa ihan vaa tämmönen elämä, kun mitä mulla nyt on. Juoda viiniä ja kattoo Pikku Kakkosta. Vaikken mä edes juonut viiniä oli silti se tunnelma jotenkin semmoinen rentoutunut ja mukava. Voisin kattoo useamminkin Pikku Kakkosta ihan vaan, koska se oikeesti nollaa pään täysin.

Ehkä mä vielä pyydän joskus Mikloksen kattomaan tänne Pikku Kakkosta ja juomaan viiniä, mun kanssa.

Nyt RiittääRead this story for FREE!