After 3 (Larry Stylinson) suomeksi

Luku 29:

••• Harryn näkökulma •••

"Mä en tiedä miksi mä olen täällä mutta mä en tiedä mihin muuallekaan mä olisin mennyt." Lasken pääni käsiini ja isäni istuu mahonkisen pöytänsä ääreen.

"Mä olen iloinen että sä tulit puhumaan mulle", hän sanoo hiljaa arvioiden reaktiotani.

"Mä en varsinaisesti sanoisi että mä tulin puhumaan sulle", muistutan häntä. Itse asiassa tulin nimenomaan puhumaan hänelle mutta en halua hänen ajattelevan että tämä on jokin suuri paljastus tai jotain.

Katson kun hän nielaisee ja nyökkää hitaasti. Hänen katseensa kiertää kaikessa muussa huoneessa paitsi minussa.

"Sun ei tarvitse olla niin hermostunut, mä en aio järjestää kohtausta tai rikkoa mitään. Mulla ei ole energiaa", huokaisen kun hän ei vastaa.

"Haluatko sä kertoa mulle mitä tapahtui?"

"En halua", huokaisen.

"Okei."

"Mä en halua mutta kai mä silti aion."

Hän näyttää hämmentyneeltä hetken ja hänen ruskeat silmänsä laajenevat, katsoen minua tarkasti ja varovasti, odottaen varmasti mikä koira tässä on haudattuna.

"Usko mua, jos mulla olisi ketään muuta jolle puhua niin mä en olisi täällä mutta Liam on puolueellinen kusipää ja hän on aina hänen puolellaan", valitan, tietäen ettei se ole puoliksikaan totta mutta en halua Liamin neuvoja juuri nyt. Enkä ainakaan halua myöntää hänelle millainen kusipää olen ollut ja mitä kaikkea paskaa olen sanonut Louisille viimeisen muutaman päivän aikana. Hänen mielipiteellään ei ole merkitystä minulle mutta jostain syystä sillä on kuitenkin enemmän merkitystä kuin muiden mielipiteillä, paitsi tietenkin Louisin.

"Mä tiedän sen poika."

"Hyvä." En tiedä mistä aloittaa ja totta puhuen en vieläkään ole varma mikä toi minut tänne. Minun oli tarkoitus mennä baariin juomaan mutta jotenkin päädyinkin kääntymään isäni pihaan.

"No, niin kuin sä varmaan arvasit jo, Louis vihdoin jätti mut", myönnän ja vilkaisen isääni. Hän tekee parhaansa pitääkseen kasvonsa peruslukemilla ja odottaa minun jatkavan. "Enkä mä estänyt häntä."

"Oletko sä varma ettei hän tule takaisin?"

"Kyllä mä olen varma, hän antoi mulle monta mahdollisuutta estää hänet eikä hän ole yrittänyt soittaa tai laittaa viestiä-" vilkaisen kelloa seinällä "melkein kahteenkymmeneen kahdeksaan tuntiin eikä mulla ole aavistustakaan siitä missä hän on." Odotin että hänen autonsa olisi ollut pihassa kun saavuin tänne mutta se ei ollut. Missä muualla hän edes voisi olla? Toivon ettei hän ajanut niin pitkää matkaa äitinsä luokse.

"Mutta näin on käynyt ennenkin, te kaksi tunnutte aina löytävän jonkun tavan..."

"Kuunteletko sä mua ollenkaan? Mä sanoin ettei hän tule takaisin", tuhahdan keskeyttäen hänet.

"Kyllä mä kuuntelen. Mä olen vain utelias siitä miksi tämä kerta on erilainen." Kun tuijotan häntä vihaisesti, hän tuijottaa minua tunteettomasti. Vastustan halua nousta ylös ja poistua hänen liiallisesti sisustetusta toimistostaan.

"Se vain on. Mä en tiedä miten mä tiedän sen ja sä varmaan ajattelet että mä olen idiootti kun mä edes tunsin tänne mutta mä olen kyllästynyt isä, mä olen niin kyllästynyt olemaan tällainen ja mä en tiedä mitä tehdä sille." Vittu, kuulostan niin epätoivoiselta ja säälittävältä.