After 3 (Larry Stylinson) suomeksi

Luku 55:

"Shh", Harry kuiskaa pehmeästi hiuksiini. Hän pitelee minua käsissään kun yritän haukkoa henkeä parkumiseni keskeltä.

En ole varma miksi minua itkettää näin paljon, minulla on vain ollut kamala ikävä Liamia ja hänen lämmin reaktionsa paluuseeni sai minut tunteelliseksi.

"Saako tämä vanhuskin vuoron?" kuulen isäni äänen jostakin Harryn selän takaa.

"Hetken päästä." Harry vetäytyy sen verran kauemmas että pystyy katsomaan minua, arvioiden mielentilaani.

"Mä olen kunnossa, mä olen vain onnellinen", vakuutan hänelle. Hän rentoutuu silminnähden ja päästää irti minusta. Liam seisoo aivan vieressä, hymyillen edelleen kirkkaasti ja rakastavasti, kun halaan isääni. Hänen on täytynyt tietää että tulisin käymään, hänen... Liamin vaatteet ovat vähän pienet hänen päällään ja hän on ajanut partansa.

"Sulla ei ole partaa!" huudahdan hymyillen. Isäni nauraa äänekkäästi ja halaa minua tiukemmin.

"Niin, ei enää", hän vastaa.

"Miten ajomatka meni?" Liam kysyy, työntäen kätensä tummansinisten housujensa taskuun.

"Paskasti", Harry sanoo samaan aikaan kun minä vastaan "hyvin."

Liam ja isäni molemmat nauravat, Harry näyttää ärsyyntyneeltä ja minä olen vain onnellinen päästyäni kotiin... ei kotiin, Pullmaniin, parhaan kaverini ja lähimmän sukulaiseni luo johon pidän yhteyttä. Minun pitäisi soittaa äidilleni pian, olen jo viivytellyt sen kanssa tarpeeksi. 

"Mä vien sun laukun makuuhuoneeseen", Harry ilmoittaa, jättäen meidät kolme keskenämme. Katson kun Harry katoaa makuuhuoneeseen jonka me joskus jaoimme, ja haluan seurata häntä mutta en tee niin.

"Mulla on ollut sua niin ikävä, Lou. Miten sä olet viihtynyt Seattlessa?" isäni kysyy. On outoa katsoa häntä nyt kun hänellä on päällään Liamin kauluspaita ja hienot housut eikä hänellä ole partaa. Hän näyttää aivan eri ihmiseltä. Hänen silmäpussinsa ovat tosin kasvaneet ja huomaan miten hänen kätensä tärisevät hieman.

"Hyvin, mä totuttelen vielä", kerron hänelle.

"Se on hyvä kuulla", isäni hymyilee. Liam astuu lähemmäs ja isäni istuu sohvan reunalle.

"Tuntuu kuin sä olisit ollut poissa kuukauden", Liam toteaa katsoen minua silmiin. Hänkin näyttää väsyneeltä, ehkä se johtuu siitä että hän on ollut täällä isäni kanssa? En tiedä, mutta haluan ottaa selvää.

"Niin tuntuu, aika kuluu niin hassusti Seattlessa. Mitä sulle kuuluu? Musta tuntuu että me ollaan hädin tuskin juteltu." Se on totta. En ole soitellut Liamille niin usein kuin olisi pitänyt ja hän on varmasti ollut todella kiireinen viimeisen lukukautensa kanssa Washingtonissa. Jos alle kolme viikkoa erossa on näin vaikeaa, miten kestän sen kun hän muuttaa New Yorkiin?

"Mä tiesin että sä olisit kiireinen, ei se mitään", hän sanoo kääntäen katseensa seinään ja minä huokaisen. Mitä Pullmanissa on tapahtunut lähtöni jälkeen ja miksi minusta tuntuu kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta?

"Oletko sä varma?" vilkuilen vuoroin parasta kaveriani ja vuoroin isääni, tutkien hänen uupunutta ilmettään.

"Joo, jutellaan siitä myöhemmin. Kerro mulle Seattlesta", Liam pyytää hymyillen. Hänen hymynsä sädehtii, se sädehtii onnellisuutta jota minulla on ollut niin ikävä.

"Se on ihan kiva..." hiljenen ja Liamin otsa painuu rypyille. "Oikeasti, siellä on ihan kivaa. Paljon kivempaa nyt kun Harry on ollut siellä enemmän."