Pakkaskukkia

89. Surun olomuotoja

When the silence isn't quiet
And it feels like it's getting hard to breathe
And I know you feel like dying
But I promise we'll take the world to its feet
And move mountains
We'll take it to its feet
And move mountains

- Andra Day: Rise Up

**

Kuolemankaltainen hiljaisuus leijui usvan lailla Tylypahkan yllä, kun Lily ja James palasivat takaisin koulun maille. James laskeutui luudanvarrellaan suoraan linnan oviaukon eteen, hypähti jaloilleen ja auttoi Lilynkin alas luudanvarrelta, ennen kuin Lily ehti vastustelemaan. Lily tunsi olevansa kuin unessa. Hän tajusi hämärästi kävelevänsä Jamesin kannoilla sisälle linnaan, mutta ei todella tuntenut sitä - hän olisi yhtä hyvin voinut kävellä kohti kuolemaansa, eikä hän siltikään olisi tuntenut mitään. Hän ei ymmärtänyt, miten ihmisen oli ylipäätäänsä mahdollista tuntea itsensä niin ontoksi ja olemattomaksi, mutta ei sillä ollut oikeastaan mitään merkitystäkään.

Lily ei osannut sanoa, minne hän ja James olivat menossa tai miksi. He kävelivät ylös kivisiä portaita, pitkin hämärää käytävää... paikat olivat kaikki samanlaisia ja kaikki kaukana Tylyahon kadusta, jossa kuolevat tai kuolleet ihmiset edelleen makasivat odottaen turhaan, että joku näkisi ja tuntisi heidät... vaikka pelkkä ajatus Tylyahoon jäämisestä viilsikin Lilyn mieltä veitsen lailla, tunsi hän olonsa pahaksi tultuaan takaisin Tylypahkaan. Jollakin tapaa hänestä tuntui, että hänen täytyi saada kokea se kaikki - kipu ja suru ja se epätodellinen lopun tuntu - koska juuri sellainen todellisuus Tylypahkan seinien ulkopuolella oli.

"Lily." Hän havahtui siihen, että James lausui hänen nimensä matalalla äänellä. "Arianna on tuolla."

Lily kohotti katseensa kuraisista kengänkärjistään ja kääntyi katsomaan Jamesin osoittamaan suuntaan. Arianna seisoi itkevää petoa esittävän gargoilin luona käytävän päässä ja halasi itseään tiukasti. Ariannan paita oli repeytynyt toisen olkapään kohdalla ja hänen kasvonsa olivat suttuiset levinneen silmämeikin ja mudan ansiosta. Ensin Lilystä näytti siltä, että tyttö ei edes tajunnut heidän läsnäoloon, mutta sitten tytön siniset silmät heräsivät eloon ja hän lähti juoksemaan väsyneesti heitä kohti.

"Olette elossa", hän sanoi hengästyneesti päästyään heidän luokseen ja sen enempää sanomatta hän veti Lilyn tiukkaan halaukseen. "Luulin jo, että tappaisitte itsenne."

"Siltä se minustakin välillä tuntui." Lily yritti hymyillä heikosti. "Mutta loppujen lopuksi kumpikaan meistä ei ollut se, joka kuoli."

Arianna nyökkäsi huulet hienoisesti vapisten. Hänen alahuulensa oli turvonnut ja hänen leukansa sinersi, kuin iskun jäljiltä.

"Minä näin sen", Arianna mutisi. "Jazzin. En kokonaan. Vain sen, kun hän - "

Arianna purskahti itkuun. Lily vilkaisi Jamesia avuttomana ja kietoi käsivartensa Ariannan ympärille.

"Halusin tappaa hänet", Arianna mumisi vasten Lilyn olkapäätä. Lily tunsi lämpöisten kyynelten tahraavan paitansa. "Bellatrixin. Hän olisi ansainnut sen, tiedän, että olisi - "

"Hän olisi ansainnut sen jo kauan", James mutisi karheasti. "Ikävä kyllä kaikki meistä ei aina saa, mitä ansaitsevat. Jotkut ei koskaan."

"Jazz ei ainakaan ansainnut mitään sellaista. Eikä Red."

"Lopeta tuo", Lily keskeytti lujasti. "Inhoan latteita muistolauseita - "

Hän vaikeni ja käänsi katseensa pois pystymättä puhumaan. Hän inhosi jokaista polttelevaa kyyneltä, joka pyrki hänen silmäkulmiinsa ja hän pyyhki ne nopeasti pois, ennen kuin ne ehtivät valumaan poskille saakka.