We are a secret | Taekook

14.

(Taehyungin näkökulma)
Heräsin aamulla saaden lievän sydänkohtauksen, kun avatessa silmäni Jungkook tuijotti kasvojani ja piti kättään poskellani. Eihän se minua sinänsä haitannut, mutta se vain oli hieman yllättävä tapa herättää.

Olin juuri vaihtanut Jungkookilta saadut vaatteet päälleni ja menin hänen luokseen. Hän vilkaisi minua varpaista päähän ja hymy kävi hänen kasvoillaan.
"Näyttävätkö nämä hyviltä?" Kysyin pyörähtäen ympäri.
"Sä näytät hyvältä tai, tai siis sun vaatteet tai niikun mun vaatteet mutta sun päällä." Jungkook sopersi, hento puna poskillaan.

Hän näytti suloiselta.

Oli ajatus joka ilmestyi päähäni, mutta sivuutin sen nopeasti ja naurahdin.
"Noh kiitos." Sanoin hymyillen.
"Lähdetäänkö?" Kysyin ja Jungkook nyökkäsi, ottaen avaimena mukaan pöydältä.

Jungkook avasi kotinsa oven ja astuimme yhdessä rappukäytävään, jossa oli vielä hieman hämärää sillä aurinko ei vielä valaissut kunnolla.
Olin jo mennyt Yoongin kodin oven ohi, kunnes huomasin että ovi oli raollaan.

Miksi hänen ovensa ei ollut kiinni?

Jatkoin silti matkaani Jungkookin perässä, sillä hänen täytyisi ehtiä töihin, joten kävelimme ripeää vauhtia autolle. Kun istuimme autoon, mietin vieläkin miksi Yoongin ovi oli auki.

Itseasiassa mä vien sut nyt töihin ja käyn sen jälkeen hoitamassa yhden asian." Sanoin, sillä en halunnut kertoa että kävisin Yoongin luona.
"Okei." Jungkook vastasi ja käynnistin auton.

Ajomatkan aikana olimme molemmat hiljaa ja vain kuuntelimme radiosta tulevaa hiljaisella soivaa musiikkia.

"Tuutko sä sitten myöhemmin tänne?" Jungkook kysyi, astuessaan ulos autosta.
"Joo, tulen. Nähdään myöhemmin." Sanoin hänen sulkiessaan autoni oven.

Lähdin ajamaan nopeasti takaisin samaa reittiä kerrostalon luo, sillä en saanut ajatusta pois Yoongin kodin avoimesta ovesta.

Kun olin saapunut takaisin ja seisoin Yoongi oven edessä, tunsin kuinka sydämeni lyönnit kiihtyvät ja jännitys kiemurteli kehooni. Seisoin vain hetken siinä, kuunnellen kuuluuko asunnosta mitään ääniä, mutta kaikkialla oli täysin hiljaista.

Varovasti ja hiljaa avasin ovea, astuen sisään huoneeseen, jossa haisi vahva alkoholi, mikä ei kylläkään ollut uusi juttu. Kävelin eteisestä keittiöön, jossa näin monta tyhjää soju pulloa pöydillä, lattialla ja lavuaarissa.

Oliko Yoongi juonut nämä kaikki yksin?

Olin edelleen hyvin jännittynyt ja varuillaan, mutta myös pieni pelko siitä että Yoongille olisi käynyt jotain alkoi kalvaa mieltäni.
Kävellessäni olohuoneeseen näin lattialla rikkinäisiä pullon sirpaleita, yksittäisiä veripisaroita, joista muodostui pieni polku sohvaa kohti.

Jokaisen kuivuneen pisaran jälkeen, pelkäsin vain enemmän mikä näky sohvalla odottaisi ja sen nähtyäni sydämeni tuntui hetkellisesti käyvän kurkussani ja järkyttyin.

Sohvalla makasi Yoongi, käsissään ja päässään naarmuja ja haavoja, joiden veri ei ollut vielä edes hyytynyt.
"Yoongi!" Huusin, ravistellen hänen kehoaan.
"Y-yoongi herää!" Huusin kyyneleiden pyrkiessä silmiini, sillä olin järkyttynyt nähdessäni hänet tässä kunnossa, vaikka olin hänelle vihainen.
Hetken ajan pelkäsin hänen olevan tajuton, kunnes hän hitaasti raotti silmiään ja helpotuksen tunne valtasi kehoni.

"Mitä sä täällä teet?" Yoongi kysyi, väsyneen ja sekavan oloisena.
"Sut pitää nyt viedä lääkäriin." Sanoin, yrittäen saada hänet istumaan.
"M-mä oon niin pa-pahoillani siitä mitä tein sulle." Yoongi alkoi nyyhkyttämään, tajutessaan hiljalleen tilanteen.
"Odota siinä hetki." Sanoin, lähtien nopeasti soittamaan ambulanssia paikalle.

Ambulanssi olisi täällä pian, onneksi.
Istuin Yoongin viereen sohvalle, pitäen hänestä kiinni, jotta hän pysyisi pystyasennossa.
"Tae, mä rakastan sua." Yoongi sanoi hiljaa, yrittäen suudella huuliani, mutta siirryin kaemmasksi hänestä.
"Sun pitää nyt pysyä paikoillaan ja rauhottua." Selitin hiljaa, yrittäen itsekin pysyä rauhallisena.

Pian ambulanssin sairaanhoitajat tulivat asuntoon, asettaen Yoongin pareille, lähtien kantamaan häntä.
Seurasin heidän perässään, ulos asti.
"Jos mikään vain pystyt, olisi hyvä jos tulisit mukaan sairaalaan." Nuorehko nais sairaanhoitaja sanoi, kun Yoongi oli saatu kyytiin.
"M-mun pitäisi tai siis no, okei mä tulen." Päätin lopulta ja nousin ambulanssin kyytiin, taakse Yoongin kanssa.

"M-mä olen oikeasti niin pa-pahoillani." Yoongi mumisi matkan aikana ja vain nyökkäilin hänelle, sillä en tiennyt mitä vastata.

En ollut valmis antamaan anteeksi hänen käytöstään ja sitä että hän todella vain löi minua, omaa poikaystäväänsä kasvoihin ja lähti, mutta silti pieni syyllisyyden tunne Yoongin tilasta mihin sisälläni.
Ytitin vaakuttaa itseäni siitä, että tämä ei olisi ollut mitenkään syytäni, mutta silti jos en olisi puolustanut Jungkookia, Yoongi ei olisi juonut tai joutunut tähän tilaan.

Mutta silti en katunut ollenkaan sitä että olin ollut viime yön Jungkookilla, sillä hän sai oloni paremmaksi, sellaiseksi joksi Yoongi ei ole ikinä saanut.

Kiitos paljon kun luit ❣️
Ja anteeksi kun tähän ei ole nyt tullut paljon uusia osia, mutta lupaan että nyt niitä tulee useammin :)