James istui synkkänä rohkelikon tupapöydän ääressä ja kirjoitti pimeyden voimilta suojautumisen kotitehtävää - kolmen jalan mittaista ainetta aiheesta "Tangon synty ja sen vaikutukset velhokulttuuriin". Jamesilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Ensinnäkin hän oli vakaasti sitä mieltä, että tangolla ei ollut mitään merkittäviä vaikutuksia velhokulttuuriin lukuunottamatta sitä, että sen harjoitteleminen sai takuuvarmasti velhon kuin velhon sekoamaan. Hän oli kuitenkin melko varma siitä, että professori Flaemenca ei ajanut takaa aivan sitä.
Toisekseen James oli kuolemanväsynyt. S.U.P.E.R-kokeiden oli tarkoitus alkaa kuuden päivän kuluttua ja hän oli viettänyt suurimman osan yöstä lukemalla niitä varten. Päivällä hän ei koskaan opiskellut - hänellä ei ollut aikaa siihen ja sitä paitsi olisi ollut melkein epäsoveliasta, jos joku olisi yllättänyt Kelmin hermoilemasta S.U.P.E.R-kokeiden vuoksi. Suurin osa koulun oppilaista tuntui edelleen elävän sen onnellisen luulon vallassa, että Jamesilla ja Siriuksella ei mitään hermoja ollutkaan. James itsekin toivoi usein, että se olisi ollut totta. Silloin hänen ei olisi täytynyt pelätä kokeita, tai Auroriakatemian pääsykoetuloksia, tai Lilyn kosimista. Kaiken lisäksi Sirius kiristi hänen pinnaansa kaiken aikaa vaatimalla, että he keksisivät erilaisia kepposia luihuisia varten Suuren Luihuissodan nimissä. Edellisaamuna he olivatkin kironneet kaikille luihuisille viikset ja tänä aamuna heidän oli tarkoitus räjäyttää luihuisten aamiainen.
James huokaisi. Hän ei tiennyt, mikä oli vikana, mutta luihuisten kiroaminen ei enää tuntunut samalta. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli kasvanut siitä yli. Että sellainen ei enää sopinut hänelle. Hän toivoi, että olisi tiennyt, mikä oli mennyt vikaan. Hän olisi halunnut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa asiat - hänen uusi olotilansa tuntui niin oudolta ja vieraalta, jopa hänen itsensä mielestä. Sirius oli sanonut viime päivien aikana usein, että hän oli muuttunut. Ja pahinta oli, että Sirius oli oikeassa.
Ehkä kaikki johtui Jazzista, James ajatteli raapustaessaan hajamielisesti sydämiä läksypergamenttinsa oikeaan yläkulmaan. Hän ei voinut sille mitään, mutta hänestä tuntui ja todennäköisesti tulisi myös aina tuntumaan, että Jazzin kuolema oli jollakin kieroutuneella tavalla hänen vikansa. Hän oli mennyt vastustamaan Voldemortia, hän oli suorastaan pakottanut Jazzin tulemaan avukseen, koska ei ollut osannut puolustaa itseään, koska oli ottanut kaiken aivan liian kevyesti... ja koska Jazz oli vain sattunut olemaan sellainen ihminen, jolla todella oli sydän. Jazz oli tullut väliin omasta tahdostaan ja silti James tunsi huonoa omaatuntoa. Vähintä, mitä hän saattoi tehdä, oli kasvaa isoksi ja olla sellainen ihminen, joka todella ansaitsi sen, mitä Jazz oli hänen puolestaan tehnyt.
"Merlin", James mumisi itsekseen. "En halua olla näin helvetin aikuinen!"
Kukaan ei vastannut, eikä James sitä odottanutkaan. Suuri Sali oli lähestulkoon hiljainen - vain muutamat korpinkynnet söivät kaikessa rauhassa aamiaistaan viereisessä pöydässä. Kaikki muut Kelmit nukkuivat yhä, tai ainakin teeskentelivät nukkuvansa. Remuksesta ei voinut koskaan olla varma. Valvoessaan öisin James oli usein nähnyt Remuksen nousevan ylös ja kävelevän ympäri makuusalia kuin ansaan joutunut eläin. Totuus oli, että Remuksella ei ollut kaikki hyvin - ei, vaikka hän kuinka antaisi ymmärtää niin. Hän ei vain ollut enää onnellinen. James oli usein yrittänyt miettiä, mikä Remusta vaivasi. Totta kai Remus oli aina kärsinyt tietyistä ongelmista. Ennen täydenkuun yötä hän muuttui levottomaksi ja tavallista hiljaisemmaksi, sulkeutui itseensä melkein täydellisesti kuin itseään kiroten. Täydenkuunyöhön oli kuitenkin vielä aikaa. Hieman yli viikko, tarkalleen - täysikuu sattui juuri S.U.P.E.R-kokeiden aikaan, mikä teki Remuksen entistäkin mietteliäämmäksi. Remus oli aina täysin toimintakyvytön täysikuuta seuraavana päivänä, eikä Jamesilla ollut aavistustakaan siitä, miten Remus aikoi suorittaa puuttuvan S.U.P.E.R:insa.
"Anteeksi", tutulta kuulostava rauhoittava ääni kysyi Jamesin selän takaa. "Olisiko sinulla hetki aikaa, James?
James pyörähti ympäri ennen kuin puhuja ehti edes lopettamaan lausettaan. Hän näki Dumbledoren seisovan takanaan yönsinisessä kaavussaan, harmaasta valkoisiksi haalistuneet kulmakarvat kevyesti koholla. James nyökkäsi ja mutisi muutaman merkityksettömän sanan Dumbledorelle, joka yksinkertaisesti viittasi häntä nousemaan ylös ja seuraamaan itseään. James totteli ja lähti Dumbledoren kannoilla Suuresta Salista odottaen, että he olivat matkalla rehtorin toimistoon. Hänen yllätyksekseen Dumbledore kuitenkin ohjasi hänet Tylypahkan pääaulaan ja linnan ulko-ovelle.
"Minne me olemme menossa, professori?" James uteli seuratessaan Dumbledorea ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Taivas oli puolittain pilvessä, mutta ulkona oli silti lämmin - niin lämmin kuin kesäkuun puolessa välissä saattoi olla. James ihmetteli, miten Dumbledore ylipäätäänsä kesti kuumuutta raskaassa kaavussaan. Hänellä itsellään oli koulupuvun housut ja kauluspaita, jonka hihat oli kääritty ja ylimmät napit avattu. Hänen solmionsa roikkui löysänä hänen kaulassaan, eikä hän voinut olla ajattelematta, että hän näytti Dumbledoren silmissä todennäköisesti jotenkin huolimattomalta. Rehtori ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän hänen ulkomuotoonsa mitenkään erityisesti huomiota, vaan hymyili Jamesille tuttuun, seesteiseen tapaansa ja liikautti kättään järven rantaan päin.
"Tällaisina päivinä on kerrassaan vääryyttä istua sisällä", vanha velho sanoi hymyillen lähtiessään johdattamaan Jamesia polkua pitkin rannan suuntaan. "Silloin sitä melkein alkaa kuvitella, että aurinkoa ei ole olemassakaan."
James ei vastannut, eikä Dumbledorekaan näyttänyt tuntevan tarvetta sanoa enempää. He kävelivät hiljaisina rannan suuntaan ja Dumbledore viittasi Jamesia istumaan nurmikolle. Rehtori itse seurasi pojan esimerkkiä ja näytti niin väärältä olennolta siinä nurmikolla kuin olla saattoi pitkässä kaavussaan ja parrassaan.
"Ihmisen on joskus saatava nauttia yksinkertaisista iloista", Dumbledore totesi valoisaan tapaansa. "Varsinkin tällaisina aikoina. Kuinka viime päivät ovat kohdelleet sinua, James?"
James liikahti vaivautuneena.
"Kyllähän te tiedätte, professori", hän hymyili yrittäen kuulostaa mahdollisimman arkipäiväiseltä. "Kokeiden alla on aina vähän - hankalaa - varsinkin kun on sellainen tyttöystävä kuin minulla - ja tietysti on tanssiaisten suunnittelu - ja hermoilen hieman Auroriakatemian pääsykokeiden ensimmäisen vaiheen tuloksia - vaikka tavallaan minusta tuntuu kuin hermoilisin turhaan, koska isäni on aurori ja puhuu puolestani - "
"Luotan siihen, että pääset sisälle Akatemiaan aivan omilla ansioillasi", Dumbledore sanoi hyväntahtoisesti.
James kohautti olkapäitään.
"Hankalaa siihen on uskoa. Lilyllä ja Siriuksella ei ole yhtä helppoa - Lily on jästisyntyinen ja kaikkea. Ei kai se muuten olisi niin iso ongelma, mutta jästisyntyiset ovat Voldemortin tulilinjalla, joten - no, ja Sirius on Black. Hänen sukunimensä puhuu kai aina hänen puolestaan", James lisäsi pystymättä estämään katkeruutta paistamasta äänestään.
Dumbledore huokaisi raskaasti. "Meillä velhoilla on tapana pitää niin suurta meteliä itsestämme. Lajittelemme toisemme mielellämme yhtä helpoin perustein kuin koulumme lajitteluhattu - "
"Ettekö te pidä lajitteluhatusta, professori?" James kysyi yllättyneenä.
Dumbledore hymyili hänelle kiltisti. "Pidän toki. Elämäni onnellisin päivä oli, kun se julisti, että kuulun rohkelikkoon", rehtori sanoi siniset silmät puolikuunmuotoisten lasien takana tuikkien. Hän kuitenkin vakavoitui jatkaessaan puhettaan. "Joskus sitä kuitenkin tulee toivoneeksi, että mitään rajoja ei olisi. Loppujen lopuksi puuskupuhit eivät eroa rohkelikoista kovinkaan suurella tavalla. Meillä vain on tapana unohtaa, että on olemassa monenlaista rohkeutta huimapäisyyden lisäksi. On olemassa monenlaista voimaa ja monenlaista rakkautta - "
James nyökkäsi ihmetellen, mihin Dumbledore oikein pyrki.
"Sinä luonnollisesti kai aiot solmia avioliiton neiti Evansin kanssa?" Dumbledore kysyi yllättäen.
James hätkähti. Sitä kysymystä hän oli viimeksi odottanut - ainakin omalta rehtoriltaan. Dumbledore nauroi hyväntahtoisesti.
"Eivät vanhat miehet ole vielä kokonaan unohtaneet, millaista oli olla nuori. Muistan yhä sen kerran, kun veljeni Aberforth toi kotiin tyttöystävänsä, Agnicaran. Oikein sievä tyttö, toivoin kovasti, että he olisivat menneet naimisiin. Mutta seuraavana syksynä Aberforth keskitti jo kaiken huomionsa vuohiin", rehtori huokaisi pettyneeseen sävyyn ja heilautti sitten kättään. "Kaikki me teemme valintoja, voi, kyllä me teemme... Oletan, että et ole puhunut herra Stronin kanssa viime aikoina?"
James pudisti päätään.
"Minun tietojeni mukaan hän ei ole oikein puhetuulella", hän lisäsi kylmemmällä äänellä kuin oli aikonutkaan.
Dumbledore katsoi häntä tarkkaavaisesti.
"Eikö olekin ihmeellistä, mitä rakkaus voi meille tehdä?" rehtori kysyi vakavasti. "Se voi nostaa meidät korkealle ja antaa meille voimaa... tai tuhota meidät täydellisesti... Loppujen lopuksi hyvin harvat ymmärtävät, miten suuri voima rakkaus on... suuri ja hirvittävä."
James puristi kätensä tiukasti yhteen voimattoman raivon vallassa. "Voldemort ei ainakaan ymmärrä."
"Ei, ei hän ymmärrä..." Dumbledore sanoi. Vanhan velhon äänestä paistava pahoitteleva sävy sai Jamesin järkyttymään.
"Voldemort - " James aloitti epävarmasti. "Onko hän ihminen?"
"Hän oli kerran." Dumbledore huokaisi väsyneesti. "Totuus on, että enää minä en tiedä. Mutta kerran lordi Voldemort oli poika nimeltä Tom Valedro... kenties lahjakkain oppilas Tylypahkassa koskaan, teitä Kelmejä tietenkään väheksymättä - "
James virnisti miehen sanoille, mutta vaikeni, kun vanhus jatkoi puhettaan.
"Mietin usein, mitä Tomista olisi tullut, jos hän ei olisi kasvanut lastenkodissa... hän ei koskaan oppinut, mitä rakkaus on. Voimmeko me todella syyttää häntä siitä?"
James tuijotti valkopartaista velhoa uskomatta kunnolla korviaan. "Professori, tunnetteko te myötätuntoa Voldemortia kohtaan?"
"Lordi Voldemortia kohtaan on vaikeaa tuntea myötätuntoa. Mutta Tom Valedro... James, totuus on, että meidän menneisyytemme muokkaa meitä. Se määrittelee, keitä me olemme. Sinun on suunnattoman helppoa rakastaa ja ymmärtää rakkautta, koska vanhempasi ovat aina rakastaneet sinua... Herra Black taas on kokenut kokonaan toisenlaisen lapsuuden, oppinut arvostamaan toisenlaisia asioita... herra Lupin on joutunut elämään pelon vallassa suuren osan elämästään. Osaatko kuvitella, millaisia ihmisiä he voisivat olla, James?" Dumbledore kysyi. "Jos Sirius olisi saanut sinun lapsuutesi... Millaisena sinä silloin hänet näkisit?"
James ei sanonut mitään. Totuus oli, että hän ei ollut ikinä edes ajatellut asioita tuolta kannalta. Hän oli oppinut välittämään ystävistään niin paljon, että sivuutti sen, keitä he olivat olleet... hän ei välittänyt siitä, että Sirius oli ollut puhdasverisen suvun perijä, ylimielinen ja etäinen itsekin... tai siitä, että Remus olisi voinut tappaa ihmisiä joka kuukausi - sellaisilla asioilla ei yksinkertaisesti ollut merkitystä, kun todella rakasti jotakuta.
"Olen kai jättänyt tuon kokonaan ajattelematta", James mutisi katse polviinsa kiinnittyneenä.
Dumbledore hymyili lämpimästi.
"Niin me usein teemme. Asiat on paljon helpompi käsitellä itsestäänselvyyksinä kuin monimutkaisina kokonaisuuksina, vaikka ne todellisuudessa sellaisia ovatkin. Mutta James - älä ikinä ajattele vastustajiasi itsestäänselvyyksinä", rehtori varoitti silmät välkähtäen. "Sorrumme usein ajattelemaan, että meitä vastustavat ihmiset eivät pysty tuntemaan - vaikka kaikista mielenkiintoisin ilmiö on se, että kaiken pahuutensa keskellä he pystyvät aina rakastamaan toisiaan. Ihmeellistä, vai mitä?"
James nyökkäsi, edelleen sanattomana. Dumbledore hymyili hänelle säteilevästi ja nousi sitten ylös maasta yllättävän ketterästi ottaen huomioon sen, kuinka vanha miehen täytyi olla. James seurasi nopeasti vanhuksen esimerkkiä ja kompuroi jaloilleen pudistaen ruohonkorsia vaatteistaan.
"Jää ihmeessä tänne ulos, James", Dumbledore kehotti ystävällisesti. "Haluat varmasti ajatella keskustelumme jälkeen. Ja James - "
"Niin, professori?"
Dumbledore korjasi puolikuulasiensa asentoa nenällään.
"Olen nähnyt monen hyvän velhon ja noidan kohmettavan sydämensä tässä sodassa. Vielä useampi tulee tekemään niin. Vältä sitä." Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen. "Sinusta on tullut hyvä mies, James."
James ei ehtinyt keksimään mitään sopivaa vastausta, ennen kuin Dumbledore oli jo lähtenyt kävelemään takaisin linnaa kohti. James jäi seisomaan paikoilleen järven rantaan kuin hänet olisi kangistettu siihen. Vaikka hän oli aina ajatellut, että lapsuudesta luopuminen oli ennen kaikkea kirous, rangaistus, jota ei voinut paeta, sai hän yllättäen huomata tuntevansa lämpöä ja ylpeyttä Dumbledoren sanojen vuoksi.
**
Kun James kymmenen minuutin kuluttua palasi takaisin Suureen Saliin, sai hän huomata Siriuksen jo saapuneen paikalle. Poika istui yksin rohkelikon tupapöydän päässä huolimatta siitä, että sali oli hiljalleen alkanut täyttyä aamiaiselle kerääntyvistä oppilaista. Sivusta katsottuna Jamesista vaikutti, että Sirius ei edes huomannut ympärillään olevia ihmisiä. Poika oli kumartunut pergamentinpalasen ylle ja kirjoitti jotakin hyvin keskittyneesti samalla kun lusikoi sisälmyspiirasta suuhunsa melkein hajamielisesti.
James marssi salin poikki rohkelikon tupapöydän luokse ja istui muitta mutkitta Siriusta vastapäätä pöydän päätyyn.
"Huomenta", hän toivotti. Mitä sinä kirjoitat?"
"Hihhhettä", Sirius sanoi suu täynnä ruokaa.
"Toistaisitko?" James tiedusteli teeskennellyn huomaavaisesti.
Sirius nielaisi vaivalloisesti ruokansa ja joi kurpitsamehupikarinsa tyhjäksi, ennen kuin puhui uudelleen. "Kirjettä."
James kohotti kulmiaan. Sirius kirjoitti harvoin kirjeitä kiitos sen tosiasian, että hänellä ei ollut oikeastaan ketään, jolle kirjoittaa lukuunottamatta ehkä serkkuaan Andromedaa. Hänellekään Sirius ei kirjoittanut usein - viimeisen tiedon mukaan Andromeda oli muuttanut Viistokujalle Lontoon keskustaan ja hylännyt Blackien asuinsijat siinä missä suhteensa koko perheeseen. Sen jälkeen Sirius ei ollut pitänt naiseen mitään yhteyttä.
"Minä kirjoitan Regulukselle", Sirius murahti ikään kuin aavistaen Jamesin ihmetyksen.
James nyökkäsi ja ymmärsi pojan äänensävystä pitää suunsa kiinni, vaikka ei voinutkaan väittää pitävänsä ajatuksesta, että Sirius otti yhteyttä Regulukseen. Kuka tahansa, joka tunsi Sirius Blackin edes jotenkuten tiesi, että perhe sai Siriuksen aina pahantuuliseksi ja äkkipikaiseksi. Ne, jotka todella olivat Siriuksen ystäviä tiesivät vielä enemmän - he tiesivät sen, että perhe ei tehnyt Siriusta vain vihaiseksi, vaan myös surulliseksi. Että perhe sai hänet vihaamaan itseään ja jokaista tekemäänsä valintaa siinä missä perheensäkin valintoja. James toivoi, että olisi voinut säästää Siriuksen surulta ja kieltää poikaa kirjoittamasta, mutta hänellä ei ollut toivoakaan tehdä sitä. Hän oli Siriuksen veli ja ystävä, ei vartija.
"Mitä asiaa sinulla Regulukselle on?" James kysyi mahdollisimman kevyesti.
Sirius kohautti olkapäitään.
"Haluan tietää, miksi hän on niin kiinnostunut minusta", poika vastasi valheellisen välinpitämättömästi. Pojan silmät välkähtivät uhkaavasti.
"Aiotko kysyä häneltä Vakoiluverkostosta?"
"Voi olla. Tai siis, hän saattaisi itse asiassa tietää jotakin - kaikkitietävä nenä-kiinni-kirjassa-Kuutamomme ei ainakaan ole onnistunut selvittämään yhtään mitään ja Reguluksella on paremmat suhteet kieroilijoihin. Mutta toisaalta, hän on minun veljeni ja minä vihaan häntä. En haluaisi antaa hänelle sitä iloa, että hän tajuaisi tietävänsä jotakin enemmän kuin minä", Sirius lisäsi nenäänsä nyrpistäen. "Eli ehkä minä kuitenkin selvitän asian jotakin muuta kautta - sitten kun satun sille tuulelle. Red voisi olla hyvä vaihtoehto."
"Jos et ole sattunut huomaamaan, Red on palannut Lontooseen."
Sirius virnisti Jamesille pahankurisesti.
"Ja mistä lähtien sellainen on muka minua estänyt?" hän kysyi selvästikään odottamatta Jamesilta vastausta, joten James tyytyi vain kohauttamaan harteitaan ja keskitti kaiken huomionsa lautasellaan lojuvaan paahtoleipään, josta hän ei ollut vielä ottanut palaakaan. Hieman vastahakoisesti hän nappasi leivän kätensä ja alkoi nakertaa sen aavistuksen verran kuivahtanutta kuorta.
"Minä puhuin Dumbledoren kanssa", hän sanoi haukkauksien välistä.
"Mitä hän halusi?" Sirius kysyi kuulostaen yllättyneeltä.
James levitti käsiään.
"En tainnut ihan saada selvää", hän myönsi katse lautaseensa kiinnittyneenä. "Tai siis, hän alkoi puhua aivan kuin hänellä olisi ollut jotakin todella tärkeää asiaa, mutta minulle ei vain selvinnyt, mitä."
"Sitä kutsutaan tyhmyydeksi, Sarvihaara hyvä", Sirius virnisti.
James mulkaisi häntä pöydän ylitse ja päätti sitten sivuuttaa kokonaan pojan huomautuksen tietäen, että jos hän ajautuisi väittelyyn Siriuksen kanssa, olisi Sirius joka tapauksessa lopulta se, joka voittaisi.
"Kaikista omituisinta on", James aloitti mietteliäästi palaten heidän aiempaan keskusteluunsa siitä, mitä Dumbledore oli halunnut sanoa. "Että kun Dumbledore oli sanonut sanottavansa, minulla oli epämääräinen tunne siitä, että minun olisi pitänyt oppia jotakin. En vain juuri nyt saa päähäni, mitä se oli."
"Onko se mikään yllätys?" Sirius kohotti kulmiaan. "Minun tietojeni mukaan Dumbledore oli hieman vinksahtanut, ennen kuin ehti syntymäänkään. Johtuu varmaan hänen vanhemmistaan, tai jotakin - "
"Onko hänellä vanhemmat?" James kysyi järkyttyneenä, mutta sulki nopeasti suunsa tajutessaan, miten typerältä hänen sanansa olivat kuulostaneet.
Sirius hymähti. "Minun tietojeni mukaan meillä kaikilla on vanhemmat."
"Nii-in, mutta sitä vain ei tule ajatelleeksi sillä tavalla", James puolustautui yrittäen olla välittämättä siitä tosiasiasta, että hänen korviaan kuumotti epämukavasti. "Tai siis, Dumbledore on ikivanha - on mahdotonta kuvitella, että hän olisi ollut joskus nuori!"
Puheenaihe ei näyttänyt kiinnostavan Siriusta kovinkaan paljon, sillä hän vain hymähti toistamiseen ja kohautti olkapäitään.
"Kaikki me olemme joskus nuoria", poika sanoi ympäripyöreästi. "Jotkut meistä vain käyttävät sen ajan paremmin kuin toiset."
"Mitä tuo oli tarkoittavinaan?" James kysyi haastavasti.
Sirius nauroi.
"Ei mitään, mikä sinun pitäisi käsittää loukkauksena, kultapoika", poika vakuutti käsi sydämellä yrittäen parhaansa mukaan näyttää rehelliseltä - eikä onnistunut siinä kovinkaan hyvin. "Se oli lähinnä piilovihjaus Kuutamolle, joka ei tietenkään ole nyt paikalla, mutta silti - no, sanotaanko vain, että minusta hän tuhlaa aikaansa masentuessaan yksin."
"Eikä mielessäsi varmaan ole käynyt, että hänellä saattaa olla syynsä masentua?" James kysyi huvittunut pilkahdus äänessään.
"Ei oikeastaan", Sirius vastasi rehellisesti. "Tai siis, totta kai hän on tiedät-kyllä-mikä ja se aiheuttaa pikkuongelmia, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä - en vain keksi, mikä hänellä voisi olla ongelmana! Ensin ajattelin, että se on taas vaihteeksi Cinnamon, mutta loppujen lopuksi Kuutamo ei vaikuta olevan kovinkaan kiinnostunut Cinnamonista, vai mitä luulet?"
James ei vastannut. Totuus oli, että hän ei enää tiennyt, mitä Remus ajatteli - ei ollut tiennyt aikoihin. Sitä tosiasiaa ei ollut mukava ajatella ja yleensä James pyrkikin sivuuttamaan sen, mutta tällaisina hetkinä tietoisuus heidän etääntymisestään iski häneen väistämättä. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai Remuksesta, mutta he eivät enää puhuneet samalla tavalla kuin ennen. James tiesi kyllä, minkä arvosanan Remus oli saanut viimeisimmästä muodonmuutosaineesta, mitä Remus ajatteli heidän luihuisten varalle suunnitelluista kepposistaan, mitä Remus tiesi ja ei tiennyt. James olisi voinut listata samankaltaisia asioita loputtomiin ja siltikään hän ei osannut sanoa, miksi Remus oli masentunut tai mitä Remus ajatteli noustessaan yöllä ylös ja harhaillessaan ympäri makuusalia kuin häkkiin vangittu susi. Remus ei yksinkertaisesti puhunut sellaisista asioista.
James huokaisi ja painoi mieleensä, että muistaisi puhua Remuksen kanssa myöhemmin. Hän ei tiennyt, olisiko siitä mitään hyötyä - sulkeutuessaan itseensä Remus ei yleensä kaivannut kenenkään muun seuraa - mutta ainakin hänen oma huono omatuntonsa lakkaisi pistelemästä neuloja hänen mieleensä, jos hän edes yrittäisi tehdä jotakin.
"Unohdetaan Kuutamo", Sirius ehdotti hieman vaivautuneesti, aivan kuin olisi tuntenut tai aavistanut Jamesin ajatukset. "Vähäksi aikaa ainakin. Mitä sanot, räjäytetäänkö luihuisten aamiainen nyt?"
James karisti Remuksen mielestään ja kääntyi nyökkäämään Siriukselle vetäen taikasauvansa esiin. "Valmiina?"
**
Remus makasi selällään sängyllään ja kuunteli suihkusta kantautuvaa valuvan veden ääntä. Peter oli ollut suihkussa jo viimeiset kymmenen minuuttia, niin epäluonteenomaista kuin se pojalle olikin. Remus arveli, että asialla oli jotakin tekemistä Admiren kanssa - loppujen lopuksihan lähestulkoon kaikella, mitä Peter teki, oli jotakin tekemistä Admiren kanssa. Oli sitten kyseessä pelkkä yksinkertainen kotitehtävä tai suuri, maailmanmullistava shakkinappulan siirto, Peterille kaikki kiertyi jollakin tavalla Admireen. Viime päivien aikana Remus oli kuullut enemmän kuin tarpeeksi siitä kuinka Admiren mielestä Kelmien olisi pitänyt opiskella enemmän S.U.P.E.R-kokeisiin (vaikka Remus opiskeli neljä tuntia päivässä) tai miten Hagridin kaltaisten pelottavien olentojen päästäminen kouluun olisi pitänyt kieltää lailla.
Remus kuljetti väsyneesti sormiaan hiustensa lävitse ja antoi ajatustensa siirtyä Hagridiin. Se oli niin paljon helpompaa kuin muutamien muiden asioiden ajatteleminen - kuten tulevaisuuden, tai Cinnamonin, tai S.U.P.E.R-kokeiden. Kaikki ne ajatukset estivät häntä nukkumasta kunnolla, mutta Hagrid oli vähintäänkin vaaraton aihe.
Hän ei ollut käynyt Hagridin luona pitkään aikaan. Tarkalleen sanottuna ei kertaakaan sinä aikana, kun jätti oli ollut Tylypahkassa tämän vuoden aikana. Ensin oli tapahtunut niin paljon muuta, että hän oli melkein unohtanut koko asian. Ja sitten se oli vain jäänyt tekemättä. Aivan liian pitkäksi aikaa, Remus päätti ja ponnahti istumaan sängyllään. Hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, eli hän voisi yhtä hyvin pukea päälleen ja mennä käymään Hagridin luona ennen ensimmäisen tunnin alkua. Ei hänellä kuitenkaan ollut enää nälkä.
Viittätoista minuuttia myöhemmin Remus käveli tukahduttavan kuumassa koulupuvussaan poikki Tylypahkan pihamaan kohti Hagridin pientä mökkiä. Hän työnsi kädet taskuunsa kävellessään ja antoi itselleen kerrankin luvan vajota täysin omaan maailmaansa, kuvitella, että todellisuutta ei ollut olemassakaan... hän käveli tarkoituksella kiertotien kautta ja poikkesi huispauskentän luona seisahtuen hetkeksi seisomaan sen laidalle. Kenttä oli autio ja hiljainen, kuten melkein aina nykyään. Vain harvat vaivautuivat enää harjoittelemaan lentämistä, kun huispauskausi oli loppunut.
Ja hyvin oli loppunutkin, Remus hymähti happamasti mielessään. Vieläkin oli vaikeaa uskoa, että rohkelikko ei ollut voittanut. Se oli ollut pettymys heille kaikille ja varmasti kaikkein eniten Jamesille. Silti James ei koskaan puhunut asiasta, ei koskaan antanut ymmärtää, että asia vaivasi jotenkin poikaa. Remus arveli sen johtuvan siitä, että luopuessaan huispausmestaruudesta James oli saavuttanut jotakin, jotakin sellaista, mikä ei tuottaisi iloa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, mitä kukaan muu ei edes ymmärtäisi... James Potter ei enää ollut sama ihminen kuin ennen. Sen ajatteleminen oli vierasta ja outoakin, aivan kuin seitsemän vuoden jälkeen Remus olisi herännyt unestaan ja huomannut, että ei tuntenut Jamesia enää juuri lainkaan. Mutta toisaalta, eihän hän enää tuntenut itseäänkään.
Remus antoi käsiensä upota syvemmälle taskuisinsa ja lähti huispauskentältä ottaen suunnan kohti Hagridin mökkiä. Kävellessään hän ei voinut olla miettimättä, kuinka moni hänen ystävistään lopulta selviäisi kaikesta läpi vahingoittumatta mitenkään. Sota oli jo melkein tuhonnut Cinnamonin. Joskus Remuksesta tuntui, että hän ei edes tuntenut tyttöä. Cinnamonilla oli niin monia puolia nykyään - tyttö saattoi nauraa ja hymyillä ja käyttäytyä riehakkaammin kuin koskaan ennen. Silti Cinnamonilla oli kaiken aikaa myös toinen puoli. Se puoli, joka ei uskonut mihinkään sellaiseen kuin ystävyys tai rakkaus, joka ei uskonut siihen, että he pystyisivät pelastamaan toisensa vain ajatuksen voimalla...
Remus ravisti Cinnamonin ajatuksistaan ja pysähtyi Hagridin oven ulkopuolelle koputtamaan.
"Tuu sisään vaan", kuului vastaus. Remus kohautti itsekseen olkapäitään ja työnsi mökin raskaan oven auki astuen sisälle Hagridin kotiin.
Yllätyksekseen Remus sai huomata, että ei ollut yksin Hagridin luona - Cinnamon ja Arianna istuivat kaikessa rauhassa Hagridin sotkuisen keittiönpöydän ääressä ja joivat jotakin, joka näytti aivan liian vahvalta kahvilta. Remus pidätti irvistyksen, tervehti tyttöjä hämillään ja istui sitten Hagridin viereiselle tuolille.
"Mikäs sut on tänne lähettäny?" Hagrid kysyi leveät kasvot valoisaan hymyyn puhjenneina. Jätin onnea katsellessaan Remus ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että ei ollut käynyt niin pitkään aikaan Hagridin luona. Hän vaihtoi asentoaan hieman vaivautuneena ja tuijotti pöytään mutistessaan pikaisesti, että oli ajatellut tulla toivottamaan hyvää huomenta.
"Älä viitti olla noin masentunu, Remus", Hagrid pyysi läimäyttäen Remusta olkapäälle niin, että poika lähestulkoon mäiskähti vasten pöytää. "Kyllä mää tiiän, että sulla on ollu kiireitä."
Remus hymyili jo hieman paremmalla mielellä. "S.U.P.E.R-kokeet aiheuttavat sellaista", hän sanoi ja kääntyi sitten tyttöjen puoleen. "Mikä teidät on tänne tänä aamuna lennättänyt?"
"Minun korkokenkäni", Arianna vastasi lyhyesti.
Remus kohotti kulmiaan.
"Oletko sinä opettanut ne lentämään?" hän kysyi yrittäen häivyttää masennuksensa jonnekin mielensä perukoille edes pieneksi hetkeksi. Arianna ojensi kätensä pöydän ylitse läimäyttääkseen häntä, mutta hän väisti.
Hagrid nauroi. "Ette uskokaan, miten kovasti mulla on ollu ikävä teitä!" jätti sanoi sitten tyytyväisenä. "Otatko kahvii, Remus?"
Remus vilkaisi pikaisesti Cinnamonin ja Ariannan kahvikuppeja. Tytöt olivat tuskin koskeneetkaan mustaan, hieman liejumaiseen nesteeseen, jota Hagrid oli heille tarjonnut. Hän pudisti päätään.
"Ehdin jo syömään aamiaisen", hän valehteleli ja väisti Cinnamonin katsetta, kun tyttö tuijotti häntä pöydän yli.
"No, ei voi mitään. Mihin te ootte Jamesin ja Siriuksen hylänny?" Hagrid kysyi.
Arianna tuhahti hieman halveksuvasti. "Pikemminkin he ovat hylänneet meidät. Aamiaisen vuoksi. Miehet - "
"Älä suhtaudu siihen turhan vakavasti, Arianna. Täytyyhän miehen saaha syötävää", Hagrid lohdutti ja otti sanojensa vakuudeksi ison haukkauksen jostakin, joka näytti epäilyttävästi piiraalta huolimatta siitä, että se oli mustunut ja ilmiselvästi kivikova. Remus ei voinut kuin ihmetellä, miten Hagrid itse pystyi syömään valmistamiaan ruokia. Sillä täytyi olla jotakin tekemistä hampaiden rakenteen kanssa, poika ajatteli huvittuneesti ja puri huultaan estääkseen itseään hymyilemästä.
"Mitä sun elämääs nykysin kuuluu, Remus?" Hagrid uteli samalla kun työnsi loput piiraastaan suuhunsa.
Remus kohautti olkapäitään.
"Kokeita", hän sanoi vinosti virnistäen. "Ja kaikkea muuta, mitä Kelminä oleminen edellyttää."
Jätti nyökytteli päätään nieleskellen vimmaisesti. Saatuaan piiraansa nieltyä Hagrid tyhjensi valtavan kahvimukin sisällön yhdellä kulauksella suuhunsa.
"Kuulin siit huispausottelusta. Hyvin tehty Jamesilta, jos multa kysytään. Harmi kun en ollu näkemässä. Oli yks fauni, joka tartti mun apua", jätti sanoi pyyhkien piirakanmurusia parrastaan.
"James tekee mikä on oikein", Remus vastasi lyhyesti haluamatta puhua Jamesista sen enempää. Jollakin tavalla tuntui oudolta väittää tietävänsä jotakin Jamesin ajatusmaailmasta, kun todellisuudessa hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, mitä James tunsi ja ajatteli. Hän oli tottunut siihen, että ei ymmärtänyt kunnolla esimerkiksi Siriusta - loppujen lopuksihan kukaan ei ymmärtänyt Siriusta. Tuskin poika itsekään. Mutta James oli se, jonka kanssa Remus oli aina ollut läheinen. James oli se, joka itsepintaisesti väitti hänelle, että sillä ei ollut mitään merkitystä, oliko hän ihmissusi vai ei. James oli se, joka jaksoi aina vakuuttaa hänelle, että hän ei ollut yhtään sen huonompi kuin kukaan muukaan, että hän oli parempikin -
"Onko kaikki hyvin, Rem?" Cinnamon kysyi Hagridin toiselta puolelta. "Näytät... väsyneeltä."
Remus levitteli käsiään.
"Se Tylyahon-juttu vain palasi mieleen", hän sanoi vältellen.
"Kaamee juttu se siel Tylyahos." Hagrid irvisti. "Ja te menitte sinne noin vaan - ihme, et teille ei käyny pahemmin - "
"Lähinnä minua jäi harmittamaan se, että en tiedä, mistä siinä oli kyse", Remus vihjasi toivoen, että Hagrid osaisi kertoa hänelle jotakin tarkemmin. "Voldemort halusi -"
"Älä sano sitä nimee!" Hagrid sihahti kauhuissaan.
"Anteeksi. Tiedät-kai-kuka on siis kerännyt koko ajan jonkinlaisia kirjoja - ja hän tuli Tylyahoon etsimään jotakin miekkaa - kukaan ei tiedä, mistä on kyse - "
"No, en tiiä minäkään", Hagrid sanoi painokkaasti, aivan kuin olisi arvannut, mitä Remus toivoi. "Tuskin Dumbledorekaan tietää - mutta mitään hyvää se ei oo, sanokaa mun sanoneen."
Remus nyökkäsi hajamielisesti. Pienen epäröinnin jälkeen hän päätti ottaa puheeksi toisen itseään vaivanneen asian.
"Oletko jo kuullut professori Mahiskasta?" hän kysyi jätiltä tunnustelevaan sävyyn.
Hagridin kasvoille ilmestyi inhoava ilme. "Minä en sitten ikinä tykänny siitä naisesta - se teidän entinen maikka oli paljon parempi, mut se varmaan tuleekin takas ny kun Mahiska on lähteny - outo kun se sillä lailla vaan päätti häipyä - "
Remus päätteli, että kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan Hagridille Mahiskan todellisesta henkilöllisyydestä. Oikeastaan asia ei ihmetyttänyt häntä paljonkaan - Sirius ja Arianna olivat käyneet antamassa asiasta pikaisen selonteon Dumbledorelle pari päivää sitten, mutta sen jälkeen kenenkään ei ollut tehnyt mieli ottaa asiaa puheeksi. Remus oli useaan otteeseen yrittänyt löytää kirjaston kirjoista jotakin tietoja Siriuksen mainitsemasta Velhojen Vakoiluverkostosta, mutta toistaiseksi hänen etsintänsä olivat muutamaa pikkutietoa lukuunottamatta osoittautuneet täysin turhiksi.
"Professori Mahiska ei ollut professori Mahiska", Remus paukautti Hagridin reaktioita tarkkaillen. "Tai ei ainakaan siinä mielessä kuin me kuvittelimme - hän oli ensinnäkin ihan eri henkilö. Regulus oli lähettänyt hänet tänne vakoilemaan Siriusta."
"Regulus? Se Siriuksen velipoika?" Hagrid toisti yllättyneenä.
Remus nyökkäsi.
"En ois uskonu", mutisi Hagrid. "Sen jälkeen mitä mää oon siitä porukasta kuullut - ei kai ne Siriusta haluais - mutta puhdasveriset onkin outoa sakkia kaikki, jos multa kysytään - "
"Kiitos vain", Remus hymähti.
"En mää sua tarkottanu", jätti kiirehti sanomaan. "Sinä ja sun ystävät ootte kaikki okei - mutta Blackit ne vasta karmeita onki, törmäsin yhteen joskus joulun aikaan - sellanen tummatukkanen poika, istu Vuotavas Noidankattilas jonkun naisen kanssa. Oikeen rupes karmimaan, kun kuunteli, mitä ne puhu. Aina vaan rahasta - "
Hagrid vaikeni ja Remus onnistui vain vaivoin kätkemään pettyneen huokauksen, joka pyrki ulos hänen huultensa raosta. Hän arveli, että Hagridin mainitsemalla kohtauksella oli pakko olla jotakin tekemistä Reguluksen kanssa. Tummatukkainen poika... Siriuksen lisäksi Regulus oli ainoa tummatukkainen poika Blackin suvussa, tai ainakin ainoa tunnettu tummatukkainen poika. Eikä kyseessä ollut myöskään voinut olla Malfoy, koska heillä oli vaaleat hiukset, tai kukaan Weasleyn sukuun kuuluva... kaikilla Weasleyn suvun jäsenillä oli punainen tukka. Remus hymyili hieman huvittuneesti muistaessaan joitakin vuosia vanhemman Arthur Weasleyn, jonka kanssa hän ei ollut ehtinyt olla kauankaan samaan aikaan koulussa. Arthur oli ollut hyvä oppilas - ei ehkä kovin terävä, mutta aina ystävällinen kaikille... ja hän oli mennyt naimisiin Molly Prewettin kanssa. Molly taas oli jotakin sukua Alicelle, Remus kertasi mielessään ja hymähti huvittuneena. Sanonta, jonka mukaan kaikki puhdasveriset olivat loppujen lopuksi osa yhtä ja samaa sukupuuta piti lopulta paikkaansa.
"Mistä he puhuivat, Hagrid?" Remus kysyi palaten takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen.
Hagrid niiskaisi. "Ties mitä typeryyksiä siitä, miten tärkeetä on olla puhasverinen nykyään - vaikka mää kyllä tiiän, että se ei pidä paikkaansa, otetaan vaikka tää teiän Lily, kultasin tyttö mitä mää oon ikuna tavannu ja jästisyntynen ja kaikkee - mutta varmana se tyttö on fiksumpi kun ykskään puhasverinen, sen mää vaan sanon. Se nainen ei sitä kai kumminkaan ois uskonu, se oli sellanen karmee, valkonaamanen nainen, joka jankutti koko ajan vaan rahasta ja ties mistä. Ja ne riiteli vähän väliä jostain Lutonista."
"Lutonista?" Remus toisti yllättyneenä vaihtaen merkitseviä katseita Cinnamonin ja Ariannan kanssa. Hän muisti lukeneensa jostakin kirjasta, että Velhojen Vakoiluverkoston "koti"' oli sijainnut Lutonissa ennen kuin se oli tuhottu. Poltettu, Remus muisteli.
Hagrid ei näyttänyt huomaavan mitään erikoista kuulijoidensa ilmeissä, sillä jätti heilautti kättään huolettomaan tapaan pudottaen samalla sivupöydällä olleen kahvipannun. Se putosi kolahtaen lattialle ja halkesi kahtia.
"Hups", Hagrid sanoi hajamielisesti.
Remus nousi puolittain ylös tuoliltaan.
"Minä voin korjata sen", hän tarjoutui, mutta Hagrid pudisti päätään.
"Mää teen sen joku toinen kerta, osaan ihan itekin", jätti sanoi viitaten läheisellä seinällä roikkuvaan työkaluvalikoimaansa. Työkalujen joukossa oli myös vaaleanpunainen sateenvarjo, jota Hagrid tuntui aina kantavan mukaan. Remus oli jo pidempään epäillyt, että Hagrid oli piilottanut katkaistun taikasauvansa kappaleet sateenvarjon sisään, sillä tuntui jotenkin epätodennäköiseltä, että Hagridin kaltainen karkea, jättiläismäinen mies olisi kiinnostunut vaaleanpunaisesta sateenvarjosta ilman hyvää syytä.
"Nii, Luton", Hagrid muisti ja oikaisi asentoaan. Tuoli narahti uhkaavasti hänen allaan. "Se on kai jossain Etelä-Englannis, en oo ihan varma. Sellanen kiva paikka kummiski, mun lumilustut on sieltä kotosi - "
"Mitkä?" Arianna puuttui keskusteluun.
"Lumilustut. Ne on sellasii taikaolentoja, Dumbledore anto mun tuoda niitä tänne. Ne on tosi hyvii vaistoomaan, kuka on rehellinen ja kuka ei, mut en mää niitä sen takii halunnu - ne pitää tuholaiset poissa kurpitsamaalta, vaikka tykkääki kai enemmän lumesta - "
Remus kääntyi hieman pettyneenä katsomaan ulos ikkunasta. Hän oli toivonut, että Hagrid olisi osannut kertoa jotakin Velhojen vakoiluverkostosta tai edes maininnut sen sivumennen, mutta jätillä ei näyttänyt olevan aavistustakaan koko asiasta, tai sitten se ei kiinnostanut miestä. Juuri sillä hetkellä Hagrid ainakin vaikutti paljon innostuneemmalta kuvailemaan lumilustujen kynsien ominaisuuksia kuin puhumaan enempää Lutonista, mutta Remus päätti yrittää siitä huolimatta vielä kerran saada jotakin tietoja mieheltä.
"Oletko ikinä kuullut mitään Velhojen Vakoiluverkostosta?" hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa huolettomalta.
Hagrid näytti yllättyneeltä. Sitten jätin ilme vaihtui mietteliääksi.
"Oon mää kai siitä jotain kuullut", jätti sanoi välinpitämättömään sävyyn. "Tais olla sillon, kun olin koulussa - se oli se Valedron poika, joka siitä puhu, se, joka hommas mulle myöhemmin potkut - tyhmä poika - "
Remus hätkähti kuullessaan Hagridin lausuvan Tom Valedron nimen. Vielä enemmän häntä yllätti Hagridin äänensävy - siinä ei ollut mitään merkkejä siitä, että jätti olisi ylipäätäänsä tiennyt puhuvansa Voldemortista. Ehkä hän ei tiennytkään, Remus ajatteli... tai ehkä hän oli unohtanut, Voldemorthan oli nimenomaan halunnut ihmisten luopuvan hänen vanhasta nimestään, unohtavan sen olemassaolon... ja viimeaikaisten tapahtumien varjolla Remuksen oli pakko myöntää, että Voldemort oli taitava saamaan haluamansa.
"En mää siitä verkostosta paljon tiiä", Hagrid jatkoi palauttaen Remuksen takaisin maanpinnalle. "Ne ei tykänny puhuu siitä, opettajat... mutta se Valedron poika kysy kerran, sen mää muistan, se oli sillon kun se lihava mies opetti vielä taikajuomia - se, jonka sijaiseks Mahiska sitten tuli - no, kummiski, me oltiin siellä luokas ja Valedro pamautti opelle kysymyksen, että mitä vakoiluverkosto tekee... ope tietty meni ihan hämilleen, ei se oo tottunu, että joku kyselee siitä... kattokaas kun tää verkosto tuntu olevan aika kyseenalanen juttu siihen aikaan, ope ainakin sano, et ei oo ikinä tykänny siitä... ei kai ne pahoja oo, ne Lutonin tyypit, ne vaan tykkää enemmän rahasta kun muista jutuista, jos tajuutte - "
Remus nyökkäsi mietteliäästi toivoen Hagridin kertovan enemmän vakoiluverkostosta, mutta joko jätti ei tiennyt enempää, tai ei halunnut puhua asiasta.
"Teiän kannattas kysyy siltä Dumbledoren aurorikaverilta, Mildredilt", Hagrid sanoi selvästi vaivautuneena. "Se vois tietääkin - sehän on kans vakooja ja kaikkee - ja vaikka mää en siitä muuten tykkääkään, niin kyllä se tietää, mitä tekee - siks kai Dumbledore sitä täällä pitikin, viisas mies, se Dumbledore - "
Hagrid alkoi kertoa Remukselle, Cinnamonille ja Ariannalle tarinaa siitä, kuinka oli käynyt Dumbledoren kanssa Kolmessa Luudanvarressa vain päivää ennen Tylyahon hyökkäystä ja vaikka Remus olisikin joskus aiemmin saattanut pitää aihetta kiinnostavana, ei hän nyt pystynyt mitenkään keskittymään Hagridin tarinaan. Hänen ajatuksensa pyörivät kokonaan muissa asioissa.
"Missä te oikein olitte?" Sirius ihmetteli, kun Remus, Cinnamon ja Arianna ilmestyivät pimeyden voimilta suojautumisen eteen juuri kun professori Flaemenca päästi heidät sisälle luokkaan. "Luulin, että aiotte jättää väliin koko tunnin - mikä tietyt asiat huomioonottaen ei olisi mikään ihme", poika lisäsi luoden myrtyneen silmäyksen professori Flaemencan suuntaan.
"Hagridin luona", Remus vastasi matalalla äänellä istuessaan tavanomaiselle paikalleen Peterin viereen. "Hagrid kertoi aika mielenkiintoisia asioita VVV:stä - kerron lisää joskus toiste - "
"Paras on kertoakin", Sirius varoitti, mutta vaikeni nopeasti, kun professori Flaemenca nousi seisomaan työpöytänsä takana lähestulkoon kompastuen kaapunsa laahaavaan, ikävän pinkkiin helmaosaan. Saavutettuaan taas tasapainonsa professori Flaemenca suoristi selkäänsä ikään kuin yrittäen tavoittaa itseensä mahdollisimman paljon arvokkuutta. Sitten nainen kehotti heitä laittamaan kirjansa ja taikasauvansa laukkuunsa ja ottamaan mukavan asennon tuolissaan.
"Ennen tämän päivän tanssia otamme pienen keskustelutuokion", professori ilmoitti ylitsepaisuvan säteilevään tapaansa. "Olisin niiin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitänne tärkeistä pikku asioista, kuten - "
"Minä en tajua, miten tärkeät pikku asiat tai tango auttavat meitä selviytymään läpi S.U.P.E.R-kokeista", Sirius tokaisi, ennen kuin professori ehti lopettamaan lausettaan. "Ellei professori ole unohtanut, kokeet on jo ensi viikolla."
"Tietenkään minä en ole unohtanut", professori Flaemenca sanoi posket punoittaen. "Ja jos vain harjoittelet ahkerasti taikuuden alkeellisempia muotoja, tulet kyllä huomaamaan, että kaikki sujuu kokeissa kuin taaaaanssi."
"Siinä se ongelma juuri onkin", Sirius nojautui mutisemaan Jamesin korvaan. "Se tanssi ei suju."
"Älä nyt." James virnisti. "Sinä ja Ariannahan tanssitte aiemmin oikein hienosti."
"Se johtuu siitä, että olisin halunnut vääntää hänen niskansa nurin sillä hetkellä", Sirius vastasi kitkerästi. "Mutta se oli poikkeustilanne - olen vain harvoin niin pahassa mielentilassa - "
"Ehkä minun pitäisi sitten auttaa asiaa. Voisin vaikka käskeä Diggorya iskemään Ariannan - "
"Sinä et käske yhtään mitään", Ariannan ääni kivahti kaksikon selän takaa. "Osaan itse hoitaa omat ihmissuhteeni, kiitos vain."
Lily huokaisi. "Voisitteko te kolme mitenkään olla hiljaa?" hän pyysi. "Koska jotkut meistä yrittää kuunnella, mitä professori sanoo."
James ja Sirius vaihtoivat kärsiviä katseita keskenään, mutta sulkivat suunsa joka tapauksessa. Lily oli ollut enemmän kuin pahalla tuulella viime päivinä, eikä parannusta näyttänyt olevan tulossa. Päinvastoin, Lilyn hermot kiristyivät sitä enemmän mitä lähemmäksi S.U.P.E.R-kokeet tulivat. Joskus James huomasi miettivänsä, olisiko sittenkin parempi viedä Admire Speir Peteriltä ja viettää loppuvuosi mukavasti jonkun sellaisen tytön kanssa, jonka mielen täyttivät vain hattara ja päivänkakkarat.
"Nyt kun olemme selvittäneet tuon piiiikku erimielisyytemme - " professori Flaemenca suorastaan säteili Siriuksen suuntaan. "Voisimme käydä päivän aiheeseen. Millaisia kokemuksia teillä on raaaakkaudesta?"
"Mistä?" Sirius puuskahti ällistyneenä.
"Rakkaudesta", Flaemenca toisti kärsivällisesti. "Se on kahden ihmisen välillä vallitseva tuuuunnetila, joka - "
"Minä tiedän kyllä, mitä rakkaus on!" Sirius ilmoitti loukkaantuneena.
"Sinä tiedät?" Ariannan järkyttynyt ääni kysyi pojan selän takaa.
Poika käänsi päätään Ariannan suuntaan.
"Pää kiinni, kaunistus", poika komensi. Arianna siristi silmiään, mutta sulki joka tapauksessa suunsa, eikä aloittanut jälleen uutta väittelyä - enimmäkseen siksi, että Lily katsoi tyttöä uhkaava ilme kasvoillaan.
"No niin, kertokaa ihmeessä minulle, mitä te ajattelette raaakkaudesta?" professori Flaemenca vaati.
Kukaan ei liikahtanutkaan.
"Sanokaa vain, lapset! Milloin tunsitte ensimmäisen kerran rakkauden leeeimahtavan rinnassanne?"
"Et voi olla tosissasi", Sirius parahti. "Se on yksityisasia!"
"Siksi minä haluankin kuulla siitä. Kertokaa miiinulla, herra Black - miltä rakastuminen siiinusta tuuuntui?" professori Flaemenca nojautui eteenpäin aivan kuin olisi odottanut kuulevansa suuren salaisuuden.
Sirius vilkaisi naista silmät vaarallisesti välähtäen.
"Helvetin ikävältä", hän kirahti jurosti. "Enkä haluaisi kokea sitä uudelleen!"
"Pitäisikö minun ottaa tuo kohteliaisuutena?" Arianna kuiskasi kysymyksen Lilyn korvaan.
"Hysh!" Lily tönäisi tyttöä kyynärpäällään kylkeen. "Minä haluan kuunnella!"
Arianna pyöritti simiään, mutta keskittyi joka tapauksessa kuuntelemaan Siriuksen ja professori Flaemencan välistä keskustelua.
"Te ette taida olla puhdasverinen, vai mitä, professori?" Sirius uteli parhaillaan Flaemencalta.
Naisen poskille ilmestyivät punaiset kiihtymyksestä kielivät läiskät, eikä nainen vastannut.
"Koska jos te olisitte", Sirius jatkoi järkevästi. "Ette kiertäisi ympäriinsä julistamalla meille rauhaa ja rakkautta tuolla tavalla. Minä en tiedä paljonkaan mistään niin rasittavasta asiasta kuin rakkaus. Se kahlitsee ihmisiä ja sitoo ihmiset toisiinsa pahimmalla mahdollisimmalla tavalla. Sen enempää minä en halua siitä tietää."
Arianna ei voinut olla hätkähtämättä Siriuksen karkeat sanat kuullessaan. Hän vilkaisi hämmentyneenä Jamesia, joka kohautti olkapäitään ja kehotti häntä katseellaan olemaan kärsivällinen. Arianna huokaisi ja käänsi katseensa professori Flaemencaan. Kaikki väri oli paennut naisen kasvoilta ja nainen katsoi Siriusta niin järkyttyneenä, että Arianna kuvitteli naisen purskahtavan itkuun - ainakin naisen silmät kyyneltyivät varsin uhkaavasti.
"Voi, heeerra Black", nainen parkaisi sitten. "Teillä on selvästi piikkejä siiielussanne!"
Sirius tuijotti naista ällistyneenä. "Anteeksi kuinka?"
"Näenhän minä, kuinka rakkaudesta puhuminen saaaatuttaa teidän haurasta olemustanne", professori Flaemenca jatkoi heilutellen pergamentinpalasta kasvojensa edessä ikään kuin olisi halunnut estää itseään pyörtymästä. "Olen niiin pahoillani, että järkytin teitä. Nouskaa nyt ylös - joka iiikinen - niin tanssimme ja unohdamme tämän ikävän välikohtauksen!"
Seuraavassa hetkessä naiinen oli taas oma pulppuava, säteilevä itsensä ja kiirehti järjestelemään pulpetteja taikasauvallaan luokan reunoille antaakseen oppilailleen tilaa tanssia.
"No niin, ottakaa parit, vauhtia vauhtia, tanssi ei odota!" nainen hoputti kärsimättömästi.
Sirius vilkaisi Jamesia järkyttyneenä.
"Kuvitteleeko hän todella, että minä olen joku hauras siirappipupunen?" hän tiedusteli ärtyneesti.
James kohautti olkapäitään. "Siltä se vähän kuulosti, kaveri - mutta anteeksi, parini odottaa - "
James liikahti Lilyn luokse jättäen Siriuksen yksin pulpettinsa viereen seisomaan. Hetken kuluttua Arianna kuitenkin ilmestyi hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen tangoon vaadittavalla tavalla. Sirius tarttui vaistomaisesti Ariannan käteen ja kietoi toisen käsivartensa tytön vyötärölle hieman tiukemmin kuin oli ylipäätäänsä tarpeen.
"Olitko sinä tosissasi tuon äskeisen jutun kanssa?" Arianna kysyi suurin silmin heidän alkaessaan tanssia jo aivan liian tutuksi tullutta tanssia. "Siis sen kanssa, että et voi sietää rakkautta?"
Sirius kohautti olkapäitään.
"Pidä ne hartiat alhaalla", Arianna kivahti oitis ja sai Siriuksen hartialihakset rentoutumaan salamannopeasti. "Ja vastaa. Suullisesti!"
"Olin puolitosissani", Sirius vastasi lyhyesti. Hän katsoi tyttöä kulmiaan kohottaen. "Tai siis, ei kai se tosiasia, että satun olemaan rakastunut sinuun tarkoita, että minun pitäisi itse asiassa pitää rakkaudesta?"
"Minun mielestäni sinun näkemyksessäsi on jotakin ristiriitaista", Arianna pohti.
"Eikä ole", protestoi Sirius. "Se on täysin yksinkertainen - minä pidän sinusta kyllä, mutta en ole vieläkään toipunut siitä tosiasiasta, että menetin poikamiehuuteni sinulle."
"Entä rakastatko sinä minua?" Arianna kysyi vaativasti.
Sirius huokaisi kärsivänä. "Olen sanonut sen sinulle kerran. Eli kiltti, kiltti, älä vaadi minua tekemään sitä uudelleen!"
**
"Mitä mieltä olet?" Lily kysyi Jamesilta mietteliäästi. "Pitäisikö meidän tanssia tangoa päättäjäistansseissa?"
James kohautti olkapäitään. Hän ja Lily istuivat pöydän ääressä oleskeluhuoneessa ja kirjoittivat muistiin suunnitelmiaan päättäjäistansseja varten. Heidän oli tarkoitus järjestää päättäjäistanssit koulun loppumista edeltävänä iltana, eli kesäkuun toiseksi viimeisenä päivänä. Tansseihin oli hieman alle kaksi viikkoa aikaa ja Jamesista alkoi vähitellen tuntua, että he eivät saisi koskaan kaikkea valmiiksi. Lily käytti yhä enemmän ajastaan opiskellakseen S.U.P.E.R-kokeisiin, mikä taas vähensi heidän yhteistä suunnitteluaikaansa, eikä James mitenkään onnistuisi suunnittelemaan tanssiaisia ilman Lilyä. Hän oli kyllä yrittänyt, mutta yritys oli päättynyt siihen, että hän oli joutunut kysymään Siriukselta neuvoa - eikä Sirius luonnollisestikaan ollut osannut tarjota kovinkaan käyttökelpoisia neuvoja..
"Näistä on tulossa aika jästimäiset tanssiaiset tällä menolla", James huomautti pyöritellen sulkakynää kädessään. "Tanssiaispukuja ja tangoa - tuntuu aika jästiltä, jos saan sanoa."
"Minä olen jästityttö", Lily sanoi hymyillen nenäkkäästi Jamesille. "Sinun täytyy vain tottua siihen, jos haluat elää minun kanssani."
James vastasi hymyyn lähes huomaamattaan ja ojensi kätensä pörröttääkseen Lilyn hiuksia.
"Minä totun mihin tahansa, jos se tarkoittaa sinun kanssasi olemista", hän vannoi käsi sydämellä ja myös tarkoitti joka sanaa. Vähitellen hän oli lakannut välittämästä siitä, miten säälittävältä vaikutti useimpien silmien edessä vakuuttaessaan, että Lily oli hänelle se ainoa oikea. Loppujen lopuksi oli vaikeaa kutsua säälittäväksi sellaista ihmistä, joka puhui totta, James ajatteli hieman hajamielisesti. Hän nojautui suutelemaan punaiseksi lehahtanutta Lilyä otsalle.
"Oikeasti, Lily", hän sanoi vetäytyessään kauemmas. "Minä tarkoitin sitä."
Lily katsoi häntä pitkään, mutta pysyi vaiti, eikä James osannut sanoa, millaisia ajatuksia tytön mielessä sillä hetkellä liikkui. Helpotuksekseen hän saattoi kuitenkin todeta, että kerrankin Lilyn silmistä ei paistanut mitään yllättyneisyyden tai järkytyksen kaltaisia tunteita - hänellä oli siis sittenkin toivoa saada esitetyksi kosintansa vielä tämän vuoden puolella, hän ajatteli pystymättä estämään omahyväistä hymyä kohoamasta huulilleen.
"Miksi virnuilet tuolla tavalla?" Lily kysyi epäluuloisesti. "Näytät hiireltä, joka on juuri syönyt kissan."
"Hiiret eivät syö kissoja", James huomautti automaattisesti.
"Sitä suurempi syy niillä on omahyväisyyteen, kun ne onnistuvat siinä", Lily vastasi tyynesti, kietoi toisen käsivartensa Jamesin kaulaan ja palasi heidän tanssiaissuunnitelmiensa pariin aivan kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Tytön silmistä James saattoi kuitenkin nähdä, että tyttö ajatteli aivan muita asioita kuin tanssiaisia - Lilyn vihreät silmät hymyilivät sillä arvoituksellisella tavalla, joka saattoi tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän oli salaa onnellinen.
"No niin, meidän on paras jatkaa työtä", James päätti itsekin virnistellen. "Tai emme ikinä pääse kuulemaan Siriuksen puhetta - mistä tulikin mieleeni, en ole kysynyt asiaa Siriukselta - HEI, ANTURAJALKA! KATSE TÄHÄN SUUNTAAN!"
Sirius, joka oli istunut sohvalla pelaamassa shakkia Peterin kanssa mutisi pikaisen komennon kuningattarelleen ja käänsi sitten katseensa Jamesin ja Lilyn suuntaan.
"Mitä asiaa, poju?"
"Kiinnostaako sinua pitää puhe päättäjäistansseissa?"
Jamesin kysymystä seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Sirius tuijotti Jamesia ikään kuin olisi uskonut pojan lopultakin menettäneen järkensä - mikä saattoi tietysti olla aivan tottakin, James ajatteli huvittuneena. Hän katsoi Siriusta odottavasti.
"Tuleeko sitä vastausta?"
"Minä en tajua sinua!" Sirius pamautti järkyttyneenä. "Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä osaan pitää puheen?"
"Se tosiasia, että puhut muutenkin liikaa?"
"En puhu!"
"Puhut!"
"En puhu!"
"Puhut!"
"En - "
"Hei, aviopari, rauhoittukaa", Lily puuttui keskusteluun saaden Jamesin ja Siriuksen vaikenemaan silmänräpäyksessä. "Tuosta ei hyödy kukaan yhtään mitään. Sirius, me haluamme sinut puhumaan päättäjäistansseihin, koska olet hyvä puhumaan ja koska sinulla on paljon sanottavaa. Minkä lisäksi olet todennäköisesti koko koulun tunnetuin oppilas, eli kukaan ei ihmettele sitä, että raahaamme sinut sinne puhumaan."
"Enpä tiedä." Sirius näytti epäilevältä. "En ole varma siitä, osaanko puhua syvällisiä."
"Ei sinun syvällisiä tarvitse puhua!" James huokaisi. "Puhu vaikka siitä, mitä on Ariannan vaatteiden alla, jos sinua kiinnostaa - "
"Parempi, että jätät puhumatta", Lily pisti väliin pahoinvoivan näköisenä.
James huiskautti kättään. "Tajusit kuitenkin, mistä on kyse. Pahus, Anturajalka, kyllä sinä siihen pystyt! Et sinä nyt voi kehittää huonoa itsetuntoa, kun sinulla ei ole sitä aiemminkaan ollut!"
Sirius virnisti. "Okei, pidän sen tyhmän puheen."
"Hyvä poika!"
"Teknisesti ottaen, minä en ole hyvä poika, kun taas Kuutamo tässä vieressä - " Sirius kääntyi katsomaan viereistä nojatuolia, joka kuitenkin osoittautui tyhjäksi. "Hyvä on, Kuutamo ei ole tässä vieressä. Tietääkö joku, minne hän oikein katosi?"
**
Remus istui yksin tähtitornin ikkunalla ja tuijotti ulos. Taivas oli alkanut vähitellen hämärtyä, mutta tähtiä ei näkynyt vieläkään - ei edes koirantähteä, Siriusta, sitä ensimmäistä tähteä, jonka Remus oli oppinut tuntemaan. Remus hymähti itsekseen, nojautui vasten viileää seinää ja pyöritteli sormissaan kaapunsa helmaa. Ilta ei ollut enää kovin lämmin, vaan oli kääntynyt viileäksi ja Remusta melkein paleli. Mutta vain melkein - ja jos häntä olisikin palellut, hän ei ollut varma siitä, että olisi edes tuntenut sitä.
"Kuutamo?"
Remus kääntyi katsomaan tähtitornin ovelle, vaikka tunnisti puhujan jo muutenkin. James. Poika nojasi oviaukkoon näyttäen kysyvältä ja aina yhtä sotkuiselta. Hänen solmionsa oli vinossa, hänen paitansa roikkui puoliksi auki ja hänen hiuksensa olivat pystyssä aivan kuin hän olisi juuri pelannut huispausta - tai juossut.
"Miten sinä siihen ilmestyit?" Remus rypisti otsaansa.
"Niitä kutsutaan portaiksi", James virnisti nurjasti ja astui peremmälle torniin. "Ne on oikein kätevä vaihtoehto, kun haluaa päästä ylempään kerrokseen, tiedäthän - pahus, Kuutamo, me ei edes huomattu, että hävisit!"
Remus hymyili valjusti. "Olen hyvä olemaan huomaamaton."
"Se ei ole kuitenkaan tarkoitus", James sanoi melkein ankarasti ja viittasi Remusta tekemään itselleen tilaa ikkunalaudalla. "Tarkoitus on, että kerrot meille, minne menet - tai jos et sitä, niin ainakin sen, mikä sinua vaivaa."
"Ei minua mikään vaivaa", Remus sanoi automaattisesti.
James pyöritti silmiään.
"Ja minun varpaankynsistäni kasvaa vihreää karvaa", hän tuhahti vakavoituen nopeasti. "Oikeasti, Kuutamo! Sinua masentaa joku, etkä sinä edes kerro sitä meille. Miksi?"
"Mitä pitäisi kertoa?" Remus kysyi kuivasti. "Minua nyt vain ylipäätäänsä masentaa S.U.P.E.R-kokeiden aikaan – kaikki pänttäävät hullun lailla, minä mukaanlukien ja kuitenkin minä pänttään turhaan, koska minulla ei ole toivoakaan päästä töihin."
"Totta kai sinulla on toivoa!"
"Eikä ole ja sinäkin tiedät sen. Vai oletko muka lakannut lukemasta Päivän Profeettaa?" Remus heilautti kädessään olevaa lehteä ärtyneesti. "Icanthus Macaracus on erotettu ministeriöstä, koska selvisi, että hän on ihmissusi. Ja hän oli sentään taikaministerin avustaja. Mitä luulet minulle tapahtuvan?"
James tuijotti poikaa mykkänä yrittäen turhaan keksiä jotakin sanottavaa. Remuksesta paistava raivo oli lähestulkoon pelottavaa – Remus oli yleensä niin rauhallinen, niin välinpitämätön, niin kiltti – James huokaisi avuttomasti.
"Ei Dumbledore antaisi sinulle käydä kovin huonosti", hän sanoi heikosti.
"Dumbledore ei hallitse koko maailmaa." Remuksen sävy oli peräänantamaton. "Hän ei voi sille mitään. Enkä minäkään voi sille mitään, siihen tottuu – mutta joskus on niin turhauttavaa olla pelkkää roskaa!"
Remus potkaisi vihaisesti ikkunalautaa.
"Eikä se ole ainoa asia", hän jatkoi turhautuneena. Kun hän oli päässyt puhumisen alkuun, hänestä tuntui, että hän ei pystyisi lopettamaan, ennen kuin olisi purkanut itsestään jokaisen kipeän, jokaisen vihaisen ajatuksen itsestään. "On paljon muutakin. Se, että minä en kestä itseäni – tai se, että en tiedä, minne menen Tylypahkan jälkeen – ja Cinnamon ja kaikki – joskus minusta tuntuu, että minä sekoan!"
"Helvetti", James kirosi. "Miksi minä en voi osata lohduttaa ihmisiä?"
"Älä huoli." Remus hymyili vinosti. "Minä en kaipaa lohdutusta."
James vain ravisti päätään. "Sinulle on mahdotonta puhua järkeä, koska sinä olet joka tapauksessa päättänyt vihata itseäsi! Enkä minä voi sanoa muuta kuin sen, että sinä olet veljeni ja Siriuksen ja Peterin veli ja me pidämme yhtä kuolemaan asti, niin vähän kuin se lohduttaakin! Ja Lily pitää sinusta ja Arianna ja Cinnamon pitävät sinusta - "
"En olisi niinkään varma siitä, että Cin pitää minusta. Siitä tytöstä vain ei pääse perille."
James havaitsi muutoksen Remuksen äänessä. Hän katsoi poikaa tarkkaavaisesti, yritti lukea pojan ilmeitä, selvittää, mitä sinisten silmien pakoileva katse tai poskien punoitus merkitsi -
"Sinä pidät Cinistä vieläkin, eikö niin?"
"Me olemme sopineet, että olemme vain ystäviä", Remus vastasi jäykästi. "Tulemme paremmin toimeen sillä tavalla. Ei vakavia tunteita."
James huokaisi. "Kuulostat aivan Anturajalalta!"
"Hyvä, että joku meistä." Remus kuulosti melkeinpä jurolta. "Olet muuttunut syksystä, James."
"Niin sinäkin."
He uppoutuivat katsomaan toisiaan, hitaasti ja kiireettä, aivan kuin olisivat sillä tavalla voineet selvittää kaiken sen, mitä olivat jättäneet sanomatta, nähdä ne mieltään hämmentävät muutokset, joista ei oikeastaan pystynyt puhumaan. Ja siinä katsellessaan toisiaan kumpikin tuli salaa siihen tulokseen, että vaikka he olivat muuttuneet paljon, vaikka he eivät enää olletkaan ne jollakin tapaa niin kovin lapsenomaiset Kuutamo ja Sarvihaara kuin vuosi sitten, sillä ei ollut mitään väliä.
James ojensi hitaasti kätensä Remusta kohti.
"Unohdetaan kerrankin, että me ollaan miehiä", hän ehdotti vinosti hymyillen.
He nojautuivat toisiaan kohti ja jakoivat ikkunalaudalla lyhyen halauksen.