When the silence isn't quiet
And it feels like it's getting hard to breathe
And I know you feel like dying
But I promise we'll take the world to its feet
And move mountains
We'll take it to its feet
And move mountains
- Andra Day: Rise Up
**
Kuolemankaltainen hiljaisuus leijui usvan lailla Tylypahkan yllä, kun Lily ja James palasivat takaisin koulun maille. James laskeutui luudanvarrellaan suoraan linnan oviaukon eteen, hypähti jaloilleen ja auttoi Lilynkin alas luudanvarrelta, ennen kuin Lily ehti vastustelemaan. Lily tunsi olevansa kuin unessa. Hän tajusi hämärästi kävelevänsä Jamesin kannoilla sisälle linnaan, mutta ei todella tuntenut sitä - hän olisi yhtä hyvin voinut kävellä kohti kuolemaansa, eikä hän siltikään olisi tuntenut mitään. Hän ei ymmärtänyt, miten ihmisen oli ylipäätäänsä mahdollista tuntea itsensä niin ontoksi ja olemattomaksi, mutta ei sillä ollut oikeastaan mitään merkitystäkään.
Lily ei osannut sanoa, minne hän ja James olivat menossa tai miksi. He kävelivät ylös kivisiä portaita, pitkin hämärää käytävää... paikat olivat kaikki samanlaisia ja kaikki kaukana Tylyahon kadusta, jossa kuolevat tai kuolleet ihmiset edelleen makasivat odottaen turhaan, että joku näkisi ja tuntisi heidät... vaikka pelkkä ajatus Tylyahoon jäämisestä viilsikin Lilyn mieltä veitsen lailla, tunsi hän olonsa pahaksi tultuaan takaisin Tylypahkaan. Jollakin tapaa hänestä tuntui, että hänen täytyi saada kokea se kaikki - kipu ja suru ja se epätodellinen lopun tuntu - koska juuri sellainen todellisuus Tylypahkan seinien ulkopuolella oli.
"Lily." Hän havahtui siihen, että James lausui hänen nimensä matalalla äänellä. "Arianna on tuolla."
Lily kohotti katseensa kuraisista kengänkärjistään ja kääntyi katsomaan Jamesin osoittamaan suuntaan. Arianna seisoi itkevää petoa esittävän gargoilin luona käytävän päässä ja halasi itseään tiukasti. Ariannan paita oli repeytynyt toisen olkapään kohdalla ja hänen kasvonsa olivat suttuiset levinneen silmämeikin ja mudan ansiosta. Ensin Lilystä näytti siltä, että tyttö ei edes tajunnut heidän läsnäoloon, mutta sitten tytön siniset silmät heräsivät eloon ja hän lähti juoksemaan väsyneesti heitä kohti.
"Olette elossa", hän sanoi hengästyneesti päästyään heidän luokseen ja sen enempää sanomatta hän veti Lilyn tiukkaan halaukseen. "Luulin jo, että tappaisitte itsenne."
"Siltä se minustakin välillä tuntui." Lily yritti hymyillä heikosti. "Mutta loppujen lopuksi kumpikaan meistä ei ollut se, joka kuoli."
Arianna nyökkäsi huulet hienoisesti vapisten. Hänen alahuulensa oli turvonnut ja hänen leukansa sinersi, kuin iskun jäljiltä.
"Minä näin sen", Arianna mutisi. "Jazzin. En kokonaan. Vain sen, kun hän - "
Arianna purskahti itkuun. Lily vilkaisi Jamesia avuttomana ja kietoi käsivartensa Ariannan ympärille.
"Halusin tappaa hänet", Arianna mumisi vasten Lilyn olkapäätä. Lily tunsi lämpöisten kyynelten tahraavan paitansa. "Bellatrixin. Hän olisi ansainnut sen, tiedän, että olisi - "
"Hän olisi ansainnut sen jo kauan", James mutisi karheasti. "Ikävä kyllä kaikki meistä ei aina saa, mitä ansaitsevat. Jotkut ei koskaan."
"Jazz ei ainakaan ansainnut mitään sellaista. Eikä Red."
"Lopeta tuo", Lily keskeytti lujasti. "Inhoan latteita muistolauseita - "
Hän vaikeni ja käänsi katseensa pois pystymättä puhumaan. Hän inhosi jokaista polttelevaa kyyneltä, joka pyrki hänen silmäkulmiinsa ja hän pyyhki ne nopeasti pois, ennen kuin ne ehtivät valumaan poskille saakka.
"Missä Anturajalka on?" James kysyi yllättäen.
"Sairaalasiivessä." Arianna nyökäytti päätään sairaalasiipeen päin edelleen Lilyyn nojaten. "Se typerys - " Arianna niiskaisi, naurahti itkuisesti ja pudisti päätään. "Ei suostunut lähtemään, vaikka käskin - murtunut kylkiluu, loukkaantunut käsi ja nyrjähtänyt nilkka, hän on enemmän kuin toivoton tapaus - "
James nyökkäsi. Hän tunsi Siriuksen liian hyvin väittääkseen vastaan. "Hän halusi niin kovasti tehdä jotakin hyödyllistä."
"Hän halusi niin kovasti tappaa mahdollisimman monta kuolonsyöjää, tarkoitat varmasti." Ariannan suupieliä nyki apea hymy ja hän ravisti hiuksiaan uudelleen. "Vaikka en usko, että hän olisi pystynyt siihen. En vain usko."
James käänsi katseensa toiseen suuntaan, eikä sanonut mitään. Häntä painoi muisto teosta, jonka hän oli Tylyahossa tehnyt - muisto sanoista, jotka hän oli sanonut. Hän oli yrittänyt tappaa Voldemortin, hän todella oli yrittänyt ja vaikka hän tiesikin, että pelkkä yrittäminen oli ollut typerää, koska hän ei ollut pystynyt siihen, tuntui hänestä pahalta ajatella koko asiaa. Hän todella oli yrittänyt tappaa jonkun, olkoonkin, että se oli ollut Voldemort, jota ei voinut hyvälläkään tahdolla sanoa ihmiseksi. Ja entä jos hän olisi onnistunut? Kyllä, hänet olisi voitu nimetä suureksi sankariksi, kaikki olisivat voineet olla ylpeitä hänestä... ja siltikään hän ei olisi voinut tehdä muuta kuin vihata itseään. Niin kuin hän teki nytkin. Hän vihasi ja häpesi itseään enemmän kuin koskaan.
"James?" Lilyn huolestunut ääni sai hänet palaamaan takaisin todellisuuteen. "Onko kaikki hyvin?"
Kysymys oli typerä ottaen huomioon päivän tapahtumat. Juuri sillä nimenomaisella hetkellä Jamesista tuntui kuin mikään ei olisi enää milloinkaan voinut olla hyvin. Siitä huolimatta hän pakotti itsensä nyökkäämään ja hymyilemäänkin. Hän ei halunnut lisätä kenenkään vaikeuksien taakkaa omilla tuntemuksillaan.
"Minä vain mietin", hän sanoi ääneen. "Että mitä kaikille muille tapahtui."
Arianna ravisti päätään.
"En tiedä. En osaa sanoa. Minä ja Sirius tultiin aiemmin takaisin kuin muut, Dumbledore pakotti meidät lähtemään ennen kuin syöksyi Voldemortin kimppuun - Sirius oli niin väsynyt, ettei pystynyt edes kunnolla kävelemään - " Arianna piti tauon ja toisti jälleen kerran: "Se typerä poika."
Lily irrotti käsivartensa hitaasti Ariannan ympäriltä ja nojasi takanaan olevaan, jääkylmään seinään. Hänen selkäänsä sattui.
"Jewel Chetwood kuoli tänään", hän sanoi yllättäen. "Minä näin hänet - hän oli lähellä sitä paikkaa, missä Jazz - "
James värähti. "Se oli minun vikani. Jos olisin pysynyt kaukana Voldemortista, Jazzin ei olisi tarvinnut tulla väliin."
"Hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa. Se oli kai hänen mielestään hauskaa, tai jotakin", Arianna lisäsi mietteliäästi. Hän hieroi puhuessaan toisella kädellään väsyneesti paljasta, rikkoutunutta olkapäätään. "Näin hänet ja Redin aiemmin taistelussa - he kilpaili siitä, kumpi saa tainnutettua useamman kuolonsyöjän - "
Lilyä alkoi taas itkettää.
"Merlin, minä en pysty tähän!" hän puuskahti. Sitten hän lähti juoksemaan poispäin käytävällä.
James kääntyi vilkaisemaan anteeksipyytävästi Ariannaa. "Minun on parempi mennä hänen peräänsä."
"Niinhän sinun on." Arianna nyökkäsi melkein hajamielisesti. Hän katseli, kuinka James juoksi Lilyn perään ja katosi sitten tytön kannoilla kulman taakse. Sitten hän huokaisi syvään ja kääntyi mennäkseen Siriuksen luokse sairaalasiipeen.
Sirius makasi synkän näköisenä sängyllään, kun Arianna avasi sairaalasiiven oven ja pujahti sisään. Matami Pomfrey ei ollut paikalla; Arianna arveli hänen menneen Tylyahoon auttamaan loukkaantuneita. Hän oli hiljaisuudesta enemmän kuin kiitollinen, sillä hän ei ollut puhetuulella ja vielä vähemmän hän halusi ryhtyä tappelemaan matami Pomfreyn kanssa siitä, oliko hänellä oikeutta olla sairaalasiivessä vai ei. Hän sulki sairaalasiiven oven perässään ja käveli lattian poikki Siriuksen sängyn luokse.
"Näin Jamesin ja Lilyn", Arianna sanoi vaivautumatta tervehtimään. Hän istui Siriuksen sängyn laidalle. "Kumpikin on kunnossa."
Sirius nyökkäsi. Poika oli todella kurjan näköinen - hänen kasvoillaan oli verisiä arpia, hänen toinen kätensä oli sidottu ja hän tuijotti tiukasti suoraan eteensä näyttäen siltä, että voisi murtua heti, jos uskaltautuisi kohtaamaan jonkun katseen. Hänen leuassaan oli kuivunutta verta.
"En kuullut mitään Remuksesta, Peteristä tai Cinnamonista", Arianna jatkoi peräänantamattomaan sävyyn. "Sen perusteella, mitä tiedän, he ovat vielä Tylyahossa - mutta sen ei tarvitse tarkoittaa - "
"Minä tiedän helvetin hyvin, mitä se tarkoittaa, kiitos vain", Sirius kivahti kääntäen rajusti päätään niin, että saattoi katsoa Ariannaa kunnolla silmiin. Hän kohotti välittömästi kätensä kaulalleen.
"Sattuuko kaulaasi?" Arianna uteli otsaansa rypistäen.
Sirius hymähti. "Sanotaanko vaikka, että nyt minä tiedän, mitä matami Pomfrey tarkoitti sanoessaan, että en saa kääntää päätäni."
"Ehkä sinun siinä tapauksessa pitäisi totella."
"Minun? Totella?" Sirius tuhahti. "Olisin kuollut jo, jos olisin aina vain totellut sääntöjä."
"Minusta näytti enemmänkin siltä, että olisit tappanut itsesi, jos et olisi totellut sääntöjä", Arianna letkautti.
Sirius näytti ärtyneen huomautuksesta, sillä hänen silmiensä väri tummeni muutaman asteen verran ja hänen olkapäänsä lihakset jännittyivät Ariannan käden alla. "Elossa minä olen omien tietojeni mukaan edelleen."
"Mutta olet loukkaantunut."
"Minä paranen."
"Sinulle jää arpia", Arianna intti.
Sirius virnisti hänelle melkein petomaiseen tapaan. "Arvet saa miehen näyttämään seksikkäältä."
"Sinä et ole mikään mies."
"Onneksi en." Siriuksen ilme synkkeni. "Sain tänään aivan tarpeekseni aikuisuudesta James Potterin muodossa. Merlin, että se poika on seonnut!"
Arianna hymähti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Siriuksen kanssa, joten hän katsoi parhaaksi jättää vastaamatta. Vastaamisen sijaan hän käänsi katseensa ikkunasta ulos ja teeskenteli, että ei ollut Siriuksen sanoja kuullutkaan. Melkein missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi tarttunut mahdollisuuteen väitellä Siriuksen kanssa. Mutta ei tällä kertaa. Se ei vain olisi ollut oikein ottaen huomioon kaiken, mitä oli tapahtunut.
"Toivottavasti Red pärjää", Arianna mumisi ikuisuuden kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Hän katseli edelleen ulos ikkunasta, melkeinpä yllättyneenä siitä, kuinka kaunis päivä ulkona oli. Päivä oli todennäköisesti toukokuun kaunein, Arianna ajatteli hämärästi - ulkoisesti ainakin.
Sirius kohautti olkapäitään ilmeisen tuskallisesti. "Eiköhän hän pärjää. Se mies on varmasti kiveä, tai jotakin."
"Oletko ikinä kuullut sellaisesta asiasta kuin myötätunto?" Arianna kivahti terävämmin kuin oli aikonutkaan. Sirius näytti yllättyvän hänen äänensävystään, sillä poika käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja hymyili melkein alakuloisesti.
"Totta kai olen kuullut siitä", hän sanoi. "Minä vain en anna sen näkyä."
Arianna yritti keksiä sopivaa vastausta pojan sanoihin, mutta oikeita sanoja ei löytynyt. Se ei oikeastaan yllättänyt häntä lainkaan. Hän tunsi olonsa niin turtuneeksi, niin loputtoman väsyneeksi, että ajatteleminen tuntui vaikealta. Pienen hetken ajan hänestä tuntui, että hän jäisikin sellaiseksi, eikä vaivautuisi edes välittämään. Lohduton tyhjyys tuntui kuitenkin paremmalta kuin kipu.
"Mitä seuraavaksi tapahtuu, Sirius?"
"Seuraavaksi me selvitämme tämän tilanteen", Sirius ilmoitti ja pojan ääni oli kova. "Me selvitämme, onko he hengissä - Cin - Kuutamo - Matohäntä - "
"Entä sitten?"
"Sitten me jatketaan taistelua. Ja elämä jatkuu."
**
Remus ei tiennyt, minne James, Peter ja Sirius olivat menneet. Hän ei ollut nähnyt heitä - tai Lilyä ja Ariannaa - kertaakaan Tylyahoon tulon jälkeen ja nyt, kun kaikki oli ohitse, he olivat kadonneet. Remus ei voinut olla miettimättä, mitä heille oli tapahtunut tai missä he olivat. Hänen mielessään oli vielä kolmaskin kysymys, mutta hän ajatteli sitä niin vähän kuin vain mahdollista, sillä aina, kun hän ajatteli sitä, hänestä tuntui kuin hän olisi kääntänyt jotakin veistä haavassa. Olivatko toiset elossa? Toisaalta tuntui mahdottomalta ajatella, että he voisivat koskaan kuolla - Sirius ja James olivat aina olleet niin loistavia, niin ylimielisiä, että heidät nähdessään oli yksinkertaisesti pakko ajatella, että he kaksi eläisivät ikuisesti. Sen näki heidän silmistään, jotka välkkyivät itsepintaisina ja itsevarmoina, sen näki tavasta, jolla heidän suupielensä kääntyivät ylöspäin siihen pirulliseen hymyyn, jonka tarkoituksen tunsivat vain he kaksi. He saivat kaikki ihailemaan itseään, rakastamaan itseään, vihaamaan itseään - eivät sellaiset ihmiset voineet vain kuolla. Ja Peter taas... vaikka Peter olikin niin erilainen ja paljon hiljaisempi ja epävarmempi, hän oli aina ollut ystävä, jonka kuolemaa ei halunnut edes kuvitella. Peter oli niitä ihmisiä, jotka olivat aivan liian usein vaikeuksissa, mutta jotka keksivät aina jonkin tavan pelastautua, löysivät aina jonkun kolon, minne paeta. Eivät sellaiset ihmiset koskaan kuolisi, Remus ajatteli melkein pakkomielteisesti, mutta ei osannut itsekään sanoa, oliko hänen luottamuksensa uskoa, vai pelkkää toivoa.
Remus harhaili yksin pitkin Tylyahon katuja. Vaikka kaikki kuolonsyöjät olivat jo kadonneet, ei rauha ollut vieläkään palannut Tylyahoon, eikä Remus voinut olla varma siitä, että se edes palaisi koskaan. Hän jäi seisomaan paikoilleen, katseli hiljaisena ihmisten kauhistuneita kasvoja ja itkusta punoittavia silmiä aivan kuin ne olisivat voineet tarjota hänelle vastauksen johonkin häntä itseään suurempaan kysymykseen. Häntä paleli. Hän työnsi kädet housujensa taskuihin ja toivoi sitä kautta löytävänsä edes vähän itselleen, mutta siitä ei tullut mitään. Ja miten olisi voinutkaan tulla, kun toukokuun lopun aurinkokaan ei lämmittänyt häntä laisinkaan?
"Remus."
Remus kääntyi ympäri äänen kuullessaan. Hän näki Dumbledoren seisovan takanaan sinisessä kaavussaan, jossa ei ollut ainuttakaan tahraa tai repeytymää, aivan kuin taistelu ei olisi koskettanut häntä mitenkään. Jopa Dumbledoren kasvot olivat puhtaat ja hän piteli taikasauvaa kädessään kevyesti, melkein rennosti. Silti Remus saattoi nähdä, että vanhan miehen silmät olivat täynnä surua, joka ei voinut olla mitään muuta kuin kokemuksen tuomaa.
"Professori", Remus vastasi enemmän kuin yllättyneenä. "Voinko auttaa jotenkin?"
"Olet ollut jo varsin suureksi avuksi", Dumbledore vastasi ja yllätyksekseen Remus sai nähdä, että hetken ajan miehen silmissä käväisi hänelle niin ominainen pilke. "Vaikka, jos muistan oikein, kielsinkin sinua ja ystäviäsi tulemasta."
Remus kohautti olkapäitään anteeksipyytävästi. "Sirius ja James halusi tulla ja te varmasti tiedätte itsekin, että heitä ei voi pysäyttää. Enkä minä oikeastaan halunnut päästää heitä tänne yksin."
"Ymmärrän." Dumbledore nyökkäsi ystävällisesti. "Ystävyys saa meidät tekemään monia asioita, joita emme ehkä tavallisesti tekisi - vaikka olenkin melko varma siitä, että olisit halunnut tulla mukaan, vaikka ystäväsi eivät olisi tehneetkään niin. Se johtuu siitä, että olet hyvä ihminen, Remus."
Remus meni hämilleen, eikä sanonut mitään.
"Olen nähnyt jo ystäväsi", rehtori jatkoi, aivan kuin hänen ajatuksensa arvaten. "Ja lähetin heidät takaisin Tylypahkaan. Luonnollisesti he olisivat halunneet jäädä, mutta heistä ei olisi ollut mitään apua täällä. He ovat tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi."
"He ovat siis kunnossa?"
"Herra Black joutuu joksikin aikaa sairaalasiipeen, mutta se ei ole mitenkään vakavaa. Neidit Bell ja Evans ovat täysin kunnossa, samoin herra Potter. Toki he ovat hieman järkyttyneitä, hehän joutuivat todistamaan neiti Thomasin - anteeksi, rouva Stronin - valitettavaa kuolemaa."
"MITÄ?" Remus kysyi lujempaa kuin oli aikonutkaan ja kohotti järkyttyneenä katseensa. "Onko Jazz kuollut?"
Dumbledore nyökkäsi raskaasti. "Oletin, että olisit ollut näkemässä - vaikka tietenkin on parempi, että et ollut - mutta olit ilmeisesti kiireinen toisaalla."
"Lievästi sanoen."
"Jazz Stron sai surmansa Bellatrix Blackin taikasauvasta auttaessaan ystävääsi Jamesia", Dumbledore jatkoi päätään pudistellen. "Vaikka perimmäinen syy tappoon oli luonnollisesti mies, jonka useimmat tuntevat lordi Voldemortina."
Remus tuijotti vanhaa rehtoria osaamatta sanoa sanaakaan. Oli niin vaikeaa kuvitella, että Bellatrix olisi pystynyt tappamaan Jazzin - Bellatrix oli vasta seitsemännellä luokalla ja Jazz oli lopettanut koulunsa jo niin kauan sitten, minkä lisäksi Jazz oli uskomattoman lahjakas pimeyden voimilta suojautumisessa, vaikka ei ollutkaan koskaan ryhtynyt auroriksi -
"Miten?" Remus puuskahti lopulta. "Miten hän teki sen?"
"Kuulemani mukaan rouva Stron oli kääntänyt selkänsä. Hän oli luonnollisesti keskittynyt lordi Voldemortiin ja neiti Black vain käytti tilaisuutta hyväkseen. Uskoisin, että tämä riittää neiti Blackin tuomitsemiseen Azkabania varten", Dumbledore lisäsi ja miehen siniset silmät pilkahtivat oudosti. "Aurorit etsivät häntä parhaillaan. Jos hän on yhä Tylyahossa, häntä odottanee pitkä tuomio Azkabanissa. Murhalla oli paljon todistajia."
"Näkikö Red sen?" Remus ei tiennyt, miksi asia oli hänelle niin tärkeä, hänen oli vain pakko saada tietää.
Dumbledore nyökkäsi surullisesti.
"En olisi koskaan toivonut heille sellaista kohtaloa. Mutta tällaisina aikoina vain harvat meistä saavat sen, minkä todella ansaitsevat."
Vanhus kääntyi jo lähteäkseen, kun hän kesken kaiken pysähtyi, kääntyi ympäri ja sanoi:
"Neiti Bellini istuu Kolmen Luudanvarren edessä. Jos et ole vielä valmis lähtemään takaisin kouluun, voisit ehkä mennä puhumaan hänelle. Ja jos näet herra Piskuilania, kerrothan minulle? Haluaisin mielelläni tietää, että hän on kunnossa."
"Eikö Peter ole mennyt takaisin linnaan?" Remus huudahti, kun Dumbledore lähti jatkamaan matkaa.
Dumbledore ei vastannut, vaan katosi näkyvistä.
**
Remus seisoi hetken aikaa paikoillaan, jäykkänä kuin patsas. Lukemattomat ajatukset vilisivät hänen päässään - Peter ja Cinnamon, Jazz ja tämän kohtalo, jota ei ollut todellakaan ansaittu. Remus ei itkenyt. Hän ei ollut itkenyt vuosiin, eikä pystynyt siihen silloinkaan, kun olisi todella tarvinnut sen tuomaa helpotusta. Hän arveli, että sillä oli jotakin tekemistä sen tosiasian kanssa, että hän oli ihmissusi. Kun oli peto ja pelkäsi kaiken aikaa satuttavansa muita, sitä tavallaan tunsi menettäneensä kaiken oikeuden itkemiseen.
Remus ravisti päätään ja pakotti itsensä liikkeelle. Hän suunnisti kohti Kolmea Luudanvartta vaivautumatta pitämään kiirettä nyt, kun kaikki oli ohitse. Hän toivoi, että olisi voinut sulkea korvansa kaikelta ympärillä olevalta - ääniltä ja sanoilta, jotka tuntuivat tunkeutuvan hänen päänsä sisälle, vaikka hän tekikin kaikkensa pitääkseen ne loitolla. Hajanaisia keskustelunpätkiä tarttui hänen korviinsa.
"Mitä luulet, selviääkö hän siitä?" Remukselle tuntematon naisen ääni kysyi huolissaan.
Kysymystä seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen asiantuntevalta kuulostava ääni vastasi: "Tuskin."
Remus kääntyi vasten tahtoaankin katsomaan ja näki resuisen naisen, sekä parantajalta näyttävän miehen polvistuneen vähän matkan päässä makaavan hahmon luokse. Hahmo oli liikkumaton ja vaikka hän ei miehen mukaan ollutkaan vielä kuollut, oli hän siitä huolimatta jo kuolemankalpea, aivan kuin olisi vain odottanut, että joku tulisi hakemaan hänet pois maailmasta. Remus meni lähemmäs. Ruumis kuului nuorelle tytölle ja se oli verhottu kirkkaanpunaisiin vaatteisiin, kuin kuolemaa ivaten. Tytön silmät olivat sulkeutuneet ja hänen käsivarsissaan oli avautuneista verisuonista purkautunutta verta.
"Mitä hänelle tapahtui?" Remus kysyi vaikeasti äänellä, joka ei lainkaan tuntunut kuuluvan hänelle. Tyttöä katsellessaan hän tajusi itse asiassa tuntevansa tytön - ei ehkä hyvin, mutta ulkonäöltä kuitenkin. Tyttö oli Clara Finch, seitsemäsluokkalainen puuskupuh, josta kaikki puhuivat hiukan kömpelönä ja lahjattomana, mutta siitä huolimatta ihanana henkilönä. Remus ei voinut olla värähtämättä. Hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli ylipäätäänsä tullut Tylyahoon, sillä sikäli kuin hän tiesi, tyttö ei ollut kovinkaan hyvä pimeyden voimilta suojautumisessa.
Remus havahtui siihen, että parantajamies avasi suunsa.
"Ne laittoi hänen verensä kiehumaan", mies sanoi vihaisesti. "Hirviöt - olisivat yhtä hyvin voineet sytyttää hänen sydämensä tuleen, hän ei elä iltaan asti - emmekä tiedä mitään hänen omaisistaan - "
"Hänen nimensä on Clara Finch", Remus keskeytti kiireesti.
Sanojen muodostaminen tuntui vaikealta ja pahoinvoinnin aalto hyökyi hänen ylitseen, kun hän vain kuvittelikin, miltä Clarasta oli tuntunut, ennen kuin tyttö oli menettänyt tajuntansa. Kun kuuma veri kiehui hänen sisällään ja poltti hänen suonensa sisältäpäin rikki - Remus oli oksentaa ja lähti kiireesti kävelemään poispäin. Hän tuskin kuuli, kuinka parantaja huusi hänen peräänsä synkän kiitoksensa. Hän oli liian keskittynyt hengittämiseen.
Hän oli enemmän kuin kiitollinen nähdessään lopultakin Cinnamonin Kolmen Luudanvarren edessä. Tyttö istui osittain palaneen ja raunioituneen rakennuksen portailla ja halasi polviaan tiukasti itseään vasten. Tyttö näytti jokseenkin vahingoittumattomalta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kaukaisuuteen ja pienen hetken ajan Remus epäröi, menisikö hänen luokseen. Hän ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt kunnolla lohduttamaan jotakuta toista. Hän keikkui kantapäillään ja oli aikeissa lähteä pois, kun Cinnamon näytti huomaavan hänet ja kutsui hänet nyökkäyksellä ja kädenheilautuksella luokseen.
"Sinä olet kunnossa", tyttö sanoi ensi sanoikseen, kun Remus istui hänen viereensä portaille.
Remus nyökkäsi. "Niin sinäkin."
Cinnamon naurahti apeasti. "Ei ne minua saaneet - eivätkä kyllä halunneetkaan, sen puoleen - niillä oli täysi työ juosta Redin perässä."
Remus jäykistyi Redin nimen kuullessaan. Hän katsoi Cinnamonia tarkkaavaisesti. "Joko sinä olet kuullut siitä?"
"Mistä?"
"Jazz kuoli tänään."
Remus ei tiennyt, mitä oli odottanut Cinnamonin tekevän - itkevän, lyyhistyvän hänen syliinsä, menettävän itsehillintänsä - mutta ainakaan hän ei ollut odottanut sitä kylmää rauhallisuutta, jolla Cinnamon suhtautui uutiseen. Ilme tytön kasvoilla valahti aavistuksen verran ja tyttö nyökkäsi, melkein mietteliäästi, mutta hänen vaaleansinisissä silmissään ei ollut mitään järkytyksen tai surun kaltaisia tunteita.
"Arvelinkin, että siinä voisi käydä niin", Cinnamon sanoi Remuksen yllätykseksi.
"Mitä?" Remus kohotti kulmiaan.
"Arvelin, että Jazz saattaisi kuolla", Cinnamon toisti tyynesti ja nyt hänen äänestään paistoi myös alakuloinen hyväksyntä. "En tiedä, miksi minusta tuntui siltä. Se vain kävi mielessäni, kun näin hänen taistelevan Bellatrix Blackin kanssa tänne tulomme jälkeen - Bellatrix vain näytti siltä, että - "
" - saattaisi tappaa Jazzin. Niin hän tekikin", Remus keskeytti. Hän oli hetken hiljaa. "Eikö se liikuta sinua yhtään?"
"Totta kai liikuttaa", Cinnamon tiuskaisi. "Miksi sinä minut kuvittelet - kivipatsaaksi, kenties?"
Remus ei vastannut heti. "Sinusta ei koskaan tiedä."
"En tiedä, pitäisikö tuo ottaa loukkauksena vai kohteliaisuutena." Cinnamon pärskähti tavalla, joka saattoi olla joko tukahdetettua itkua tai naurua, Remus ei voinut olla aivan varma. "Näytät järkyttyneeltä."
"Vähemmästäkin", mutisi Remus välttelevästi. Hän ei halunnut sanoa enempää, hän ei halunnut kertoa kaikista niistä asioista, jotka tunsi ja joita ajatteli - kadonnut Peter, kuollut Jazz, kuoleman partaalle poltettu Clara Finch-parka, joka ei ollut Tylyahoon lähtiessään edes ymmärtänyt, mitä teki... Remus tunsi kyynelten polttelevan silmäkulmiaan ja räpytteli ne kiireesti pois. Hän ei ollut itkenyt aikoihin, eikä aikonut tehdä sitä nytkään. Loppujen lopuksi niin monet asiat olivat hänen syytään. Hänen olisi pitänyt estää Siriusta ja Jamesia lähtemästä Tylyahooon, hänen olisi pitänyt kieltää toisia tulemasta mukaan, pakottaa Clara Finch jäämään Suureen Saliin... silloin Clara ei kuolisi, silloin Jazz ei olisi kuollut -
"Rem." Cinnamonin rauhallinen ääni herätti Remuksen ajatuksistaan. Remus tunsi tytön tarttuvan lujalla otteella hänen ranteeseensa, aivan kuin tyttö olisi halunnut estää häntä nousemasta ylös ja pakenemasta paikalta. "Mikä on hätänä?"
"Ei yhtään mikään", Remus tokaisi terävämmin kuin oli aikonutkaan.
Cinnamon katsoi häneen oudosti. "Et sinä minua hämää. Et ole koskaan hämännyt."
"Olenpas", vastusti Remus. "Sinä et tiennyt minun olevan ihmissusi!"
"Vain siksi, että en välittänyt ottaa selvää", Cinnamon vastasi tyynesti. "Olisin kyllä saanut asian selville, jos olisin ollut kiinnostunut."
Remus ei sanonut mitään, vaan käänsi päättäväisesti katseensa toiseen suuntaan. Hän näki parantajan olevan edelleen polvillaan maassa Clara Finchin ruumiin vierellä, yrittävän pelastaa tyttöä melkein epätoivoisesti. Hänen silmissään sumeni ja hän melkein horjahti alas portailta.
Cinnamon kiersi lujasti kätensä hänen olkapäänsä ympärille. "Rem, mikä sinua vaivaa?"
"Mikä minua vaivaa?" pyrskähti Remus. "Merlin, Cin, täällä on lukemattomia kuolleita! Ne on tappaneet niin monia - Jazzin - Clara Finchin, hän ei elä aamuun - enkä minä tiedä, missä Peter on, enkä minä tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi - "
Hänen sanansa purkautuivat itkuun, jota hän oli niin kovasti yrittänyt estää. Hän puri huultaan itseään kiroten, mutta Cinnamon ei näyttänyt välittävän. Tyttö kietoi toisenkin käsivartensa hänen ympärilleen ja halasi häntä lujasti painoen kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Remus tarrautui Cinnamonin laihaan vartaloon kuin olisi ollut eksynyt ja hengenhädässä - mitä hän tavallaan olikin - ja istuessaan siinä portailla järkytystään pois itkien hän tunsi Cinnamonin lämpöiset kyyneleet vasten kaulansa paljasta ihoa.
**
Peter avasi silmänsä ja tajusi makaavansa kylmässä maassa jonkin raunioituneen rakennuksen suojassa. Noustessaan hitaasti istumaan hän tajusi rakennuksen olevan Sianpää ja vasta silloin hän muisti olevansa Tylyahossa. Katsellessaan ympärilleen hän tajusi taistelun jo loppuneen. Hänen oli siis täytynyt menettää tajuntansa kesken kaiken.
Peter puristi kätensä vihaisesti nyrkkiin ja alkoi haroa maata taikasauvansa löytääkseen. Hän tunsi itsensä uskomattoman turhautuneeksi. Hän oli lähtenyt Tylyahoon voidakseen auttaa ystäviään ja kyläläisiä, hän oli kuvitellut tekevänsä oikein ja olevansa avuksi. Ja hän oli pyörtynyt. Sillä ei ollut väliä, oliko kyseessä ollut tainnutuskirous vai jokin hänen oman heikon mielensä aikaansaannos. Hän tunsi tuottaneensa pettymyksen itselleen, mutta vielä enemmän hän tunsi tuottaneensa pettymyksen ystävilleen. Hän saattoi kuvitella, mitä he olisivat tehneet, jos olisivat tienneet, kuinka hän oli epäonnistunut. He olisivat hymyilleet hieman säälivästi, pudistaneet päätään tai kohauttaneet olkapäitään ja sanoneet, että ei se mitään. Että hän ei olisi voinut tehdä mitään. Ja puhuessaankin he olisivat tienneet valehtelevansa, aivan kuten Peter olisi tiennyt heidän valehtelevan, koska totuutta ei yksinkertaisesti voinut sanoa. Hänen ystävänsä rakastivat häntä aivan liikaa sanoakseen, että hän oli surkea velho, joka oli kuvitellut liikaa itsestään. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä, sanoivatko he sitä vai eivät. Peter tiesi heidän olevan oikeassa kaikessa hiljaisuudessaankin.
"Missä toiset oikein on?" Peter mutisi itsekseen.
Hän nousi jaloilleen, pudisti pölyt repeytyneistä vaatteistaan ja alkoi katsella ympärilleen toivoen näkevänsä ystävänsä jossakin. Hän tiesi hetkeäkään miettimättä, että he olisivat kunnossa. Totta kai he olisivat kunnossa! Pelkkä ajatuksen kyseenalaistaminen tuntui naurettavalta. Kelmien kaltaiset ihmiset eivät koskaan satuttaisi itseään tai epäonnistuisi aikeissaan, paitsi silloin kun kyse oli Peteristä.
Peter työnsi taikasauvansa taskuunsa ja lähti Sianpään raunioiden suojasta. Joka puolella oli ihmisiä, hajonneiden rakennusten palasia, vaatteiden repaleita ja jälkiä taistelusta, jota Peter ei pystynyt edes muistelemaan. Hän oli tuntenut itsensä avuttomaksi jo uutenavuotena, jolloin hän ja Admire olivat epätoivoisesti yrittäneet puolustaa itseään toisia vastaan. Nyt tunne oli tuhat kertaa pahempi. Peter murahti itsekseen ja käveli hiljaisena eteenpäin pitkin Tylyahon pääkatua. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota, eikä hän sitä ihmetellytkään. Hän oli pelkkä koulupoika ja vielä varsin huomaamaton sellainen. Eikä hän ollut ehtinyt vahingoittua vakavasti, joten hän ei kiinnostanut edes parantajia. Tavallaan hän oli helpottunut näkymättömyydestään. Hän ei olisi halunnut jakaa tunteitaan yhdenkään elävän olennon kanssa sillä nimenomaisella hetkellä.
Poiketessaan eräälle sivukadulle hiljaisuutta etsien Peter näki varjoissa tutun hahmon - tummatukkaisen, mustiin pukeutuneen tytön, jonka kalpeat kasvot näyttivät suorastaan hohtavan varjoista. Bellatrix. Peter ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli yhä Tylyahossa. Jos tyttö oli ollut kuolonsyöjien joukossa, olisi voinut kuvitella hänen kaikkoontuneen muiden mukana.
Peter oli aikeissa kääntyä ja palata takaisin pääkadulle, kun Bellatrixin ääni puhutteli häntä yllättäen.
"Et kai sinä vain pelkää minua?"
Bellatrixin ääni oli hiljainen ja sävytön - jotakin, mitä Peter ei ollut odottanut tytöltä. Hän kääntyi hitaasti katsomaan tyttöä.
"Luulin tehneeni sen jo sinulle selväksi", hän vastasi.
Bellatrix tuhahti ja nousi seisomaan varjoista. Tyttö käveli lähemmäs taikasauvaansa pidellen. Peter veti vaistomaisesti omansa esille, mutta Bellatrix vain nauroi.
"Jos haluaisin kirota sinut, olisin tehnyt sen jo", hän tokaisi lujasti ja pysähtyi aivan Peterin eteen. Kun hän puhui taas, oli hänen äänensä entistä hiljaisempi ja siinä oli outo, melkein mielipuolinen sointi. "Olen tehnyt sen jo", hän jatkoi ja sihahti. "Tapoin Ihmeprofessorin tyttöystävän."
"Kenet?" Peter puristi taikasauvaansa entistä tiukemmin, kun Bellatrix kohotti tummien, melkein mustien silmiensä katseen häneen.
"Sen Thomasin typeryksen, tietysti."
"Itse asiassa se sukunimi taitaa nykyään olla Stron."
"Älä leiki minun kanssani!" Bellatrix kiljahti.
Peter hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Katsoessaan tyttöä hän näki jotakin sellaista, mitä ei ollut ennen nähnyt - epävarmuutta, melkeinpä järkytystä. Tytön tummissa silmissä oli omituinen ilme ja tyttö pälyili ympärilleen lähestulkoon vauhkosti samaan aikaan kun hänen suupielensä pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään ylimielisen hymyn.
"Minä en pidä siitä, että minun kanssani leikitään", tyttö jatkoi hengästyneesti. "Olen vakavissani - minä tapoin sen naisen - omin käsin - kirosin hänet - eikä hän pystynyt tekemään mitään - tekisin sen uudelleen, jos voisin - "
"Lopeta!" Peter komensi ja perääntyi vielä kauemmas. Hän ei halunnut kuulla Bellatrixin äänen sävyä ja siitä paistavaa sairasta, kauhunsekaista nautintoa. "Olet mielipuoli!"
"Mielipuoli? Minäkö?" Bellatrix astui askeleen eteenpäin ja kietoi käsivartensa lujalla otteella Peterin kaulan ympärille.
Peter yritti sysätä hänet kauemmaksi, mutta ei onnistunut. "Sinä olet sairas! Ja kuulut Azkabaniin!"
Tyttö nauroi pehmeästi.
"Tiedän! Merlin, että minä tiedän!" hän korotti ääntään antaen sen kaikua äänettömällä sivukadulla. "Mutta en mene sinne! Minä en suostu siihen - etkä sinä pysty pakottamaan minua!"
"Miten niin en pysty?" Peter yritti pitää äänensä vakaana kohottaessaan taikasauvansa Bellatrixin kasvojen tasalle. "Minä kiroan sinut! Ja sitten ne saa viedä sinut Azkabaniin! Minä vannon sen!"
"Älä koskaan vanno mitään, Peter Piskuilan", Bellatrix sihahti ja hänen kyntensä painautuivat kipeästi Peterin niskaan, kun hän tiukensi otettaan Peterin kaulasta. "Sinä et tiedä, miltä se tuntuu! Se päättyy aina vain huonosti!"
"Mitä sinä olet vannonut, Black?"
Bellatrixin piirteet vääristyivät. "Etkö sinä pysty kutsumaan minua edes omalla nimelläni, Piskuilan?"
Peter hätkähti taas ja väänsi kaikin voimin Bellatrixin käsivarren pois kaulansa ympärillä. Sitten hän työnsi huohottaen tytön kauemmas itsestään. "Sinä olet pelkkä hirviö!"
"Entä sitten? Me kaikki ollaan hirviöitä! ME KAIKKI OLLAAN HIRVIÖITÄ!" Bellatrix kohotti käsivartensa ja lyyhistyi sitten seinän viereen istumaan jokainen lihas vapisten.
Peter seurasi sivusta, kuinka tyttö sulki silmänsä ja veti syvään henkeä yrittäen rauhoittua. Tytössä oli sillä hetkellä jotakin haavoittuvaista, jotakin inhimillisempää kuin koskaan ennen. Sen täytyi johtua järkytyksestä, ensimmäisen murhan tekemisen seurauksena tulevasta hulluudesta, Peter ajatteli.
"Tiedätkö sinä, millaista se on, Peter Piskuilan?" Bellatrixin ääni oli hidas ja jotenkin unenomainen. Hän kohotti kätensä ja leikki tummilla hiuksillaan samalla kun puhui. "Kun on tappanut jonkun?"
"Minä en ikinä tekisi mitään sellaista", Peter sanoi inhoten. Hän vilkuili ympärilleen ja toivoi, että olisi löytänyt jostakin rohkeutta tainnuttaa Bellatrixin ja viedä auroreille, mutta tytön outo mielipuolisuus piti häntä lumouksen lailla vallassaan, eikä hän voinut kuin kuunnella ja seurata sivusta, kuinka ilmeet tytön kasvoilla vaihtuivat tuskasta sairaaseen hymyyn.
"Älä sano noin, Piskuilan. Sinä et tiedä, millaista se on - kun katsoo kuollutta ihmistä jalkojensa juuressa ja tietää tehneensä sen - se tuntuu taikuudelta, Peter - "
"Se on pelkkää petosta", sylkäisi Peter.
Bellatrix ravisti vapisten päätään.
"Sitä luulee itsekin kuolevansa. Sitä toivoo, että ei olisi tehnyt sitä", tyttö paljasti sävyttömästi. Hänen silmänsä välkähtivät, kun hän katsoi Peteriä. "Ja silti minä tekisin sen uudelleen, jos voisin", hän jatkoi madaltaen ääntään, kunnes melkein sihisi. "Tekisin sen tuhat kertaa uudelleen vain tunteakseni tehneeni sen, tekisin sen tuhat kertaa kivuliaammin - olisin halunnut nähdä hänen kiemurtelevan jalkojeni ääressä tuskasta - "
"LOPETA!" Peter karjaisi ja kohotti kädet korvilleen. "MINÄ EN HALUA KUUNNELLA SINUA!"
"Jonakin päivänä sinä ymmärrät, Piskuilan. Koska sinusta tulee samanlainen - aivan yhtä säälittävä - sinä matelet mestarisi jaloissasi vain saadaksesi hieman rakkautta - ja hän on valmis lyömään sinua koska tahansa - sinä tahraat kätesi viattomien vereen ja olet ylpeä siitä, että olet tehnyt niin - "
"TAINNUTU!"
"ESTOUS!" Bellatrix huusi ja siinä samassa hän oli taas jaloillaan yhtä varmana kuin aiemminkin. Hän kohotti taikasauvansa Peteriä kohti. "Minä voin tehdä sen uudelleen! Se ei tunnu enää toisen kerran yhtä pahalta! Minä voin tappaa sinut!!"
"Et sinä sitä tekisi", Peter sanoi lujasti.
"Minä tekisin mitä vain", Bellatrix sähähti, mutta laski taikasauvansa. Hänen silmänsä paloivat hurjalla tavalla. "Sinä tiedät, että tekisin! Ja jonakin päivänä ymmärrät minua - ryömit minun luokseni hakemaan lohdutusta - ja arvaa mitä: voit tehdä ihan mitä haluat, voit tappaa jokaisen jonka haluat ja mädäntyä hulluuteesi - kunhan jätät Siriuksen minulle!"
Sen sanottuaan Bellatrix sulki silmänsä ja katosi. Peter katsoi hetken aikaa tyhjyyteen, jossa tytön hahmo oli vain hetki sitten seisonut. Sitten hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui kadulle vapisten järkytyksestä.
**
"Aurorit ei saaneet Bellatrixia", Peter sanoi hiljaisella äänellä. Hän istui Siriuksen sängyn laidalla sairaalasiivessä ja tuijotti kattoon pystymättä katsomaan Siriukseen, Jamesiin tai Remukseen. Hän häpesi itseään siksi, että oli antanut Bellatrixin päästä pakoon, vaikka Bellatrix jos kuka olisi ansainnut Azkabanin. Hän värisi ajatellessaan Bellatrixia, tytön hurjia kasvoja ja silmiä, joiden ilme oli ollut puhtaasti sairas. Tyttö oli mennyt jollakin tavoilla sijoiltaan tappaessaan Jazzin.
"Mistä tiedät?" Sirius kysyi synkästi. Poika makasi selällään sängyllään. Sairaalasiivessä oli lähestulkoon hiljaista. Siriuksen lisäksi sairaalasiivessä oli vain muutama muu potilas, sillä lähestulkoon kaikki oli viety Pyhään Mungoon. Yhden sängyn ympärille oli vedetty verhot ja matami Pomfrey oli tutkimassa kyseistä potilasta.
Peter ei katsonut ystäviinsä vastatessaan.
"Minä näin hänet", hän sanoi vältellen. "Kun hän kaikkoontui. Hän meni kai Voldemortin luokse."
"Olisi pitänyt arvata", Sirius tuhahti.
"Hän ei ole aivan terve."
"Tuon olen tiennyt aina."
"En tarkoittanut sitä", Peter intti. "Hän näytti mielipuolelta."
"Hän ansaitsee sen kohtalon."
Peter ei sanonut mitään. Hän ei ymmärtänyt, miten Bellatrix saattoi herättää hänessä niin monia tunteita. Vihaa ja pelkoa, halveksuntaakin. Ja kuitenkin hän sääli tyttöä ja tytön pakkomiellettä seurata oikeaksi katsomaansa tietä. Hän ei voinut sille mitään, mutta hänen maailmansa ei ollut yhtä mustavalkoinen kuin hänen ystävänsä halusivat sen olevan. Nähtyään Bellatrixin aiemmin päivällä hän ei voinut olla ajattelematta, miten turhia käsitteitä oikea ja väärä loppujen lopuksi olivat. Seisoessaan Bellatrixin edessä ja kutsuessaan tyttöä hirviöksi hän oli ajatellut olevansa oikeassa, niin mielettömän oikeassa. Ja tytöllä oli oma käsityksensä oikeasta.
"Me ollaan kaikki helvetin sokeita", Peter puuskahti turhautuneena. "Me kuvitellaan olevamme jotenkin jaloja ja yleviä! Ja kaikki me kuitenkin ollaan samanlaisia tappajia!"
"Ei tuo ole totta", Lilyn ääni sanoi sairaalasiiven ovelta. Peter kääntyi katsomaan, näki Lilyn raottavan sairaalasiiven ovea ja pujahtavan sisään. Tyttö istui Jamesin syliin tuolille ja kääntyi suutelemaan Jamesia hitaasti. Peter käänsi katseensa pois.
"Minun mielestäni se on totta", Peter mumisi. "Tylyahossa on yhtä monta kuollutta kuolonsyöjää kuin meikäläistäkin."
"Mutta me ei aloitettu tätä", James muistutti kietoessaan käsivartensa tiukasti Lilyn ympärille. "Ne aloitti. Me vain puolustauduttiin."
Peter nauroi ontosti. "Ja entä jos me saisimme tietää Voldemortin olinpaikan? Luuletko, että emme hyökkäisi sinne heti paikalla?"
"Se on eri asia", intti James. "Voldemort ei ole ihminen!"
"Miten me voidaan tietää se? Entä jos meidän käsityksemme ihmisyydestä on aivan väärä?"
Peter näki Jamesin ja Remuksen vaihtavan huolestuneita katseita keskenään.
"Matohäntä, olet vain järkyttynyt", James sanoi sitten järkevästi kääntäen katseensa jälleen häntä kohti. "Eikä mikään ihme. Tänään on ollut kova päivä."
Peter ei sanonut mitään. Hän tiesi, että ei koskaan saisi ystäviään ymmärtämään ajatuksiaan.
"Luuletteko, että Dumbledore antaa meille jonkun selityksen tästä päivästä?" Remuksen ääni kysyi ja vasta sillä hetkellä Peter tajusi, miten epätoivoisesti sekä hän että hänen ystävänsä loppujen lopuksi yrittävätkään välttää hiljaisuutta.
"Onko mitään kunnollista selitystä?" Lilyn ääni oli surullinen, kun tyttö puhui. Tytön tavallisesti niin kauniit vihreät silmät olivat nyt punaiset ja turvonneet, eikä hän ollut välittänyt kammata hiuksiaan.
"Minä en usko, että on", Lily jatkoi puhettaan. "Koska jos olisi, koko tätä sotaa ei olisi."
James oli aikeissa sanoa jotakin, mutta ei ehtinyt kuin avata suunsa, ennen kuin matami Pomfrey veti verhon syrjään läheisen sängyn ympäriltä. Kelmit näkivät Redin hyppäävän alas sängyltä ja syöksyvän kohti ovea niin nopeasti kuin pääsi.
"Hei! Red!" Sirius kutsui.
Red ei sanonut mitään. Mies ei edes vilkaissut heitä, vaan harppoi ulos ovesta kasvot kivettyneinä, aivan kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan.