Tylyahosta ostettu sormus pysyi tiukasti Jamesin kätkössä koko seuraavan viikon ajan ja pidemmällekin. Vaikka James oli alunperin kuvitellut, että ei voisi olla hetkeäkään ajattelematta kyseistä kultaista rengasta, oli ajatus alkanut vähitellen painua hänen mielessään taka-alalle. Siitä oli kiittäminen rohkelikon ja korpinkynnen välistä huispauksen loppuottelua, joka lähestyi vääjäämättömästi päivä päivältä, kunnes James kuvitteli jo tulevansa hulluksi. Hän oli kyllästynyt hermoilemaan pelin lopputuloksesta ja toivoi, että ottelu olisi ollut jo ohitse. Toisaalta hän ei halunnut ottelupäivän koittavan, sillä kun loppuottelu olisi pelattu, ei hän enää koskaan pääsisi osaksi oikeaa huispauspeliä. Sen ajatteleminen tuntui surulliselta ja pelottavalta - hän oli pelannut huispausta toisesta luokasta lähtien ja se oli aina ollut yksi hänen elämänsä keskipisteistä siinä missä Kelmit ja Lilykin. Kun huispaus loppuisi, olisi samalla tietty jakso Jamesin elämästä ohitse. Hän ei osannut kuvitella, miltä se tuntuisi ja aina kun hän yritti, hän tunsi olonsa uskomattoman pahaksi. Hän melkein toivoi, että olisi osannut olla itsekäs niin kuin Arianna ja pyrkiä ammattilaishuispaajaksi johonkin joukkueeseen. Ja jos aika olisi ollut toinen, hän olisikin tehnyt sen, hän ajatteli synkästi. Mutta kun ihmiset kuolivat ja hänelle rakkaat ihmiset olivat vaarassa, hän ei voinut vain elää itselleen. Eikä sillä ollut väliä, mitä hän halusi tai kuinka lujasti hän halusi sitä, koska hänellä oli velvollisuutensa ja tehtävänsä, joista hän ei voisi luopua.
Sanat velvollisuus ja Kelmi eivät todellakaan sopineet yhteen, James ajatteli synkästi istuessaan yksin huispauskentän laidalla luudanvartta kädessään puristaen. Hän oli istunut paikoillaan jo melkein kymmenen minuuttia ja odotti edelleen, että rohkelikon huispausjoukkueen jäsenet ilmestyisivät kentälle harjoituksia varten. Harjoitukset olisivat yhdet rohkelikon viimeisistä ja se ajatus jos mikä sai Jamesin hermostumaan entistä pahemmin. Toisaalta hän luotti siihen, että rohkelikon joukkue voittaisi mestaruuden nykyisilläkin taidoillaan, toisaalta hän pelkäsi häviötä yli kaiken. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi rohkelikon häviötä, olisi se sitten hänen syynsä tai ei. Syyllä ei ollut oikeastaan väliä, hän ajatteli jurosti katse korkealla odottaviin huispausvanteisiin kiinnitettynä. Vain seurauksella oli väliä - voitto tai häviö.
"Anturajalka on sittenkin oikeassa", James mumisi huispausvanteille aivan kuin ne olisivat voineet ymmärtää, mitä hän sanoi. "Olen sekoamassa ja lujaa vauhtia."
Huispausvanteet eivät vastanneet. James hymähti ja kompuroi ylös maasta puristaen edelleen luudanvarttaan tiukasti toisessa kädessään. Sitten hän heilautti toisen jalkansa luudanvarren yli ja ponnisti itsensä ilmaan. Lentäminen ei ollut koskaan ennen tuntunut yhtä ihanalta. Kokemus muuttui päivä päivältä paremmaksi, eikä James voinut olla miettimättä, johtuiko se siitä, että hän tiesi lopun lähestyvän. Totta kai hän voisi koulun loputtuakin harjoitella huispausta yhdessä Siriuksen kanssa vanhempiensa takapihalla, mutta kokemus ei kerta kaikkiaan olisi sama - mikään ei olisi sama asia.
James antoi luutansa vauhdin kiihtyä, kohosi ensin ylös korkealla huispausvanteiden tasalle, syöksyi sitten alas ja teki muutaman silmukan huispausvanteiden ympärillä pelkästä lentämisen ilosta. Sitten hän sukelsi taas alas, nappasi kaadon käsiinsä ja lähti kiidättämään sitä ympäri kenttää.
"KAPTEENI HOI!" Siriuksen kailotus kuului jostakin kaukaa alapuolelta. James hidasti luutansa vauhtia ja katsoi alas maankamaralle, missä Sirius seisoi huitoen villisti käsillään. James heilautti kättään vastaukseksi ja lähti sitten laskeutumaanmaan Siriuksen luokse.
"Sinulla sitten on hyvät keuhkot", hän ihasteli laskeuduttuaan siististi ja varmasti suoraan Siriuksen eteen. "Huutosi kuului varmaan Tylyahoon saakka."
Sirius kohautti vaatimattomasti olkapäitään.
"Harjoittelen paljon", hän sanoi lyhyesti ja heilautti itsensä sitten muitta mutkitta luudanvartensa selkään. "Oletko jo kauankin liihottanut täällä yksin?"
"En liihottanut, mutta odottanut kyllä", James vastasi irvistäen. "Voisi kuvitella, että huispausjoukkueen jäseniltä löytyisi tässä vaiheessa jo hieman täsmällisyyttä."
"Ainahan sitä voi kuvitella, kapu", Sirius virnisti. "Mutta kuvitelmat ja todellisuus menevät usein kauas toisistaan. Minäkin - "
James nosti kätensä pystyyn. "En halua kuulla mitään kuvitelmistasi, kiitos."
Sirius vaikeni loukkaantuneen näköisenä ja kumartui ottamaan lyöjälle kuuluvan mailan tiukasti käteensä. Hän viittasi Jamesia päästämään ryhmyt vapaaksi ja kiiti sitten hurjaa vauhtia ylös jonnekin huispausvanteiden korkeudelle. James katseli hetken aikaa hänen lentoaan arvostelevasti ja vapautti sitten ryhmyt suuresta huispausvarustearkusta, jonka hän oli aiemmin samana iltana raahannut kentälle. Mustat ryhmyt ampaisivat yhtä aikaa Siriusta kohti kuin kaksi salamaa, mutta Sirius torjui ne helposti - ensin toisen ja sitten toisen - ja alkoi sitten ohjailla niitä kauemmas itsestään ja Jamesista. James heilautti pojalle kättään tyytyväisenä ja oli aikeissa liittyä hänen seuraansa yläilmoihin, kun loputkin rohkelikon huispausjoukkueen jäsenet - Arianna, Kathleen Kensington, Casper Halliwell, Alexander Zach ja Katie Lake - ilmestyivät kentälle kantaen luudanvarsiaan käsissään.
"Te olette myöhässä", James huomautti murhaavasti, kun joukko pääsi kuuloetäisyydelle saakka.
"Sinä olet pakkomielteinen", Arianna tokaisi samaan sävyyn vaivautumatta keksimään mitään tekosyytä myöhästymisilleen. Hän nousi nopeasti luudanvarrelleen, nappasi kaadon Jamesin käsistä ja ponkaisi itsensä ilmaan jäämättä kuuntelemaan Jamesin valituksia. Myös muut joukkueen jäsenet ottivat paikkansa pelissä pyydeltyään ensin Jamesilta tarpeeksi anteeksi myöhästymistään. Viimeksi James vapautti siepin rohkelikon etsijänä toimivaa Katieta varten ja liittyi sitten itsekin peliin mukaan yrittäen ravistaa päästään kaikki aiemmat synkät ajatuksensa.
**
Lily istui huispauskentän laidalla odottamassa Jamesia, kun harjoitukset päättyivät. James ei ollut lainkaan huomannut hänen saapumistaan, eikä osannut sanoa, kuinka kauan hän oli siinä istunut. Melko pitkään, poika arveli, sillä suhteellisen lämpöisestä ilmasta huolimatta tytön posket punoittivat ja hän puristi käsiään tiukasti yhteen kuin yrittäen lämmittää niitä. James tunsi typerän virneen ilmestyvän kasvoilleen tyttöä katsellessaan, sitten hän ilmoitti kiireesti harjoitusten päättyneen ja syöksyi kovaa vauhtia maata kohti suoristaen luudanvartensa viime tipassa ennen törmäystä maahan. Hän laskeutui luudanvarreltaan hieman horjuvin jaloin ja käveli Lilyn luokse.
"Olet hullu", tyttö ilmoitti ensimmäiseksi ja väläytti Jamesille säteilevän hymyn, vaikka hänen silmissään olikin moittiva ilme. "Tapatat itsesi vielä joskus tuolla huispauksella."
"Tuskin sentään", James vastasi huolettomasti, laski luudanvartensa nurmikolle ja tarttui Lilyn kylmiin käsiin yrittäen lämmittää niitä omillaan. "Mutta jos loppuottelun voitto vaatisi sitä, harkitsisin asiaa."
Lily huokaisi. "Joskus mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni noin sairaan poikaystävän."
"Minä en ole sairas, sinä vain et ymmärrä urheilua", James virnisti ja nojautui eteenpäin suudellakseen häntä.
"LOPETA TUO HETI ALKUUNSA, KAPU!" Sirius karjaisi hyväntahtoisesti vähän matkan päästä. James irrottautui Lilystä kärsivä ilme kasvoillaan ja pyörähti sitten ympäri Siriuksen huudon suuntaan. Siriuskin oli laskeutunut takaisin maan pinnalle ja seisoi nyt muutaman metrin päässä maila toisessa kädessään, toinen käsi tiukasti Ariannan ympärillä.
"Pidä huoli omista asioistasi, Anturajalka", James komensi tuskastuneena.
Sirius teki pikaisen asennon. "Kyllä, kapu!"
"Tuo kääpiö vie minulta vielä hengen", James mutisi kääntyen takaisin Lilyn puoleen. Lily vain hymyili vastaukseksi ja ojensi kätensä yrittäen silotella hänen viiman pörröttämiä mustia hiuksiaan.
James virnisti. "Antaisit vain olla. Tukkani on toivoton tapaus joka tapauksessa."
"Sinä olet ollut toivoton tapaus jo syntyessäsi", Lily vastasi nenäkkäästi, irrottautui Jamesin otteesta ja säntäsi linnaa kohti, ennen kuin hänen sanansa upposivat kunnolla pojan tajuntaan. Sitten James sisäisti hänen sanansa ja lähti juoksemaan häntä kiinni.
Sirius katsoi hetken loittonevan kaksikon perään ja katsahti sitten Ariannaa päätään pudistellen.
"Nuo kaksi sitten jaksaa käyttäytyä lapsellisesti", hän arvosteli.
"Mistä lähtien toisen oppilaan jahtaaminen pitkin koulun pihaa on muka ollut lapsellista?" Arianna kohotti kulmiaan. "Koska minun tietääkseni sinäkin olet tehnyt sitä usein."
"Mutta en koskaan tyttöystävälleni", Sirius vastasi tyynesti ja heittäytyi istumaan huispauskentän viileälle nurmipeitteelle vetäen Ariannan kömpelösti mukanaan. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille ja nojasi itseään taaksepäin, kunnes oli aivan selällään nurmikolla.
Arianna loi häneen vinon silmäyksen seuratessaan hänen esimerkkiään. "Eikö meidän pitäisi mennä sisälle?"
"Miksi ihmeessä?"
"Tuota - koska meillä on läksyjä?"
Sirius naurahti. "Et kai todella luule, että sinut tapetaan, jos et ole tehnyt läksyjä?"
"En ole mikään Lily, kiitos vain", Arianna vastasi kuivasti. "Mutta se ei tarkoita sitä, että en haluaisi päästä S.U.P.E.R-kokeista läpi."
"Aivan kuin se olisi sinulle edes tärkeää", tuhahti Sirius. "Sinulla on kuitenkin edessäsi valmis ura tähtihuispaajana. Eikä urheilussa minun tietääkseni tarvita aivoja."
"Kiitos vain." Arianna tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen.
"Mitä?" Sirius virnisti ja veti Ariannan vieläkin lähemmäs itseään. "Minä vain sanoin."
Arianna ei vastannut, vaan keskittyi tuijottamaan ylös taivaalle. Ilta oli vielä täysin valoisa, eikä ensimmäisiäkään tähtiä voinut vielä nähdä. Kasvava puolikuu erottui kuitenkin taivaalla, heikkona ja himmeänä, täysin merkityksettömänä. Paitsi Remukselle, joka varmasti seurasi kuun liikkeitä yhtä herkeämättä kuin jos hänen henkensä olisi riippunut siitä. Arianna siirsi kiireesti katseensa pois kuusta haluamatta ikäviä ajatuksia mieleensä. Onnellisia hetkiä tuli niin harvoin, hän ajatteli hämärästi. Joskus hänestä oli jo ehtinyt tuntua siltä, että onnellisia hetkiä ei ollutkaan. Mutta nyt, kun näköpiirissä ei ollut mitään ongelmia, kun hän makasi selällään huispauskentän nurmikolla Siriuksen kanssa ja tuijotti taivaalle, hänen oli vaikeaa kuvitella, että mikään menisi enää ikinä pieleen.
"Mitä mietit?" Sirius kysyi hiljaisella äänellä keskeyttäen Ariannan ajatukset.
Arianna hymyili vinosti ja ravisti hiuksiaan.
"En mitään erikoista", hän vastasi vältellen. "Sitä, miten outoa elämä on."
"Kuulostaa tylsältä", Sirius arvosteli ja kohotti päätään nurmikosta suudellakseen häntä kunnolla huulille.
**
Seuraavana aamuna Arianna sai huomata, että hänen kuvitelmistaan huolimatta asiat eivät olleet hyvin. Päivän Profeetassa kirjoitettiin, että Voldemort oli taas tappanut ihmisiä, hengenvaarallinen lohikäärmerokko levisi Romaniassa ja Rapakon Palloseura oli hävinnyt viimeisimmän ottelunsa. Lehden luettuaan Arianna oli enemmän kuin pahalla tuulella, eikä edes ajatus pimeyden voimilta suojautumisen tunnista jaksanut ilahduttaa häntä.
"Minä luulin, että pidit pimeyden voimilta suojautumisesta", Cinnamon huomautti, kun Arianna oli ilmoittanut aamiaispöydässä kovaan ääneen, että pimeyden voimilta suojautuminen oli täyttä turhuutta.
Arianna tuhahti. "Pidin siitä silloin, kun S.U.P.E.R-kokeet ei olleet tulossa, kun en tiennyt professori Redin olevan varattu ja kun en ollut näin pahuksen pahalla tuulella!"
"Ja miksiköhän olet pahalla tuulella?" Lily tiedusteli.
"Eikö ihminen voi olla pahalla tuulella ilman hyvää syytä?" Arianna kivahti vastaukseksi.
Lily ja Cinnamon kohauttivat olkapäitään ja päättivät jättää Ariannan pahantuulisuuden omaan arvoonsa, tai he onnistuisivat vielä laskemaan omankin mielialansa pohjalukemiin. Cinnamon joi kurpitsamehunsa loppuun ja laski pikarinsa pöydälle.
"Oletteko te jo syöneet?" hän kysyi Lilyltä, Ariannalta ja Alicelta.
Arianna ravisti kiukkuisesti päätään. "Ja mihin sinulla muka noin kamala kiire on?"
"Minulla ei ole mikään kiire", Cinnamon vastasi rauhallisesti. "Ja jos olisikin, se johtuisi siitä, että haluan itse asiassa ehtiä ajoissa PVS-tunnille, tai Red kiroaa minut joksikin erittäin epämiellyttäväksi."
"Jos sinulla olisi kiire, se johtuisi siitä, että et haluaisi joutua istumaan Kelmien kanssa samassa pöydässä", Lily oikaisi hienovaraisesti luoden merkitsevän silmäyksen Suuren Salin ovea kohti. Kelmit olivat juuri astuneet sisälle Suureen Saliin. Kaikki neljä näyttivät sinä aamuna erittäin vaarallisilta. Lily ei tiennyt, johtuiko vaikutelma heidän synkeistä ilmeistään vai taikasauvoista, joita he pitelivät tiukasti kädessään.
"Ei minulla ole mitään Kelmejä vastaan", Cinnamon protestoi ja pudotti rypistyneen lautasliinan lautaselleen alkaen kiireesti nousta ylös pöydästä. "He ovat kyllä oikein mukavia ihmisiä. Mutta minun pitää nyt mennä kirjastoon."
Cinnamon kiirehti Suuren Salin ovelle ja pujahti Kelmien ohitse sanaakaan sanomatta. Lily ja Alice vilkaisivat toisiaan puoliksi huvittuneet, puoliksi kärsivät ilmeet kasvoillaan.
"Hän kärsii edelleen Remus-pelosta, eikö kärsikin?" Lily kysyi.
Alice kohautti olkapäitään. "Niin voisi kuvitella. Tai sitten hänelle tuli yllättäen vastustamaton halu lukea Tylypahkan Historiikkia, mikä ei tosin taida olla kovin todennäköistä."
"Mikä ei ole kovin todennäköistä?" Remuksen ääni kysyi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi hätkähtäen ympäri.
"Se, että Cinnamon on rakastunut Tylypahkan Historiikkiin", hän vastasi kiireesti, eikä suostunut vastaamaan mitään Remuksen lukuisiin lisäkysymyksiin. Remus vilkuili hetken aikaa häntä ja Alicea epäilevästi ja istui sitten pöydän ääreen pahantuulisen Ariannan vierelle. Hän otti Päivän Profeetan Ariannalta ja alkoi selata lehteä väsyneesti.
"Mitä varten teillä on taikasauvat?" Lily kysyi otsaansa rypistäen, kun James istui hänen viereensä ja nojautui suutelemaan häntä.
Jamesin ilme synkkeni välittömästi.
"Luihuiset", hän sihahti inhoten, aivan kuin olisi juuri päästänyt suustaan hirvittävän kirosanan.
"Mitä he nyt on tehneet?" Arianna uteli heräten lopultakin synkeistä ajatuksistaan.
"Sitä normaalia huispausottelua edeltävää aktiviteettia", Remus vastasi Jamesin ja Siriuksen puolesta.
"Käännettynä: he yrittivät kirota teidät?"
James nyökkäsi vihaisesti.
"Minut ja Anturajalan, siis - taitavat kuvitella, että jos me ei olla pelikunnossa, korpinkynsi voittaa - " James naurahti jäätävästi. "Aivan kuin minä suostuisin jäämään pois ottelusta jonkun jalkavamman takia! Mieluummin heittäytyisin alas tähtitornista kuin antaisin rohkelikon hävitä tämän ottelun!"
Lily rypisti mietteliäästi otsaansa. "Olenko ainoa, joka ajattelee, että James on pelottava?"
"Minä olen ajatellut niin koko ikäni", Sirius vakuutti vakavasti. "Mutta yritän nykyään olla välittämättä asiasta - HEI, EI SAA LYÖDÄ, SARVIHAARA!"
James työnsi kätensä takaisin taskuunsa. "Lyöminen on täysin asiallista silloin, kun sinä heittäydyt lieroksi."
"Minä en heittäydy lieroksi, olen ollut sitä koko pienen ikäni", Sirius korjasi loukkaantunut ilme kasvoillaan.
James kohautti olkapäitään ja päätti antaa olla - Siriuksen kanssa keskustelemisesta ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä, kun poika oli tuollaisella tuulella. Eikä James itsekään ollut varsinaisesti keskustelutuulella. Päinvastoin, hän olisi antanut melkein mitä tahansa voidakseen vain jäädä makuusaliin istumaan ja ajattelemaan. Hän oli kuolemanväsynyt pohdittuaan tulevaa huispausottelua yli puolet yöstä ja toisen puolikkaan hän oli valvonut kuunnellen, kuinka Sirius mutisi unissaan jotakin Bellatrixista.
"Miksi Cinnamon lähti niin vauhdilla?" James vaihtoi puheenaiheetta kääntyessään Lilyn, Ariannan ja Alicen puoleen. "Voisi melkein kuvitella, että hän ei halunnut puhua meidän kanssa."
"Tuskin ongelma teissä on", Alice sanoi ystävälliseen tapaansa.
Arianna tuhahti. "Tietenkään ongelma ei ole heissä, se on Remuksessa!"
"Vieläkin? Luulin, että Cinnamon oli jo päässyt asiasta yli", Sirius kommentoi.
"En yhtään ihmettele sitä, kultaseni." Arianna taputti Siriusta poskelle ivallisesti hymyillen. "Elämästä menettää paljon, kun on keskittynyt vain tyttöjen etumuksen koon arvioimiseen."
Lily huokaisi. "Oli miten oli - puhu Cinin kanssa, Remus."
Remus ei vastannut.
**
Red oli myöhässä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilta. Se ei oikeastaan yllättänyt Remusta tippaakaan - Red oli harvoin ajoissa ja nykyään hän oli tavallistakin kiireellisempi, kun hän oli aloittanut taas aktiivisesti aurorintyöt. Remuksen tietojen mukaan Red vietti nykyään melkein kaiken aikansa Lontoossa Fox's Denissä ja tuli Tylypahkaan vain opettamaan, mikä oli melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, että alunperin Red oli tullut Tylypahkaan turvapaikkaa hakemaan. Nyt vaikutti siltä, että turvapaikka ei kiinnostanut miestä vähääkään. Remus ei voinut teeskennellä yllättyneensä asiasta kovinkaan paljon. Hän oli aina tiennyt, että Red oli kiinnostuneempi työstään kuin hengestään ja jos Voldemort kerran huhujen mukaan suunnitteli hyökkäystä Tylypahkaan, oli aivan loogista, että Red tekisi entistäkin enemmän töitä estääkseen asian. Siltikin Remus toivoi, että Red olisi ymmärtänyt tulla tunnille ajoissa. Hän tunsi itsensä erittäin vaivautuneeksi seisoskellessaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan ulkopuolella yhdessä muiden Kelmien, Ariannan, Lilyn ja Cinnamonin kanssa. Cinnamonin läsnäolo sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, vaikka hän ei omien tietojensa mukaan ollutkaan tehnyt mitään. Tai ei ainakaan mitään kovin rangaistavaa -
"Kuutamo, hereille!" Sirius tönäisi Remusta rajusti olkapäähän saaden hänet hätkähtämään valveilla ajatuksistaan. Hän räpytteli muutaman kerran silmiään ja kääntyi sitten katsomaan Siriusta. Hän saattoi päätellä pelkästä pojan ilmeestä, että asialla - mikä se ikinä olikin - oli jotakin tekemistä luihuisten kanssa, sillä Siriuksen kasvonpiirteet olivat kireämmät kuin tavallisesti ja hänen suupielensä nytkähtelivät aivan kuin hän olisi halunnut estää itseään sanomasta tai tekemästä jotakin typerää. Siriuksen silmät olivat kuin kylmää metallia, mikä sai Remuksen automaattisesti työntämään kätensä taskuunsa ja hapuilemaan taikasauvan tiukasti sormiensa väliin, ennen kuin poika kääntyi Siriuksen puoleen.
"Mikä on ongelmana?"
"Nuo on ongelmana", Sirius vastasi myrkyllisesti osoittaen taikasauvallaan pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan johtavan käytävän päähän. Remus katseli hetken aikaa väkijoukkoon täysin typeränä. Sitten hän erotti oppilaiden joukosta kaksi hahmoa, jotka kävelivät vääjäämättömästi suoraan Kelmejä kohti. Kalkaros, kannoillaan Jessica Laheney, vaikka Remus ei pystynytkään keksimään yhtään hyvää syytä, jonka vuoksi Jessica olisi viihtynyt Kalkaroksen seurassa.
"Et kai taas aio kehitellä jotakin tappelua?" Remus kysyi Siriukselta paheksuvaan sävyyn. Sirius ei sanonut mitään, mutta hän ja James vilkaisivat toisiaan kasvoillaan ilme, joka ei luvannut hyvää. Remus tunsi sen ilmeen liiankin hyvin - kyseinen ilme kohosi kaksikon kasvoille vain silloin, kun kaksikko suunnitteli jotakin asiaankuulumatonta. Remuksen teki mieli ryhtyä saarnaamaan Siriukselle ja käskeä Siriusta kerrankin jättämään luihuiset rauhaan, mutta hän ei tehnyt sitä. Ei hän ikinä osannut tehdä sitä.
"HOI, RUIKULI", Sirius huusi terävästi mustatukkaiselle pojalle, joka oli nyt vain muutaman metrin päässä. "Oliko jotakin asiaa? Vai tulitko muuten vain pilaamaan meidän päivän tuolla rasvaisella nenälläsi?"
"Anna olla, Black", Kalkaros sihahti ja pojan kaikki piirteet jännittyivät kuin tappoon valmistautuvalla pedolla. Sirius ei kuitenkaan antanut Kalkaroksen edes suunnitella mitään typeryyksiä, vaan kiepautti taikasauvaansa erittäin näkyvästi pojan kasvojen edessä.
"En ymmärrä, miksi haluat minun antavan olla, vaikka itse selvästi tulit puhumaan kanssani", hän hymähti vastaukseksi ja hänen silmänsä välkähtivät ivallisesti.
Kalkaroksen piirteet vääristyivät, eikä Remus osannut sanoa, merkitsikö ilme pojan kasvoilla vihaa vai oliko se pelkkää irvokasta, äänetöntä naurua.
"Mieleni teki vain tulla kysymään, mitä rohkelikon huispausjoukkueelle kuuluu", Kalkaros sanoi hitaasti. "Sekä tiedustella, kuinka moni pelaajistanne on pelikuntoinen."
"Pelaajani voivat oikein hyvin, kiitos kysymästä", James puuttui keskusteluun ja harppoi lähemmäs hyläten paikkansa Lilyn viereltä. "Loppujen lopuksi, te luihuiset ette ole ikinä oikein hallinneet kirouksia."
"Pattiajos!" Kalkaros sähähti.
James torjui kirouksen kyllästyneenä.
"Harjoittele vielä vähän, Ruikuli, ja rakas Voldemortisi saattaa jopa ylentää sinut Virallisen Kovakuoriaisten Murhaajan Apulaisen Apulaiseksi", hän nälväisi ja kohotti taikasauvansa. "Kangistumis tyystilus!"
"Tain - " Kalkaroksen kasvot jäykistyivät ja hänen silmiinsä ilmestyi tyhjä katse. Sitten hänen kätensä napsahtivat kiinni hänen kylkiinsä, hänen jalkansa jähmettyivät paikoilleen ja hän kaatui taaksepäin selälleen suoraan Kelmien jalkoihin. Sirius siirsi huolehtivasti viittansa kauemmas pojan lattialla makaavasta ruumistaa ja loi sitten moittivan katseen Jamesiin.
"Olisit kerrankin jättänyt hänet minulle", Sirius valitti.
James kohautti olkapäitään. "Hän loukkasi minun huispausjoukkuettani, joten silloin hänen kiroamisensa oli ilmiselvästi minun tehtäväni."
"Se ei ole sinun joukkueesi, vaan täysin tasa-arvoinen huispauksenpelaajien ryhmä, jonka johtoon sinut on ikävä kyllä lykätty", Sirius vastasi kiihtyneesti.
Jamesin silmiin ilmestyi vaarallinen kiilto. "Sano tuo vielä, ja Peter saa paikkasi loppuottelussa."
"Ihan kuin hän osaisi pelata lyöjän paikkaa."
"Et sinäkään osaa. Sinä vain olet niin väkivaltainen tapaus, että asioiden mäiskiminen sujuu sinulta automaattisesti", Peter puolustautui.
Sirius avasi suunsa vastatakseen, mutta käytävän päästä kuuluva kova ääni sai hänet vaikenemaan ennen kuin oli aloittanutkaan.
"TIETÄ PROFESSORILLE!" Red karjaisi terävästi käytävän päästä ja käytävän tukkineet oppilaat kiirehtivät väistymään hänen tieltään lukuunottamatta Jessica Laheneyta, joka seisoi myrtyneenä paikoilleen kangistuneen Kalkaroksen vierellä.
"Aivan kuin sinua voisi kutsua professoriksi", Jessica mumisi matalasti äänellä, jota ei ollut selvästikään tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Red kuitenkin kuuli ja veti taikasauvansa esille osoittaen sillä Jessicaa.
"Liikkumitor kuolitus", hän mutisi melkein puolihuolimattomasti, eikä jäänyt katsomaan, kuinka Jessica kaatui Kalkaroksen viereen lattialle. Hän harppoi pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovelle Kelmit kannoillaan.
"Olet myöhässä", Sirius huomautti miehelle.
Red kohautti olkapäitään. "Olisit itsekin myöhässä, kun joutuisit keskelle ministeriön tappavan tylsää kokousta."
James virnisti. "Entä missä rouva Stron on tänään?"
Red irvisti tuskastuneesti, mutta James ei osannut sanoa, johtuiko se hänen käyttämästään nimityksestä vai jostakin muusta asiasta.
"Hän jäi Lontooseen", Red sanoi sitten synkästi. "Mikä saattoi tietenkin olla aivan hyvä asia - hän tuntui olevan hieman - herkässä mielentilassa - tänään. Hän laittoi kengän väärään jalkaan ja alkoi itkeä." Red huokaisi. "Joskus en sitten kestä naisia."
"No, et oikeastaan voi syyttää ongelmasta ketään muuta kuin itseäsi", Arianna näpäytti astuessaan Redin kannoilla sisälle luokkaan. "Kaksintaisteluun tarvitaan aina kaksi, vai mitä?"
"Merlin, sinähän olet tänään fiksu, Arianna!"
Arianna irvisti Siriukselle ja käveli istumaan paikalleen ensimmäiseen pulpettiriviin Lily kannoillaan. James ja Sirius istuivat heidän vasemmalle puolelleen ja Remus ja Peter istuivat heidän taakseen. Red käveli oman pöytänsä taakse seisomaan ja alkoi tutkia jotakin pöydällään lojuvaa paperia. Paperi - mikä se sitten ikinä olikin - ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa Jamesia, sillä hän oli nähnyt jotakin paljon mielenkiintoisempaa Redin pöydällä. Opettajanpöydän kulmalla oli punakantinen, ikivanhalta näyttävä ja aivan liian paksu kirja, joka näytti siltä, että sitä ei ollut luettu aikoihin. Nyt se oli kuitenkin avattu loppupäästä. Pettymyksekseen James ei kuitenkaan saanut kirjan nimeä selville, vaikka kuinka yritti. Hän erotti kirjan päädystä vain kirjoittajan etunimen - Mikaja - sekä muutaman ensimmäisen kirjaimen sukunimestä.
"Mikä kirja tuo oikein on?" James kysyi kovaan ääneen.
Red nosti katseensa paperistaan.
"Mikä kirja?" hän kysyi ilmeettömään tapaansa.
"Tuo kirja sinun pöydälläsi."
James näki Redin ilmeen valahtavan, kun mies vilkaisi pöytänsä kulmalla aukinaisena lojuvaa kirjaa. Mies kuitenkin sai pian ilmeensä hallintaansa, eivätkä hänen kasvonsa heijastaneet mitään tunteita, kun hän katsoi Jamesia.
"Jotakin roskaa, jonka löysin kirjastosta", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ei mitään, mikä kiinnostaisi sinua."
"Minua kiinnostaa monet asiat." James virnisti.
Red pärskähti. "Sen uskon! Mutta me emme kuitenkaan tulleet tänne väittelemään siitä, vaan meillä on itse asiassa tunti edessä - " hän piti tauon ja korotti sitten äänensä kaikkien kuuluville. "No niin! Kirjat ja taikasauvat laukkuun."
"TAIKASAUVAT LAUKKUUN?" Sirius parahti.
Red vilkaisi häntä kyllästyneenä. "Kuulit ohjeet, Black - taikasauva laukkuun, eikä sitä sitten oteta esille, kunnes minä toisin sanon. Tänään puhutaan niinkin syvällisestä aiheesta kuin täydellisen epätoivoiset velhot, jotka eivät uskalla saattaa itseään kunniallisesti hautaan saakka. Voisiko joku siis ystävällisesti vaivautua kertomaan minulle, millä keinoilla velho tai noita voi välttyä kuolemalta? Herra Smith, ole hyvä - "
Kyllästyneeltä näyttävä luihuinen laski kätensä alas ja alkoi puhua. "Jotkut jäävät maan päälle aaveina."
"Aivan niin. Viisi pistettä luihuiselle", Red tokaisi. James erotti hänen äänestään kärsivän häivähdyksen, kun hän sanoi sanat. "Aaveista meillä on hyvänä esimerkkinä Tylypahkastakin löytyvät aaveet - Melkein Päätön Nick, Verinen Paroni ja lukuisa lauma muita aaveita. Tietääkö joku muita keinoja?"
Arianna nosti kätensä ylös.
"Neiti Bell?"
"Yksisarvisen veri estää kuoleman", Arianna sanoi ääni värähtäen.
Red nyökkäsi. "Entä mistä tietää, jos joku on juonut yksisarvisen verta? Neiti Bones?"
"Olento, joka juo yksisarvisen verta, voi olla vain osittain elossa."
"Tarkoittaen siis, että kyseinen henkilö ei ole elävä eikä kuollut. Aivan. Ei kovin suositeltava keino - mutta eiväthän mitkään keinot ole, johtuen yksinkertaisesti siitä, että ihminen on tarkoitettu kuolemaan ajallaan. Mutta syvällisyys sikseen - kaksikymmentä pistettä rohkelikolle Bellin ja Bonesin ansiosta. Ja lisää niitä keinoja, kiitos - herra Piskuilan?"
"Viisasten kivi", Peter sanoi selkeästi.
Sirius purskahti nauruun.
"Älä ole typerä, Matohäntä!" hän puuskahti. "Viisasten kivet - jos niitä on ikinä ollutkaan - on tuhottu kauan sitten!"
Red katsoi Siriusta tarkkaavaisesti. "Sinuna en tekisi typeriä olettamuksia, Black", hän sanoi huvittunut hymy huulillaan. "Olettamuksilla on ikävä tapa osoittautua vääriksi. Ja siis Viisasten kivi - minä en ryhdy esittämään mitään väitteitä sen olemassaolosta, koska inhoan väärässä olemista. Mutta oletetaanpa hetki, että sellainen on olemassa - kyllä, se antaa omistajalleen ikuisen elämän." Red piti pienen tauon ja katsoi luokkaa epäluonteenomaisen vakavasti. "Voisin luetella teille muitakin tapoja, joilla ihminen voi halutessaan pitkittää omaa elämäänsä - tai jopa estää oman kuolemansa. Ikävä kyllä koulun lautakunta on kuitenkin kieltänyt minua puhumasta niistä keinoista, todennäköisesti siksi, että ne ovat erittäin edistynyttä pimeää taikuutta ja vain kaikista epätoivoisimmat sielut turvautuvat niihin. Yhteenvetona näistä keinoista voisi kuitenkin kai sanoa, että ne ottavat vähintään yhtä paljon kuin antavatkin. Elämän joutuu usein ostamaan kalliisti - omaa sielua voisi kai nimittää sopivaksi hinnaksi, ellei sekin ole liian vähän."
Red oli taas hiljaa, aivan kuin olisi halunnut harkita sanojaan tarkkaan, ennen kuin sanoisi mitään.
"Joku teistä voi tietenkin ajatella, että sielu on pieni hinta ikuisesta elämästä. Harvat ymmärtävät, miten hirviömäinen olento ihminen voi olla ilman omaa sieluaan - miten voi tappaa jopa rakkaansa tuntematta minkäänlaista tuskaa, koska ei enää osaa rakastaa - monet niistä, jotka ovat turvautuneet niin hirviömäisiin keinoihin välttyäkseen kuolemalta toivovat lopulta voivansa kuolla. Inhottavaa, vai mitä?" Kylmä hymy karehti Redin suupielissä, kun hän suoristautui pöytänsä takana.
"No niin, seuraava kysymys. Miksi joku haluaisi niin epätoivoisesti välttyä kuolemalta? Haluaisiko herra Halliwell valaista meille asiaa?"
"Kaikki meistä pelkäävät kuolemaa."
"Aivan, tietenkin - " Red virnisti ilottomasti. "Enkä minä sano olevani mikään poikkeus, vaikka olenkin monta kertaa onnistunut välttämään tuon kerrassaan ääliömäisen polun. Eräs höperö vanha mies, jota myös rehtoriksemme kutsutaan, on sanonut, että kuolema on loppujen lopuksi vain yksi seikkailu - kun siihen ymmärtää suhtautua oikein. Minä uskon, että me pelkäämme kuolemaa vain siksi, että emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Jokaisella on tietenkin omat näkemyksensä, enkä minä ryhdy nyt vaivaamaan teitä syvällisillä pohdinnoillani siitä, mitä kaikkea verhon takana oikein tapahtuukaan. Eli siirrymme siis seuraavaan aihepiiriin - osaatteko nimetä ketään, joka on välttynyt kuolemalta? Lukuunottamatta kummituksia, tietysti."
"Todennäköisesti kaikki, jotka ovat tehneet niin, pitävät melko pientä ääntä itsestään", Sirius tokaisi järkevästi. "Minä ainakin haluaisin pitää matalaa profiilia, jos olisin onnistunut hankkimaan itselleni ikuisen elämän. Mutta jos pitäisi arvata, veikkaisin jotakin typerää Voldemortia - "
"Vaiti, verenpetturi", Bellatrix Blackin jäätävä ääni keskeytti.
Sirius kääntyi katsomaan serkkuaan. "Miksi, Bella? Ärsyttääkö sinua se, että minä halvennan mestariasi, vai se, että käytän hänen typerää lempinimeään? Koska minusta Voldemort - "
"Anna olla", Bellatrix sähähti ja veti taikasauvan esiin nopeammin kuin kukaan ehti kunnolla edes huomaamaan.
"Hei", Red ponnahti ylös pöytänsä takana. "Rauha, hyvät naiset ja herrat!"
"Turha toivo", Sirius ärähti. Hänkin oli noussut nyt seisomaan ja puristi tiukasti taikasauvaansa. "Bella, en oikeastaan osaa antaa sinulle kunnollista tekosyytä siihen, miksi kiroan sinut - mutta teen sen kuitenkin. Kutsu sitä vaikka ajanvietteeksi, jos et muuta keksi - TAINNUTU!"
"Estous", Bellatrix kirkaisi. "Satutus!"
"Turha toivo - ei, siis estous!" Sirius väisti kirouksen täpärästi.
"Riittää", Red karjaisi. "Black - ja Black - PAIKKA!"
"Minä en ole mikään koira - TAINNUTU", Sirius ärähti.
Bellatrix väisti kirouksen nauraen.
"LEIMAHTAOS!" hän huusi ja tulisuihku syöksyi suoraan hänen taikasauvastaan Siriusta kohti.
Sirius heittäytyi lattialle sivuun tulisuihkun tieltä ja lieskat osuivat suoraan Redin pöytään - ja kirjaan sen kulmalla. Kirja leimahti oitis rajusti liekkeihin. Luokka katseli hetken aikaa tapahtumia mykkänä, sitten Red syöksähti nappaamaan taikasauvansa ja osoitti sillä kohti palavaa kirjaa. Hän mutisi muutaman sanan ja taikasauvan kärjestä syöksähti vettä, joka vähitellen taltutti liekit. Niiden sammuttua luokka jähmettyi hiljaisena katsomaan Redin pöydän kulmalla olleen kirjan savuavia, vetisiä jäännöksiä.
Kirja oli palanut lähestulkoon tuhkaksi.
James näki Redin ilmeen kiristyvän, kun mies katsoi vuoroin kirjasta Bellatrixiin. Miehen ilmeitä katsellessaan Jamesille tuli tunne, että kirja ei ehkä ollutkaan ollut Redille niin yhdentekevä, kuin Red oli antanut ymmärtää. Niin saattoi päätellä ainakin Redin jäätävästä ilmeestä, kun Red avasi suunsa ja tokaisi:
"Ulos täältä. Jokaikinen. Nyt."
Oppilaat alkoivat viivytellen kerätä tavaroitaan. Red veti taikasauvansa uudelleen esille.
"Jokainen, joka ei ole häipynyt täältä kymmenen sekunnin kuluttuessa, ei saa mahdollisuutta häipyä", hän ärähti merkitsevästi.
Sitten hän lysähti tuolilleen ja jäi tuijottamaan tuhkaksi palanutta kirjaa, joka savusi edelleen. Hänen kasvoillaan oli murtuneen ja raivostuneen sekainen ilme, jota Kelmit eivät osanneet tulkita.