Lily istui huispauskentän laidalla Peterin kanssa katsomassa rohkelikon huispausjoukkueen harjoituksia. Harjoitukset olivat kolmannet sillä viikolla ja Lily alkoi itsekin ihmetellä, miksi vaivautui istumaan katsomassa kerran toisensa jälkeen harjoituksia, jotka olivat samanlaiset joka kerta. James käytti puolet ajastaan pitäjänsä haukkumiseen - tosin Lily ei voinut väittää, etteikö se olisi ollut aiheesta. Alexander Zach oli yhtä surkea kuin vuoden alussakin.
"Mistä vetoa, että James ei saa taottua Zachin päähän tippaakaan järkeä ennen viimeistä peliä?" Lily kysyi kuivasti katsoessaan, kuinka Alexander hätkähti viime hetkellä tajuamaan, että kaato lensi suoraan häntä kohti ja torjui sen täpärästi.
Peterin suupielissä nyki. "Kaikki on mahdollista, Lily. Finaaliin on vielä kaksi kuukautta - ja James on James."
"Seuraavaksi varmaan väität, että hän pystyy mihin vaan."
"Olin itse asiassa valmis sanomaan noin, kun hän alkoi seurustella sinun kanssasi", Peter hymähti katsoen Lilyä huvittuneesti. Lily punastui ja katsoi käsiinsä. "Niin monen vuoden jälkeen olin valmis vannomaan, että sinä päivänä kun te kaksi alatte seurustella, minäkin olen jo naimisissa."
Lily hymyili yrittäessään kuvitella Peteriä naimisissa. Nykyään se tosin ei enää ollut niin vaikeaa kuin ennen, kiitos Admire Speirin, joka jostakin syystä näytti edelleen viihtyvän Peterin seurassa. Lily ei voinut kieltää, etteikö heissä olisi ollut jotakin samaa. Kumpikaan ei ollut erityisen loistava koulussa, mutta he olivat uskollisia ystävilleen siitä huolimatta. Ja tekivät parhaansa. Kuitenkaan Lily ei voinut sanoa tuntevansa oloaan täysin kotoisaksi Admiren kanssa. Ainakaan hän ei sentään tuntenut enää outouden tunnetta ollessaan Peterin kanssa kahden, kuten oli joskus tehnyt. Enää häntä ei erityisemmin häirinnyt, että hänellä ei ollut muuta puheseuraa - mikä oli hyvä asia ottaen huomioon, että suurin osa hänen ystävistään vietti melkoisen osan ajastaan yläilmoissa luudanvarren selässä, lukuunottamatta Remusta, jonka tekemisistä Lily ei tiennyt. Remus väitti keskittyvänsä S.U.P.E.R-kokeisiin, mutta kuka tahansa saattoi nähdä, että asia ei ollut niin. Remus oli loistava oppilas, eikä tarvinnut ympärivuorokautista harjoittelua läpäistäkseen kokeensa.
"HEI MATOHÄNTÄ! VARO SITÄ RYHMYÄ!" Siriuksen karjaisu ylhäältäpäin sai Lilyn hätkähtämään valveille ajatuksistaan ja Peterin luomaan kauhistuneen katseen yläilmoihin, mistä musta ryhmy syöksyi kovalla voimalla heitä kohti. Peter heittäytyi kömpelösti syrjään penkiltä, jolla oli istunut ja ryhmy iski penkkiä hänen vieressään. Seuraavaksi se suuntasi kohti Lilyä, joka väisti täpärästi.
"Sirius! Hoida tuo ryhmy pois täältä!" hän kiljui pyörähtäessään toisen kerran kauemmas lähestyvästi ryhmystä.
"Anteeksi, kukkanen!" Sirius hihkaisi syöksyessään luudanvarrellaan alas. Hän lensi kovaa vauhtia ryhmyn perään ja paukautti sen mailallaan takaisin yläilmoihin. "Ei ollut tarkoitus ahdistella!"
"ANTURAJALKA!" karjaisi James. "Minä en maksa sinulle siitä, että yrität murhata tyttöystäväni!"
Sirius sulki silmänsä aivan kuin Jamesin äänen kuuleminen olisi ollut hyvin tuskallista.
"Minun taitaa olla paras jatkaa matkaa", hän sanoi anteeksipyytävästi Lilylle ja Peterille. "Sarvihaara näkyy kuvittelevan, että olen joku maksullinen seuralainen - paras mennä korjaamaan se kuvitelma - "
Hän käänsi luutansa näppärästi ympäri ja ampaisi takaisin huispausvanteiden luokse, missä James alkoi välittömästi sättiä häntä harjoitusten laiminlyömisestä. Lily ja Peter vaihtoivat huvittuneita katseita keskenään.
"Jonkun pitäisi hillitä Jamesia hitusen", Lily sanoi sitten. "Hän ajaa heidät vielä varhaiseen hautaan!"
"Älä minua katso", Peter pyysi kömpiessään maasta takaisin penkille istumaan. "Ei hän minun poikaystäväni ole!"
"Se tästä vielä puuttuisikin", mutisi Lily ja kiinnitti katseensa jälleen pieniin, luudanvarrella edestakaisin syöksähteleviin hahmoihin. Hän tunnisti Jamesin heidän joukostaan vaivattomasti - Jamesilla oli yllään punainen villapaita, hänen musta tukkansa oli, jos mahdollista, tavallistakin enemmän pörrössä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin pitkään aikaan. Pienen hetken ajan Lily mietti, oliko tehnyt virheen alkaessaan seurustella huispaushullun pojan kanssa. Hän ei todennäköisesti koskaan saisi samanlaista ilmettä kohoamaan Jamesin kasvoille kuin onnistunut huispausottelu sai, eikä hän halunnut olla toisena kenenkään elämässä.
"Lily", Peter sanoi yllättäen. Lily repi katseensa irti ohjeita jakelevasta Jamesista ja kääntyi hitaasti katsomaan Peteriä, joka katsoi häntä tuttu epävarma, hiirimäinen ilme kasvoillaan.
"Mitä?" hän kysyi.
Peter liikahti yrittäen löytää paremman asennon penkillään. "Minä - sitä vain - haluaisitko sinä mennä naimisiin - ?"
"MITÄ?" Lily kiljahti ja oli horjahtaa alas penkiltä. Hän katsoi Peteriä suurin vihrein silmin, ihmetellen, oliko Peter seonnut lopullisesti. Tosin kaikki Kelmit näyttivät olevan päästään vialla, joten ei olisi ollut ihme, vaikka Peterkin olisi saanut suuruudenhulluja kuvitelmia, mutta siitä huolimatta -
Peter tajusi äkkiä, miksi hän oli niin järkyttynyt ja lehahti punaiseksi kasvoiltaan alkaessaan korjata virhettään.
"Siis, ei minun kanssani", hän oikaisi hätäisesti ja puna hänen kasvoillaan syveni. "Vaan Jamesin."
"Ai", Lily sanoi, punastuen nyt vuorostaan ja antoi katseensa kulkeutua Jamesiin, joka lensi kohti maalivanteita kaato toisessa kainalossaan. James heitti kaadon helposti vanteen läpi ja alkoi saman tien saarnata Alexander Zachille, joka ei ollut edes yrittänyt kunnolla torjua hänen heittoaan.
"En tiedä", Lily sanoi rehellisesti katse edelleen Jamesiin kiinnittyneenä. "Tai siis, tällä hetkellä minusta näyttää siltä, että hänen suurin päämääränsä on mennä naimisiin kaadon kanssa ja tehdä huispausvanteista sormukset, joten..."
Peter hymyili. "Älä huolehdi, Lily. Sarvihaara olisi valmis luopumaan vaikka huispauksesta sinut saadakseen."
"Miksi hän ei sitten ole tehnyt niin?" Lily kohotti kulmiaan.
"Et koskaan kysynyt", Peter virnisti näyttäen äkkiä epäluonteenomaisen Kelmimäiseltä ja Lily sai pienen aavistuksen siitä, miksi Sirius, James ja Remus viihtyivät Peterin seurassa Peterin erilaisuudesta huolimatta.
"Tai no, en minä tietenkään voi olla varma siitä, että hän luopuisi huispauksesta - mutta molemmista käsistään ainakin ja kaatoa voi olla vaikeaa heittää, jos ei ole käsiä - "
Peter keskeytti tajutessaan, miten typerältä hänen selityksensä kuulosti ja katsoi Lilyä epäröivä hymy huulillaan. Lily vastasi hymyyn ja työnsi puolihuolimattomasti punaiset, räntäsateen kastelemat hiukset sivuun silmiltään.
"Olen seitsemäntoista", hän huomautti. "Tai, kohta kahdeksantoista, mutta silti - en ole ikinä kuvitellut meneväni tämän ikäisenä naimisiin."
"En minäkään", Peter myönsi ja katsoi vaivautuneena käsiään, mutta Lily näki hänen hymyilevän siitä huolimatta. "Rehellisesti sanoen, en koskaan kuvitellut, että minulla edes olisi tyttöystävää. Yksi kolmen suositun pojan kaverina olemisen haittapuolista on se, että kukaan ei oikeastaan kiinnitä minuun kovin paljon huomiota. Admire on vain erilainen."
Lily muisti elävästi, kuinka Admire oli alunperin mennyt ulos Siriuksen kanssa ja saanut Ariannan kiemurtelemaan mustasukkaisuudesta - mikä oli epäilemättä ollut Siriuksen tarkoituskin. Hän ei ollut silloin olettanut hetkeäkään, että Admire olisi itse asiassa alkanut seurustella Siriuksen kanssa. Hän vain oli vääränlainen tyttö Siriukselle. Sirius oli vaikea tapaus ja eli lujaa - lujempaa kuin kukaan muu Kelmeistä - joten hän tarvitsi myös sen mukaisen tyttöystävän. Admire taas oli rauhallinen ja herttainen. Kuten Peterkin. He eivät ehkä olleet yhtä hyviä koulussa kuin muut, mutta silti - siitä huolimatta katsoessaan heitä tarkemmin Lily saattoi nähdä heissä omanlaista voimaa, jota toisista Kelmeistä ei voinut etsimälläkään paikantaa. Heidän voimansa vain oli niin erilaista kuin Kelmien itsevarmat näytökset.
"Harjoitukset loppuu kohta", Lily totesi haluten karistaa liian syvälliset mietteet pois päänsä sisältä. "Oli jo aikakin - jäädyn kohta kiinni penkkiini!"
"Lily, kohta on huhtikuu!"
"Joten?" Lily loi Peteriin katseen, joka varoitti häntä esittämästä enempää lisähuomautuksia ja Peter sulki tottelevaisesti suunsa.
He vajosivat hiljaisuuteen, jota ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä punatukkainen nuori mies harppoi heidän luokseen ja pyysi lupaa istua heidän seuraansa. Lily ja Peter kohauttivat olkapäitään vilkaistuaan toisiaan ensin ja mies istui Lilyn vierelle pitkälle penkille luoden heihin kumpaankin tarkkaavaisen katseen. Sitten mies ojensi Lilylle kätensä.
"Tom Knight", hän esitteli ja katsoi Lilyä pitkään ruskeilla silmillään. "Hauska tavata."
Lily vastasi kädenpuristukseen ja onnistui aikaansaamaan hymyn yllättyneisyydestään huolimatta. "Lily Evans."
"Peter Piskuilan", Peter lisäsi, kun mies siirtyi kättelemään häntä. "Rohkelikko, seitsemäs luokka."
Tom Knight nyökkäsi ja nauroi hiljaisella äänellä kääntäen katseensa heidän yläpuolellaan käynnissä oleviin huispausharjoituksiin, jotka olivat loppumaisillaan. Miehen katsoessa poispäin Lily sai mahdollisuuden katsoa häntä tarkemmin. Tom näytti Lilystä etäisesti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, miksi. Todennäköisesti Tom oli ollut heidän kanssaan samaan aikaan Tylypahkassa muutamia vuosia sitten, sillä hän ei näyttänyt vielä kovin vanhalta - ehkä Redin ikäiseltä, tai hieman nuoremmalta. Hänen ruskeat silmänsä olivat puolittain piilossa ylipitkän, punaisen otsatukan alla ja ne hymyilivät, aivan kuten hän itsekin.
"Te olette siis rohkelikkoja?" mies kysyi yllättäen vilkaisten jälleen Lilyä ja Peteriä, jotka nyökkäsivät melkein yhtä aikaa.
Tom hymyili tyytyväisenä. "Ja nuo ovat siis rohkelikon harjoitukset?"
Lily nyökkäsi uudelleen, ihmetellen, mihin mies oikein pyrki. Hän katsoi otsaansa rypistäen, kuinka leveä hymy ilmestyi miehen kasvoille.
"Tunnetteko te tyttöä nimeltä Arianna Bell?"
Lily vilkaisi Peteriä hämillään ja taivutti sitten hitaasti päätään nyökkäykseen.
"Hän on paras ystäväni", hän lisäsi epäröiden, tietämättä tarkalleen, mitä ajatella punatukkaisesta nuoresta pojasta, joka aivan vain yllättäen oli ilmestynyt heidän seuraansa ja alkanut kysellä kysymyksiä.
Tom hymyili leveästi. "Aina vain paranee. Hän lentää hyvin, vai mitä?"
"He kaikki lentävät hyvin", Lily vastasi, tuntien outoa ylpeyttä rohkelikon puolesta ottaen huomioon, että vielä aikaisempina vuosina hän oli pitänyt huispausta yhtä tylsänä kuin kaikkea muutakin urheilua.
Mies nyökkäsi hitaasti. "Siltä näyttää. Lukuunottamatta pitäjää - hän on hieman muissa maailmoissa, vai mitä?"
"Niinkin voisi sanoa", Peter tokaisi ja Lily näki hänen pidättelevän nauruaan.
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, joka onneksi kuitenkin keskeytyi melko pian rohkelikon huispausjoukkueen muodossa. James vapautti joukkueensa puolentoista tunnin rankkojen harjoitusten jälkeen ja joukkueen jäsenet alkoivat laskeutua maata kohti, Arianna ensimmäisenä. Lily ja Peter katselivat edelleen ymmällään, kuinka Tom Knight nousi seisomaan ja oikaisi selkäänsä heilauttaen kättään Ariannalle. Arianna huomasi hänet ja tytön kasvoille puhkesi leveä hymy, kun hän juoksi luudanvarsi edelleen kädessään heidän luokseen. Ariannan tummat hiukset olivat pörrössä ja hänen poskensa olivat punaiset. Muutenkin hän näytti hieman epäjärjestyksessä olevalta, mutta hymyili siitä huolimatta.
"Hei", hän sanoi töksähtävästi pysähtyessään miehen eteen.
Tom vastasi hymyllä ja nyökkäyksellä.
"Hei", hän mutisi ja tarttui Ariannan käteen pyyhkäisten sitä nopeasti huulillaan. "Arianna Bell. Oliko rankat harjoitukset?"
"Voit uskoa", Arianna tuhahti ja loi tuskastuneen silmäyksen yläpuolelleen, missä James ja Sirius lensivät edelleen katsellen samalla tarkkaavaisesti heidän suuntaansa. "James on ihan mahdoton - James Potter, siis. Kapteenimme."
"Hän on lahjakas", Tom sanoi lyhyesti. "Ja niin olet sinäkin."
Arianna hymyili - jos lainkaan mahdollista - vieläkin leveämmin ja suoritti pienen hoviniiauksen miehelle. Hän ei ehtinyt kuitenkaan edes kunnolla oikaista itseään, ennen kuin joutui heittäytymään sivuun varoituksetta heidän niskaansa syöksyvän ryhmyn tieltä. Tom kiirehti auttamaan hänet ylös kuraisesta maasta.
"Sattuiko?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan.
Arianna pyyhki kuraa kasvoiltaan ja käänsi sanaakaan sanomatta selkänsä hänelle karjuen yläilmoihin: "SIRIUS BLACK! MINÄ TAPAN SINUT VIELÄ!"
Sirius vastasi huolettomalla kädenheilautuksella ja olankohautuksella. Arianna tuhahti kiukkuisesti kääntyessään ympäri. "Anteeksi tuosta. Sirius Black - meidän lyöjämme - "
Tom kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Tekikö hän tuon tarkoituksella? Vai onko hän todella noin surkea?"
"Hän ei ole surkea missään - paitsi ehkä hienotunteisen esittämisessä", Arianna julisti mulkaisten vielä kiukkuisesti yläpuolelleen - kuitenkin turhaan, sillä Sirius oli jo laskeutunut hänen vierelleen loskaiseen maahan.
"Kutsuit minua?" hän virnisti kietoessaan käsivartensa Ariannan ympärille tavalla, joka ei jättänyt kenellekään mitään epäselvyyksiä. Arianna pyöritti silmiään tuskastuneesti ja keskitti kaiken huomionsa Tomiin, joka katseli tilannetta huvittuneen uteliaasti.
"Tom, Sirius Black - Sirius, Tom Knight", Arianna esitteli kärsivänä. "Sirius, haittaako sinua, jos menen käymään linnassa pikaisesti? Tomilla on asiaa McGarmiwalle."
Sirius näytti tyytymättömältä, mutta ei ehtinyt edes kohauttaa olkapäitään ennen kuin Arianna oli jo irrottautunut hänen sylistään, tarttunut Tomin käsivarteen ja lähtenyt taluttamaan miestä kohti linnaa. Sirius jäi katsomaan typeränä kaksikon perään.
"Mistä tuossa oli kyse?" hän ärähti sitten kiukkuisesti Lilylle ja Peterille.
"Kysy Ariannalta", Lily ehdotti. "Hän saattaa jopa tietää."
"Tosin siihenkään ei voi luottaa liikaa", lisäsi James laskeutuessaan tyylikkäästi takaisin maankamaralle ja harppoessaan Lilyn vierelle seisomaan. "Anturajalka, älä huolehdi - hän oli ainakin kaksikymmentä, eikä Arianna sekaannu sellaisiin. Sitä paitsi sinulla on nyt tärkeämpää huolehdittavaa, kuten esimerkiksi huispausottelu. Et voi vain keskittyä muihin asioihin kesken pelin, koska sinulla on - "
"Pää kiinni, James!" Sirius tokaisi terävästi ja heilautti luudanvarren takaisin olkapäälleen. "Olet pakkomielteinen! Sinulla on kaato aivojen paikalla ja jalkojen tilalla luudanvarret! Siihen pahuksen otteluun on KAKSI KUUKAUTTA, MERLIN - joten rauhoitu jo, tai joku vielä muuttaa tuon hiuspehkosi varpukasaksi!"
Hän loi vielä viimeisen synkän silmäyksen Jamesiin ja lähti sitten kävelemään linnan suuntaan. James katsoi Lilyä ja Peteriä kulmiaan kohottaen.
"Mikä häntä mahtoi riipoa?" hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa huolettomalta.
Peter ja Lily vaihtoivat paljonpuhuvan katseen, sitten Peter nousi ylös. "Selitä sinä, Lily. Minä en jaksa."
Hän lähti harppomaan pois kentältä kovaa vauhtia Jamesin katsoessa ärtyneenä hänen jälkeensä.
"Hyvä! Hylätkää minut vain kaikki!" James huusi hänen loittonevalle selälleen. "Kuka kapteenista muutenkaan piittaisi!"
**
Myöhemmin samana iltana Lily, James ja Sirius istuivat poikien makuusalissa pelaamassa korttia. Räjähtävän näpäyksen pelaaminen ei ollut Lilyn suosikkipelejä, mutta Sirius oli ollut pahalla tuulella huispausharjoituksista asti ja kortinpelaaminen oli ainoa tapa saada hänet piristymään. Tosin edes kortinpelaaminen ei näyttänyt auttavan kovin paljon - Sirius näytti kaiken aikaa räjähdysvalmiilta ja paiskoi kortteja pöytään suorastaan pelottavalla vimmalla.
"En tajua Ariannaa", Sirius ärisi samalla kun sekoitti korttipakkaa raivokkaasti. "Miksi ihmeessä hänen pitää mennä sekoilemaan jonkun punapään kanssa?"
"Ei punaisissa hiuksissa mitään ole", puolusti James vilkaisten samalla Lilyä, jonka tummanpunaiset hiukset roikkuivat kasvoilla. Hän ojensi kätensä ja työnsi ne sivuun. Sirius muljautti silmiään.
"Punaiset hiukset ovat ihan okei - tytöillä", hän painotti. "Mutta Ariannalla ei ilmeisesti ole lainkaan arvostelukykyä, jos hän menee sekaantumaan sellaiseen tyyppiin."
Lily huokaisi ja pudisti päätään. Hänen mielestään Siriuksen äkillinen mustasukkaisuuskohtaus oli lähinnä huvittava, vaikka hänkin olisi halunnut selvittää, mitä tekemistä Ariannalle oli Tom Knightin kanssa ja miksi Arianna ei ollut koskaan maininnut asiasta hänelle.
"Arianna ei sekaantunut häneen", Lily korjasi tietämättä, huvittuisiko vai tuskastuisiko Siriuksen vainoharhaisuudesta. "He vain puhuivat keskenään!"
"Joten? Ei puhuminenkaan aina viatonta ole!"
"Kiitos vaan tiedosta", letkautti James ja kietoi käsivartensa hajamielisesti Lilyn vyötärölle. "Tiedän mitä vastata seuraavan kerran kun haluat lainata Lilyä puhumista varten - "
"Minua ei voi lainata", Lily keskeytti terävästi. "En ole mikään esine!"
"Olethan sinä", Sirius virnisti, nyt jo hieman paremmalla tuulella. "James Potterin näyttelyesine numero yksi."
Lily tuhahti ja läimäytti häntä kipeästi käsivarteen.
"Hei, se oli vain pieni sivuhuomautus!" Sirius protestoi. Hänen ilmeensä synkkeni, kun hän keskittyi taas ajattelemaan Ariannaa, joka oli niin keskittynyt omiin tekemisiinsä, ettei ollut edes ohimennen maininnut hänelle kenestäkään, jonka nimi oli Tom Knight.
"Mitäköhän luulette Ariannan tekevän juuri nyt?" hän kysyi otsaansa rypistäen ja laski pelikortit kädestään.
"Anturajalka!" James parahti tukahtuneen kuuloisella äänellä painaessaan kasvonsa vasten tyynyä. "OLETKO SINÄ KELMI VAI ET?"
"Totta kai olen", Sirius murahti vastaukseksi. "Ja niin olet sinäkin - ja siitä huolimatta olet käyttänyt puolet kouluajoistasi huokailemalla Lilyn perään. Varsinkin silloin, kun kuvittelit, että kukaan ei huomaa."
"No, ette te huomanneetkaan", James puolusteli samalla kun hänen korviensa väri alkoi muuttua normaalista epämääräisen tomaatinpunaiseksi. "Teiltä kesti yli kaksi vuotta päätellä, että olin ihastunut häneen!"
"Ihanko totta?" Lily kysyi kiinnostuneesti.
"Äh, itse asiassa ei." Sirius huiskautti kättään laajassa kaaressa. "Sarvihaara vain kuvitteli, että me ei huomattu mitään - mutta minä epäilin asiaa kolmannen luokan keväästä asti. Kesti vielä kaksi vuotta, ennen kuin me saatiin kaivettua totuus hänestä irti. V.I.P-kokeiden jälkeen, itse asiassa. Hän oli niin murtunut siitä, että haukuit hänet pystyyn silloin. Hänen oli yksinkertaisesti pakko saada uskoutua jollekulle, kyllähän sinä tiedät, miten herkkätunteinen Sarvihaara - "
"PÄÄ KIINNI!" James ärähti heittäen Siriusta tyynyllä. "Ei Lilynkään kaikkea tarvitse tietää!"
Sirius virnisti pirullisesti, eikä ehtinyt vastata mitään, sillä seuraavassa hetkessä pikimusta pöllö lennähti ikkunasta sisään kovalla vauhdilla törmäten melkein heihin. Sirius heittäytyi täpärästi sivuun sen tieltä ja kirosi katsellessaan, kuinka pöllö kiersi ympäri huonetta saadakseen vauhtinsa hidastumaan.
"Pahuksen sunnuntaipöllö", Sirius manasi noustessaan ylös lattialta. "Hankkisi itselleen lentoluvan!"
Lily ei kiinnittänyt Siriukseen mitään huomiota, vaan nappasi pöllön syliinsä, kun se lensi lähemmäs. Hän alkoi irrottaa sen jalkaan kiinnitettyä viestiä yrittäen samalla väistellä pöllön nokkimisyrityksiä. Pöllöä ei ollut selvästikään koulutettu kovin hyvin - päinvastoin, olisi voinut kuvitella, että sen omistaja pyrki aiheuttamaan sen avulla mahdollisimman paljon tuhoa. Niin kuin asia todennäköisesti olikin, Lily päätteli kääriessään viestin auki ja antaessaan katseensa harhailla sen alareunaan lähettäjän kohdalle. Hän tunsi suupieliensä vetäytyvän leveään hymyyn.
"Tämä on Rediltä", hän ilmoitti toisille. "Ja Jazzilta."
Sirius lopetti oitis pöllön kiroamisen ja katsoi häntä odottavasti. "Ja mitähän sanottavaa herra ja rouva Professorilla on tänään?"
Lily viittasi kädellään häntä vaikenemaan ja alkoi lukea viestiä ääneen.
Kelmit (ja Lily ja Arianna, olettaisin) -
Jazz yritti manipuloida minua tekemään teille kunnollisen hääkutsun, mutta tulin siihen tulokseen, että sellainen ei oikein ole alaani. Eli tässä teille tiedotus: minä ja Jazz menemme naimisiin (huokailen täällä - pelkän sanan kirjoittaminen tuottaa suunnatonta tuskaa) lauantaina 30.huhtikuuta Fox's Denissä. Jos kiinnostaa, niin ilmestykää paikalle puoli kahdentoista aikoihin ja ehditte hienosti, ellei Jazzilla sitten ole yletön kiire naimisiin. (EN MINÄ NIIN HÄTÄINEN OLE! - Jazz) Joka tapauksessa, Dumbledore antaa kyllä teille luvan livistää sen verran, vaikka muuten turvatoimet ovatkin tiukentuneet melkoisesti, kuten tulette seuraavana Tylyaho-viikonloppuna näkemään. Jos olette tulossa, menkää Dumbledoren toimiston kautta. Hän on luvannut järjestää teille porttiavaimen, Fox's Deniä ei nimittäin ole lisätty hormiverkostoon. (Ei se minun vikani ole, vaan Redin vainoharhaisuuden - Jazz). Joka tapauksessa, tulkaa ihmeessä jos kiinnostaa. Jazz ainakin ilahtuisi saadessaan vielä muutaman ihmisen, joille riemuita minun käännyttämiseni vuoksi. Ai niin, ja asu on vapaa, mutta pakollinen.
- Red (ja muutamien pikku lisäysten takana oleva Jazz)
Lily taitteli viestin siististi kasaan ja katsoi Jamesia kysyvästi. Hän itse ainakin oli enemmän kuin utelias Redin ja Jazzin häiden vuoksi. Sen lisäksi, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut oikeissa velhohäissä, hän oli vuoden aikana oppinut pitämään aidosti sekä Redistä että Jazzista ja halusi olla paikalla katsomassa, kun he menisivät naimisiin. Hän arveli, että ei olisi kovin vaikeaa suostutella Ariannaa mukaan, sillä päästyään ennakkoluuloistaan Jazzin kuolonsyöjyyttä kohtaan Ariannakin oli oppinut viihtymään opettajiensa seurassa odotettua paremmin.
"No?" Lily kysyi. "Mitä mieltä olette?"
"Minä olen sitä mieltä, että se mies on kahjo", Sirius pamautti lujasti. Lily ja James kohottivat kysyvästi kulmiaan ja Sirius selitti: "Hän taitaa vakavissaan kuvitella, että me ilmestyttäisiin paikalle ilman vaatteita! En minä nyt sentään mikään itsensäpaljasta ole!"
"Etkö?" Lily loi Siriukseen pitkän katseen, joka sai Siriuksen puuskahtamaan ärtyneenä ja ristimään käsivartensa rinnalleen.
"No en!" hän kivahti vilkaisten samalla seinällä roikkuvaa kelloa ja alkoi nousta ylös sängyltä. "Minä lähden nyt!"
Lily vilkaisi Jamesia kärsivänä. "Joko nyt onnistuin loukkaamaan häntä?"
"Onnistuit", Sirius vastasi. "Mutta ei se pelkästään sitä ole - ensinnäkin kuka tahansa, joka vähänkään käyttää silmiään voi nähdä, että Sarvihaaran tekee suunnattomasti mieli nuoleskella sinun kanssasi, enkä minä aio jäädä tänne eturivin katsojaksi. Toisekseen, minulla on tärskyt Minervan kanssa ja olisi epäherrasmiesmäistä myöhästyä."
Lily ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Sirius oli jo harpponut makuusalin ovelle, vetänyt sen auki ja kadonnut portaisiin pamauttaen oven rajusti kiinni perässään. Lily ja James istuivat hetken täydellisessä hiljaisuudessa, kumpikin tuijottaen suljettua ovea ja miettien, miksi ihmeessä Sirius oli niin äkkipikaisella tuulella sinä päivänä - vaikka todennäköisin syy siihen oli Arianna. Ja Tom Knight. Sitten Lily repi katseensa irti makuusalin ovesta ja katsoi Jamesia verkalleen kallistaen päätään sivulle.
"Tärskyt McGarmiwan kanssa?" hän kysyi heikosti, nähden silmiensä edessä kaikenlaisia kauhukuvia siitä, kuinka Sirius voisi yrittää tehdä Ariannan mustasukkaiseksi McGarmiwan kanssa. James näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa ja pudisti päätään naurahtaen.
"Anturajalka ei ole niin epätoivoinen", hän tokaisi lujasti. Oltuaan hetken hiljaa hän jatkoi: "Tai saattaahan hän olla - mutta ainakin hän pitää kiinni tyylistään."
Lily ei voinut olla hymyilemättä. "Niin, mutta miksi hän menee McGarmiwaa jahtaamaan?"
James tyytyi kohauttamaan olkapäitään. "Jälki-istuntoa - hänelle ja Ariannalle. He olivat ilmeisesti innostuneet hieman kirjastossa, ymmärsitkö?"
Lily nyökkäsi heikosti ja värähti haluamatta ajatella asiaa kovinkaan tarkasti. Hän keskittyi sen sijaan toiseen ikävään ajatukseen, jonka hän myös lausui sitten ääneen.
"Se ei voi päättyä muutoin kuin katastrofaalisesti. Sirius on kiukkuinen Ariannalle ja jos hän saa taas jonkun Kelmeille ominaisen mustasukkaisuuskohtauksen, Arianna raivostuu. Ja iskee häntä."
"Iskee häntä?" James toisti lievästi kiinnostuneena.
Lily nyökkäsi.
"Tuolilla", hän selvitti.
James sulki silmänsä. "Auts..."
Kaikesta huolimatta hän hymyili ojentaessaan kätensä pörröttämään Lilyn hiuksia.
"Ei heille varmaan mitään kovin traumaattista tapahdu", James lohdutti nojautuen sängyllä lähemmäs Lilyä. "Tai jos tapahtuukin, matami Pomfrey osaa kyllä korjata sen... Eli ei meidän tarvitse siitä huolehtia."
Lily laski ovelasti silmäluomiaan. "Ja mistä meidän sitten pitäisi huolehtia?"
"No - kauanko partiointiin on aikaa?"
"Vähän yli tunti", vastasi Lily vilkaistuaan seinällä riippuvaa kelloa.
James nojautui edelleen lähemmäs häntä sängyllä, kunnes heidän kasvonsa olivat kiinni toisissaan.
"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse huolehtia yhtään mistään", hän sanoi ja nojautui vielä lähemmäs antaen huuliensa koskettaa Lilyn huulia.
**
Sirius kirosi mielessään harppoessaan kovalla vauhdilla kohti McGarmiwan työhuonetta. Hän kirosi kaikkea - Ariannaa, Tom Knightia, huispaushullua Jamesia, McGarmiwaa, itseään. Päivä oli ollut huono, eikä hän tiennyt, ketä siitä syyttäisi. Ainoa valopilkku päivässä oli ollut Redin ja Jazzin hääkutsu, vaikka Sirius ei ollutkaan erityisen innostunut menemään häihin muistellessaan, kuinka edelliset häät olivat päättyneet. Silloin hän ja Arianna olivat melkein tapattaneet itsensä, niin todennäköistä kuin se etukäteen katsottuna olikin ollut. Muutenkaan Sirius ei voinut olla tuntematta jonkinlaista vastenmielisyyttä häitä kohtaan. Hän oli helpottunut siitä, että myöskään Arianna ei ollut mikään häähullu, eikä todennäköisesti vaatisi häntä menemään naimisiin lähimmän neljänkymmenen vuoden aikana. Jos he nyt edes niin pitkään yhdessä pysyisivät - huolimatta siitä, että Sirius laski Ariannan yhdeksi parhaista asioista, joita hänelle oli ikinä tapahtunut, häntä ahdisti ajatus jonkun kanssa olemisesta neljänkymmenen vuoden ajan. Ajatus sai hänet tuntemaan itsensä vanhaksi... ja ikäväksi.
Ehkä, Sirius ajatteli huokaisten syvään, ehkä hänen pitäisi vaihtaa tyttöä. Aivan vain huvin vuoksi. Se voisi saada hänet piristymään sitruunaolotilastaan edes hitusen verran. Ja se myöskin toisi hänelle takaisin hänen maineensa Tylypahkan pahimpana sydäntenmurskaajana. Muuten hän ei kenties jäisi lainkaan historiaan. Mutta vaikka ajatus kiehtoikin häntä omalla tavallaan, ei hän saanut sitä toteutetuksi - ainakaan aivan vielä. Juuri nyt päällimmäisenä hänen toivelistallaan oli lukita Tom Knight luokkahuoneeseen ja syöttää hänet McGarmiwalle. Pieni ääni hänen sisällään väitti hänelle, että hän oli typerä ja vainoharhainen, mutta hän ei kuunnellut sitä. Se johtui egosta, hän päätteli - tai niin ainakin Lily ja Remus olisivat sanoneet. Hän oli tottunut olemaan ensimmäinen kaikessa, eikä hänestä ollut hauskaa joutua epäilemään jääneensä toiseksi jonkun elämässä.
"HEI! BLACK! MINNE NIIN KOVA KIIRE?" huuto sai hänet jähmettymään paikalleen kesken askeleen ja kääntymään hitaasti ympäri taikasauva tiukasti nyrkkiinsä puristettuna. Kääntyessään kunnolla ympäri hän kuitenkin sai huomata, että taikasauvalle ei ollut tarvetta. Huutaja oli vain Red.
"Keneksi minua oikein luulit?" Red kysyi huvittuneisuus teräväilmeisissä silmissään välkkyen kun Sirius työnsi taikasauvansa takaisin taskuun.
"Luihuiseksi", Sirius murahti. "Ne on olleet viime aikoina niin epäilyttävän kiltisti, että niillä on varmasti jotakin meneillään."
"Viisaasti päätelty." Red nyökkäsi hyväksyvästi. "Ilkeät tyypit ei ikinä ole tekemättä ilkeyksiä ellei niillä ole ilkeyksien suunnittelu meneillään."
"Kiitos valaisusta, oi suuri hengellinen johtajani", Sirius kumarsi sarkastinen ilme kasvoillaan. "Mikä saa sinut hiippailemaan täällä tähän aikaan illasta?"
Red tuhahti näyttäen jurolta. "Jazz."
Sirius virnisti myötätuntoisesti. "Mitä hän on tällä kertaa keksinyt?"
"Sen kun tietäisikin", Red huokaisi pudistaen päätään väsyneen näköisenä. "Mutta kun hän ei suostu kertomaan."
"Eli sinä vaeltelet ympäriinsä ja odotat, että järjen valo syttyy päähäsi ja oivallat yllättäen, mikä Jazzia vaivaa?" Sirius ehdotti viisaasti.
Red vain hymähti. "Itse asiassa olen menossa Dumbledoren toimistoon. Hän on tehnyt minulle porttiavaimen Fox's Deniin - on aika nukkua välillä yksi yö sielläkin, jos Auguston mellastamiselta voi yleensäkään nukkua."
"Oletko varma, että juuri Augusto on se, joka häiritsee nukkumistasi?" Sirius kysyi merkitsevästi ja irvisti sitten tajuttuaan kunnolla, mitä oli sanonut. "Epäluonnollista vihjailla jotakin tuollaista opettajalle."
"Etkö sinä sitten yleensä tee niin?" Redin äänestä kuulsi naurun säikeitä.
"En!" Sirius sanoi painokkaasti. "Tai no, ehkä McGarmiwalle. Mutta en muuten - missään tapauksessa."
McGarmiwan nimen mainitsemisesta hän muisti, että hänen oli tarkoitus mennä jälki-istuntoon. Hän hyvästeli Redin kiireesti ja lähti jatkamaan matkaansa McGarmiwan työhuoneeseen, ilmestyen aitoon Kelmimäiseen tapaan paikalle viime tipassa ja hiukset pystyssä juoksemisen jäljiltä. Arianna oli jo paikalla. Hän istui kädet puuskassa tuolissa professori McGarmiwan työpöydän ääressä ja näytti siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Sirius virnisti. Kun hän näki Ariannan, hänestä tuntui kuin joku solmu hänen sisällään oli avautunut, eikä hän ollut enää niin verenhimoisella tuulella. Hän avasi suunsa tervehtiäkseen Ariannaa, mutta McGarmiwa ehti puhumaan ennen häntä.
"Kas, iltaa, herra Black", hän sanoi ripaus koleutta tavanomaisen arvokkaassa äänessään. "Sinäkin päätit siis ilmestyä paikalle?"
"Ei se minun vikani ollut, että melkein myöhästyin", Sirius sanoi antaen syvästi loukatun ilmeen kohota kasvoilleen samalla kun lysähti istumaan tuolille Ariannan viereen. "Vaan professori Redin. Hän pidätteli minua, professori."
"En taida haluta tietää millä tavalla", Arianna mutisi matalalla äänellä.
Professori McGarmiwa kohotti kulmiaan. "Sanoitko jotakin, neiti Black - "
Arianna väläytti hänelle suloisen hymyn. "En kerrassaan mitään, professori", hän sanoi herttaisesti. "Ja ellette loukkaannu, professori, se sukunimi muuten on Bell eikä Black."
Sirius pidätteli nauruaan vaihtaessaan pikaisen katseen Ariannan kanssa. Kääntäessään jälleen katseensa McGarmiwaan hän näki naisen kasvojen punehtuneen hitusen, mutta muuten professori näytti hallitsevan itsensä täydellisesti.
"Vai niin", professori McGarmiwa mutisi. "Anteeksi, neiti Bell - minulla on paljon asioita mielessä - no niin, palataanpa nyt aiheeseen eli teidän jälki-istuntoonne. Minun on varmaankin turha sanoa, miten suunnattoman pettynyt olen teidän käytökseenne."
"Miten niin pettynyt?" Sirius älähti välittämättä Ariannan varoittavasta katseesta. "Mitä sinä meiltä oikein odotit?"
"Vähemmän - fyysistä aktiviteettia - ", McGarmiwa tuhahti kuin vihainen siili. "Kirjastossa... ensiluokkalaisten edessä..."
"Ne on jo yksitoista, Minerva!" Sirius parahti.
McGarmiwan katse muuttui hyisestä niin jäätäväksi, että sen voimalla olisi voinut syväjäädyttää jopa Voldemortin seuraavien sadan vuoden ajaksi.
"Viisi pistettä asiattomasta puhuttelusta, Black", hän napautti. "Kehottaisin sinua muistamaan käyttäytymisen tai reputan sinut S.U.P.E.R-kokeissa. Kyllä, Black, minä tiedän, että se ei ole luvallista - mutta jos vielä koettelet kärsivällisyyttäni kovin pitkään, minäkin saatan unohtaa säännöt."
Siriuksen silmien eteen ilmestyi pahoja mielikuvia hänen yrittäessään kuvitella, millainen McGarmiwa olisi säännöt unohtaneena. Hän ja Arianna vilkaisivat toisiaan kumpikin yhtä järkyttyneinä. Sitten Sirius pakotti kasvoilleen vakaan ilmeen kääntyessään jälleen professori McGarmiwan puoleen.
"Aloitetaanko nyt se jälki-istunto, professori?" hän ehdotti kepeästi saaden McGarmiwan kasvot punehtumaan entisestään - tällä kertaa pidätetystä raivosta. Ohitsekiitävän hetken ajan McGarmiwa näytti siltä kuin hänellä olisi ollut suunnattomia vaikeuksia itsensä hillitsemisessä, mutta sitten hetki meni ohi ja hän nyökkäsi terävästi.
"Kuuraatte palkintohuoneen kaikki pokaalit", hän määräsi teräksisesti. "Ilman taikuutta. Ja kehottaisin teitä toimimaan ripeästi, sillä suoritatte työn loppuun huomenna, jos se jää kesken."
Sirius oli aikeissa protestoida, mutta Arianna tallasi häntä varpaille estääkseen häntä puhumasta.
**
"Kuka se tyyppi oli?" Sirius kysyi Ariannalta myöhemmin samana iltana, kun he olivat polvillaan palkintohuoneen lattialla ja puhdistivat rievuilla palkintohuoneen pölyttyneitä pokaaleja. Siriuksesta tuntui, että pokaaleja ei ollut pesty kymmeneen vuoteen - hän olisi epäillyt McGarmiwan pitäneen niitä likaisina erityisesti häntä varten, ellei hän olisi muistanut olleensa puhdistamassa pokaaleja hieman yli vuosi sitten keväällä.
"Kuka tyyppi?" Arianna kysyi rypistäen otsaansa, mutta ei kohottanut katsettaan pienestä palkintolaatasta, jota oli kiillottanut.
"No, se punapää siellä huispauskentällä!"
"Ai, se." Arianna naurahti ja kääntyi katsomaan Siriusta. "Joku Jaken ja Rosarian kaveri - lupasin auttaa häntä yhdessä jutussa."
Sirius lopetti huispauspokaalin kiillottamisen ja kohotti katseensa Ariannaan. "Missä jutussa?"
Arianna pudisti päätään. "Ei mitään vaarallista, älä pelkää - Tom vain on ollut aika pitkään ulkomailla ja tarvitsee jotakuta tutustuttamaan itseään takaisin Englantiin. Hän on itse asiassa muuttanut Tylyahoon, joten minä olin luonnollinen valinta."
"Sinä toimit sen tyypin tervetuliaiskomiteana? Ei voi olla totta!"
"Miten niin ei?" Arianna kysyi haastavasti laskien kätensä lanteilleen. "En minä nyt niin toivoton ole!"
"En minä sitä tarkoitakaan!" Sirius murahti ja heitti rievun kädestään lattialle. "Vaan sitä, että en pidä siitä, että tyttöystäväni luuhaa jonkun punapään yhden naisen esittelypartiona!"
"Sirius!" Arianna huudahti. "Hän on kaksikymmentä!"
"Joten?" Sirius kysyi kääntäen myrtyneenä katseensa takaisin huispauspokaaliin. "Mistä lähtien se sinulle on jotakin merkinnyt?"
Arianna laski rievun käsistään. "Mistä lähtien muka olen iskenyt kaksikymppisiä miehiä?"
Sirius kohautti olkapäitään, liian pahalla tuulella ajatellakseen sanojensa järkevyyttä. "Enhän minä voi pysyä perillä sinun tekemisistäsi."
"No, minulla ei ole tapana tehdä niin", Arianna kivahti alkaen suuttua itsekin. Hän nappasi jälleen rievun ja alkoi kiillottaa raivokkaasti palkintolaattaa, johon oli kaiverrettu nimi, Tom Valedro. "Enkä suoraan sanottuna jaksa puhua tästä. Voit olla mustasukkainen ihan rauhassa, jos haluat - minua ei jaksa kiinnostaa!"
"Minä en ole mustasukkainen!" Sirius ärähti ja kaappasi riepunsa lattialta heittäen sillä Ariannaa.
Arianna nauroi kylmästi.
"Ai et ole? No miksi sinä sitten viskelet minua rätillä?" hän kysyi nakaten rievun takaisin päin Siriusta.
"Koska minua huvittaa!" Siriuksen ääni oli ylimielinen. Hän oli aikeissa jatkaa, sanoa jotakin muutakin, huutaa, että Arianna oli typerä ja hermoillekäyvä. Mutta sanoja ei koskaan tullut - hän jäi katsomaan Ariannan kasvoihin. Ariannan silmiin, jotka tavallisesti nauroivat niin pirullisen näköisinä - yhtä pirullisina kuin hänen omansakin, vaikka Ariannan silmät eivät olleetkaan tummat - mutta jotka juuri nyt säkenöivät kiukkua ja epäuskoa siitä, että Sirius uskalsi kyseenalaistaa hänen tekemisensä. Ariannan suu oli puolittain auki, aivan kuin hän olisi etsinyt sanoja aivan samalla tavalla kuin Siriuskin. Sirius huokaisi tukahtuneesti ja astui askeleen lähemmäs Ariannaa, sitten toisen, sitten hän tarttui kiinni Ariannan käsivarteen ja suuteli tyttöä huulille saaden Ariannan pudottamaan riepunsa lattialle ja horjahtamaan taaksepäin.
**
Lily ja James makasivat Jamesin sängyllä ja tuijottivat kattoon, liian väsyneinä tehdäkseen mitään kunnollista. Kello oli melkein kymmenen ja kaikista mieluiten Lily olisi vain mennyt nukkumaan, mutta heitä odotti vielä illan partiointi, eikä hän voinut jättää sitä väliin, vaikka olisi halunnutkin. Ennen sillä ei ehkä olisi ollut niin suurta merkitystä - paitsi ehkä hänen omantuntonsa kannalta - mutta nykyään, kun joka puolella oli kirjoituksia Voldemortin ja kuolonsyöjien tekemistä kauheuksista ja Voldemortin kannattajia löytyi myös Tylypahkasta, oli partiointi melkein välttämättömyys. Lily ei uskonut hetkeäkään, että Bellatrix ja muut Voldemortin kannattajat olisivat vain äkkiä antaneet asioiden olla. Hän oli varma siitä, että heillä oli jotakin tekeillä - ja hän oli mieluiten valmistautunut tilanteeseen, ennen kuin mitään katastrofaalista tapahtuisi. Hän ei halunnut joutua toista kertaa sairaalasiipeen jonkun luihuisen käyttämän anteeksiantamattoman kirouksen vuoksi.
Lily huokaisi ja kääntyi sängyllä niin, että hänen kasvonsa olivat Jamesiin päin. Jamesin käsi oli tiukasti hänen vyötäröllään ja pojan silmät olivat puoliksi kiinni.
"James?" Lily tönäisi Jamesia varovasti kylkeen.
"Mmmhmm", James mutisi vastaukseksi näyttäen niin väsyneeltä, että Lily ei olisi halunnut häiritä häntä, mutta vilkaistessaan kelloa Lily näki, että heidän partiointinsa alkaisi muutaman minuutin kuluttua ja heidän oli paras suoriutua ulos rohkelikkotornista ennen sitä. Hän hymyili pienesti ja tönäisi Jamesia uudelleen.
"Meillä on partiointi", hän muistutti lempeästi.
James voihkaisi.
"Lily-kulta, onko meidän pakko?" hänen äänensävynsä oli aneleva ja pienen hetken ajan Lilyn teki mieli pudistaa päätään ja vain jäädä siihen, kunnes nukahtaisi, mutta sitten johtajatyttöpuoli sai hänestä vallan.
"On", hän sanoi painokkaasti. Hän nojautui lähemmäs Jamesia ja antoi huuliensa koskettaa pojan poskea ennen kuin vetäytyi kauemmas ja nousi istumaan kiskoen Jamesinkin ylös. "Tule nyt, tai McGarmiwa tappaa meidät."
"Antaa tappaa", James mutisi silmiään hieroen noustessaan jaloilleen. "Kerran se vain kirpaisee."
Lily hymähti ja pujotti käsivartensa Jamesin vyötärölle lähtien kävelemään päättäväisesti kohti poikien makuusalin ovea Jamesin seuratessa - tosin huomattavasti vastahakoisemmin - perässä. Lily ei viitsinyt huomauttaa Jamesille siitä, että hän ei ollut juuri sillä hetkellä kovinkaan vastuullinen johtajapoika. Kaikki tiesivät, että Jamesilla oli nykyään paljon tekemistä huispausharjoitustensa ja läksyjensä kanssa ja saarnaaminen olisi vain saanut aikaan uuden riidan heidän välilleen. Ja sitä Lily ei todellakaan halunnut - he olivat muutenkin riidelleet viime aikoina enemmän kuin oli tarpeellista.
"Minä inhoan partiointia", James nalkutti, kun he kömpivät ulos rohkelikkotornin muotokuva-aukosta ja lähtivät harhailemaan pitkin koulun käytäviä käsivarret toistensa ympärillä. "Se pilaa ilon elämästä."
Lily hymyili toisella suupielellään. "Sinä kutsut nukkumista iloksi?"
"Joo-o. Tosin en minä äsken nukkunut. Minä ajattelin."
"Mitä?"
James mietti hetken, pitäisikö hänen sanoa Lilylle. Hän ehti jo avata suunsa vastatakseen, mutta sitten hänen rohkeutensa petti ja hän sulki sen uudelleen pudistaen vain hitaasti päätään.
"En mitään erikoista", hän kiersi kysymyksen. "Siriusta."
"Siriusta? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?" Lily letkautti.
Väsynyt hymy levisi Jamesin kasvoille ja hän suuteli Lilyä nopeasti huulille.
"Ei ikinä", hän vannoi. "Minun vain pitäisi puhua Siriukselle yhdestä jutusta - mutta hän ei ole ikinä paikalla silloin kuin pitäisi. Ja silloin kun hän on, minä jänistän enkä uskalla puhua hänelle siitä."
"Kuulostaa vakavalta." Ilme Lilyn kasvoilla oli yhtä aikaa utelias ja huolestunut.
"Niin se voi ollakin", James vastasi, mutta hymyili kuitenkin, jotta ei huolestuttaisi Lilyä liikaa. Hän sipaisi sormenpäillään Lilyn kasvoja ja olisi kävellyt päin edessä olevaa seinää, ellei Lily olisi nykäissyt häntä ajoissa sivuun.
"Katsoisit minne kävelet", Lily tokaisi naurua äänessään.
James virnisti. "Sitten en voisi katsoa sinua."
"Olet toivottoman siirappinen", ilmoitti Lily yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa inhoavalta, mutta onnistui vain hymyilemään entistäkin leveämmin.
"Tulet huomaamaan, neiti Evans, että siirappisuus on toisinaan hyväksi näinä kovina aikoina", vanhalle miehelle kuuluva ääni sanoi heidän takaansa. Lily ja James käännähtivät salamannopeasti ympäri, eikä kumpikaan jaksanut olla enää kovin yllättynyt nähdessään professori Dumbledoren seisovan heidän takanaan luumunvärisessä kaavussaan, puolikuusilmälasit nenällään kiiluen.
"Iltaa, professori", James sanoi kohteliaasti. "Me suoritamme kyllä partiointimme asiallisesti emmekä kaulaile, jos sitä tulitte tarkastamaan."
Dumbledore hörähti hyväntahtoisesti. "Älä huolehdi, James, en tullut. Uskoisin tuntevani teidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, että te suoriudutte mistä tahansa tehtävästä, joka teille langetetaan."
Lily kätki hymynsä ja vilkaisi Jamesia, joka kumarsi kohteliaasti. "Se on tarkoituksemme, professori."
"Hienoa, hienoa", Dumbledore säteili heilauttaen käsiään laajassa kaaressa niin, että hänen pitkä, luumunvärinen hihansa läimähti vasten läheistä maalausta, joka päästi suustaan järkyttyneen kirkaisun.
"Ei mitään hätää, Violet kultaseni", Dumbledore tyynnytteli maalausta, joka sulki suunsa solvattuaan vanhaa rehtoria tarpeeksi monella eri haukkumanimellä. "No niin, James - Lily - " Dumbledore jatkoi kääntyen jälleen heidän puoleensa. "Te varmaan tiedättekin, mitä velhomaailmassa on meneillään?"
Lily ja James nyökkäsivät yhtä aikaa. Dumbledore näytti tyytyväiseltä.
"Halusin vain kertoa teille, että turvatoimet ovat tiukentuneet entisestään. Sota on todella alkanut - ja rehellisesti sanottuna, meidän tilanteemme ei näytä kovin hyvältä. Ministeriö on antanut yleisen kehotuksen pysyä kotona niin paljon kuin mahdollista ja he ovat myös julkaisseet ohjeita kodin turvallisuuden ylläpitämiseksi. Jotkut noista ohjeista ovat tietenkin melko hyödyttömiä, mutta hyvähän ministeriön on tuntea itsensä tärkeäksi." Dumbledore huiskautti jälleen kättään ohimennen. "Joka tapauksessa, turvatoimet ovat tiukentuneet myös koulussamme. Satun tietämään, että lordi Voldemort mielii päästä sisälle Tylypahkaan - mutta voin vakuuttaa teille kahdelle, että niin ei tule tapahtumaan. Koulu on suojattu monin loitsuin. Minä kuitenkin korostan teille, että ette missään nimessä voi jättää partiointianne tekemättä - ja jos niin käy, niin kehotan teitä hankkimaan sijaitset itsellenne. Oloni olisi myöskin huomattavasti parempi, jos pitäisitte taikasauvan käsillä aina ja joka tilanteessa - ja kehottaisitte myös toisia tekemään niin."
"Onnistuu, professori", James lupasi ja Lily nyökkäsi myöntyvästi.
Hymy ilmestyi Dumbledoren väsyneille kasvoille. "Arvelinkin, että teihin voisi luottaa. Ja siitä puheenollen - minulla on kerrottavana eräs asia, joka saattaisi kiinnostaa kovasti teitä ja teidän ystäviänne. En kuitenkaan aio kertoa sitä nyt. Voisitteko te ja - katsotaanpas - herrat Sirius Black, Remus Lupin ja Peter Piskuilan sekä neidit Arianna Bell ja Cinnamon Bellini - tulla työhuoneeseeni huhtikuun toisena päivänä kello yksi iltapäivällä?"
James ja Lily nyökkäsivät.
"Hienoa, kerrassaan hienoa", Dumbledore sanoi sädehtien. "Minä tästä sitten lähdenkin - minulla on pieni tapaaminen professori McGarmiwan kanssa, joten toivotan teille hauskaa iltaa."
Hän katosi melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin jättäen Lilyn ja Jamesin ihmettelemään jälkeensä.
Partioinnin loputtua James toivotti Lilylle hyvää yötä ja siirtyi sitten poikien makuusaliin haluten päästä kertomaan muille Kelmeille, mitä Dumbledore oli sanonut. Hänen helpotuksekseen he olivat kaikki paikalla - jopa Remus, joka oli viime aikoina viettänyt suuren osan ajastaan omilla teillään.
"Kas vain", Sirius totesi kohottaessaan katseensa sarjakuvalehdestään, kun James ilmestyi oviaukkoon. "Sinäkin raahauduit paikalle."
"Ja sinä olet yhä elossa", James sanoi samaan sävyyn. "Miten jälki-istunto meni?"
"Hyvinhän se." Sirius hymyili salaperäisesti. "Oikein hyvin."
James voihkaisi. "En siis halua tietää yksityiskohtia. Kuutamo, vanha kaveri, missä olet ollut koko illan?"
"Kirjastossa", Remus vastasi rauhallisesti ja heilautti muodonmuutoskirjaansa. "Opetin ensin Lauralle muodonmuutoksia ja tein sitten omia läksyjäni."
James, Sirius ja Peter vilkaisivat toisiaan. Kukaan heistä ei uskonut Remuksen selitystä - ainakaan sitä osaa siitä, joka koski läksyjen tekemistä. Kaikki olivat nähneet Remuksen tekevän tehtävänsä jo aikaisemmin päivällä. Remuksella oli selvästi jotakin meneillään, mutta - toisin kuin yleensä - hän ei näyttänyt halukkaalta kertomaan asiasta tarkemmin, eikä James viitsinyt ainakaan toistaiseksi painostaa häntä kovin paljon.
"Minä ja Lily nähtiin Dumbledore", hän aloitti siirtyessään sänkynsä laidalle istumaan. "Hän haluaa meidät toimistoonsa huhtikuun toinen päivä kello kolmetoista nolla nolla."
"Miksi?" Sirius kysyi epäluuloisesti ja alkoi heti miettiä mielessään, mitä sääntöjä oli viime aikoina rikkonut - ja riittäisivätkö ne hänen erottamiseensa. James nauroi hänen ilmeensä nähdessään ja pudisti päätään.
"Ei mitään sellaista, Anturajalka", hän vakuutti. "Dumbledorella on kuulemma tarjous, joka voi kiinnostaa meitä."
"Tarjous?" Remus toisti.
James nyökkäsi ja Kelmit alkoivat heti miettiä mahdollisia ideoita, joita Dumbledorella voisi olla mielessään.