Lokakuun 30. päivä oli kylmä ja sateinen. Kelmit istuivat Tuleemeneehuoneessa päät yhdessä ja keskustelivat seuraavan päivän - kurpitsajuhlan - pilasta. He olivat melkein valmiita. Jäljellä oli enää kaikkein vaikein osuus, jonka he tekisivät vasta illalla. Siihen osuuteen kuului kotitonttuja, mikä hankaloitti suunnitelman toteuttamista suuresti.
Kelmit olivat innoissaan kurpitsajuhlapilan toteuttamisesta. He olivat suunnitelleet kepposta koko kesän ja odottaneet sen tekemistä enemmän kuin edes koulun alkua (paitsi ehkä James, joka halusi päästä takaisin Lilyn luokse.) Nyt kun pila oli valmis toteuttavaksi, he tuskin pysyivät nahoissaan. Heitä ei hidastanut edes tieto siitä, että heitä odottaisi pitkä jälki-istuntokausi. Ainoa, joka pysähtyi edes harkitsemaan kepposen tekemättä jättämistä, oli yllättäen James eikä Remus. Kepponen ei ollut vahingollinen kenellekään, joten Remuksella ei ollut mitään syytä estellä. Jamesin syyn nimi oli Lily Evans. Hän pelkäsi, että Lily suuttuisi hänelle ja lakkaisi puhumasta hänelle, vaikka pila olikin jokseenkin harmiton. Ainakin Kelmien mielestä.
"Sarvihaara?" Remus heilutti kättään Jamesin silmien edessä. "Kuulitko sinä, mitä minä kysyin?"
"Mitä?" James näytti pöllämystyneeltä.
Remus huokaisi ja ravisti päätään. "Eli et kuullut."
"En", James myönsi. "Minä vain - mietin - "
"Et kai?" Sirius sanoi sarkastisesti. "Tähän aikaan päivästä?"
James mulkaisi häntä. "Kuule, meistä kahdesta minulla on hyvä syy miettiä. Meistä kahdesta minä saan pelätä, ettei elämäni rakkaus puhu minulle tämän jälkeen."
"Yksi hyvä syy, miksi ei kannata rakastua", Sirius virnisti. "Siitä seuraa vain harmia."
Enimmäkseen seurasikin, sen myös James oli viime päivinä huomannut. Siriuksen ja Ariannan välit olivat parantumassa, mutta ne eivät kuitenkaan olleet yhtä rennot kuin ennen. James mietti, tulisivatko heidän välinsä enää koskaan ennalleen. Cinnamon oli edelleen masentunut Amoksesta eikä juurikaan puhunut Lilylle, mistä Lily taas oli murtunut. Ja koska Lily oli surullinen, oli myös James vihainen. Hän olisi halunnut kirota Amoksen kostoksi, mutta Lily kielsi häntä. Vaikka Lilyä oli loukattu, hän silti jaksoi estää Jamesia kostamasta. Tytöt olivat outoja.
"Sitä paitsi, jos Lily suuttuu sinulle tästä, hän ei ole sen arvoinen", Peter jatkoi.
James mulkaisi Peteriä.
Sirius pyöritti silmiään. "Matohäntä, mitä tahansa teetkin: älä ikinä, ikinä, sano Jamesille, ettei Lily Evans ole jonkun asian arvoinen."
"Hei, kaverit, tämä on kyllä tosi mielenkiintoista, mutta pysytäänkö kuitenkin asiassa?" Remus ehdotti. "Peter, onko meillä tarpeeksi kampoja?"
Peter veti esiin suuren laukun ja kaatoi sen sisällön lattialle. Laukku oli täynnä pieniä, värittömiä paperipusseja, joiden pintaan oli kirjoitettu siististi joku nimi, esimerkiksi: "Lucius Malfoy." Paperipusseja oli mielettömästi - Peter otti esille useampia laukkuja ja kaatoi niidenkin sisällöt lattialle. Sirius virnisti tyytyväisenä.
"Onko tässä varmasti kaikki?" hän varmisti.
Peter nyökkäsi. "Jokaikinen, opettajia lukuunottamatta."
"Minua harmittaa, kun emme saaneet opettajien kampoja", Sirius sanoi hieman surullisesti. "Minä niin kovasti olisin halunnut kamman, jonka omistaja on Minerva - "
"Sille nyt vain ei voi mitään", Remus sanoi pyörittäen silmiään. "Sinun on paras vain tyytyä siihen."
"Tai ryhtyä johonkin epätoivoiseen", Sirius sanoi. "Hyökätä yöpukuisen McGarmiwan kimppuun ja - "
"Sirius! Älä edes ajattele sitä!"
**
Lily istui oleskeluhuoneen tulen ääressä ja luki Päivän Profeettaa. Päivän lehti ei ollut mitään iloista luettavaa - typerien, taikamattolakien väärinkäytöstä kertovien juttujen lisäksi lehdessä oli raportteja kadonneista ihmisistä sekä uusista murhista. Voldemortin kuolonsyöjät olivat hyökkänneet eilisiltana Viistokujalla asuvan velhoperheen kimppuun. Kyseessä olivat McKinnonit, joiden tytär oli korpinkynnessä. Lily sääli tyttöä koko sydämestään, vaikka ei häntä tuntenutkaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, millaista olisi, jos hänen oma perheensä revittäisiin rikki. Ja silti - silti niin kävisi vielä, Lily oli melkein varma siitä. Totta kai hänen perheensä oli haluttua riistaa, he olivat jästejä ja hän itse oli kuraverinen, joita Voldemort tuntui vihaavan kaikkein eniten.
Lily huokaisi ja hieroi hajamielisesti otsaansa. Koko Tylypahkan oli yllättäen vallannut outo masennus, hän tajusi. Hän ei tiennyt, mistä se johtui. Kaikki tuntuivat odottavan kurpitsajuhlaa jonkinlaisella kauhulla. Voldemort oli tunnettu siitä, että nautti juhlien pilaamisesta ja kurpitsajuhla oli tiedetysti kaiken hämäräperäisen suuri juhla. Vaikka Voldemort ei olisikaan tarpeeksi vahva vallatakseen Tylypahkaa, pelkäsivät monet perheensä puolesta. Kuten myös Lily. Hän tiesi vihaavansa aika ajoin Petuniaa ja olevansa turhautunut vanhempiinsa, mutta silti hän ei halunnut heidän kuolevan.
"Minä tarvitsen jotakin piristystä", Lily mutisi itsekseen iloisesti räiskyvälle tulelle.
"Et ole ainoa", ilmoitti Cinnamonin ääni vähän matkan päästä.
Lily kääntyi ja hymyili Cinnamonille pienesti. Cinnamon näytti väsyneeltä, kuten niin usein viime aikoina. Tyttö oli edelleen surullinen Amoksen vuoksi, vaikka Lily ei voinutkaan ymmärtää sitä. Cinnamon oli siis ottanut Amoksen vakavammin kuin oli koskaan kertonutkaan - taas yksi asia, mitä Lily ei voinut ymmärtää. Cinnamon ei ollut viime päivinä juurikaan puhunut Lilylle, mutta Lily arveli, että nyt tyttö oli valmis yrittämään.
"Ideoita otetaan vastaan", Lily sanoi ja kehotti Cinnamonia istumaan alas.
Cinnamon totteli ja nappasi sitten Päivän Profeetan Lilyltä selaten sen nopeasti kannesta kanteen. Sitten hän heitti lehden lattialle inhoten.
"Minä en kestä tätä!" Cinnamon julisti. "Aina vain murhia ja katoamisia. Milloin tämä oikein loppuu?"
"Tuskin ikinä", Lily mutisi hiljaa. "Tuntuu niin typerältä vain istua täällä ja katsoa sivusta, kuinka ihmiset kuolevat."
Cinnamon kohotti kulmiaan. "Sinä haluaisit vaarantamaan oman henkesi tuonne ulkomaailmaan?"
"Miksi en haluaisi?" Lily kysyi hieman haastavasti. "Minä haluan taistella Voldemortia vastaan."
"Sinä olet hullu", Cinnamon sanoi lyhyesti. "Ne vain tappaa sinut."
"Ne tappaa minut joka tapauksessa", Lily tokaisi. "Mieti nyt - minä olen jästisyntyinen. Olen ensimmäisenä niiden listalla."
Cinnamon oli hetken aikaa hiljaa ja ravisti sitten päätään itsekseen. "Niin kai. Sinulla sentään on joku syy taistella vastaan. Ja sinä pärjäisit siinä. Minun isäni haluaisi minun olevan aurori, mutta ei se oikeastaan kiinnosta minua."
"Isäsi haluaa sinun olevan aurori ja vaarantavan henkesi?"
Cinnamon kohautti harteitaan. "Hän on kai pettynyt, koska rakas veljeni petti hänen luottamuksensa ja alkoi pelata huispausta sen sijaan, että olisi ryhtynyt auroriksi. Isä haluaa, että minä otan hänen paikkansa tai jotakin muuta typerää."
"Mutta sinä et halua auroriksi?"
"En", Cinnamon ravisti päätään. "En pystyisi katsomaan, kuinka muut kuolevat. Minä ihailen sitä, että sinä ja Ria olette vahvoja, mutta minä en pysty siihen. Olen miettinyt enemmän parantamista tai jotakin sellaista. Se sopii minulle paremmin."
Lilykin myönsi, että hänen oli helpompaa kuvitella Cinnamon parantajana Pyhässä Mungossa kuin taistelemassa kaduilla. Hän ei pystynyt kuvittelemaan Cinnamonia aurorin mustien vaatteiden ja aseistuksen keskelle. Kun taas hän itse - hän oli aina halunnut olla aurori, mutta toisaalta hän ei ollut varma, olisiko tarpeeksi hyvä. Hän oli jästisyntyinen, eikä hän ollut ollenkaan varma, oliko tarpeeksi rohkea. Tähän asti hänellä oli ollut selkeä päämäärä, mutta nyt mitään sellaista ei ollut ja se ahdisti häntä.
"Missä Ria on?" Lily kysyi hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Pussailemassa jotakin poikaa kenties?"
"En ihmettelisi", Cinnamon kohautti olkapäitään. "Vaikka minun mielestäni hän voisi vain lopettaa. Ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä."
"Ei, ellei hän satu haluamaan lasta", Lily huomautti kuivasti.
Cinnamon kohotti kulmiaan. "Arianna? Äitinä? Aika epätodennäköinen tulevaisuudenkuva. Minun mielestäni hän yrittää vain jatkaa poikien nuoleskelemista samaan tahtiin kuin aina ennenkin, ettei vain joudu myöntämään, että oikeasti olisi halunnut enemmänkin Siriuksen kanssa."
"Entä sinä itse?" Lily kysyi varovasti.
Cinnamon jäykistyi ja näytti hetken ajan siltä, kuin olisi ollut valmis katoamaan huoneesta. Mutta sitten hänen piirteensä rentoutuivat ja hän ravisti päätään ajatuksissaan. "Minulla ei ainakaan ole mitään poikieniskemissyndroomaa. Mutta masentaa edelleen."
"Cin, sinun pitää unohtaa koko Diggory. Hän on selvästi liero ja - "
"Sinun on helppo käskeä minua unohtamaan joku", Cinnamon tuhahti. "Sinun poikaystäväsi ei ole pettänyt sinua muiden kanssa."
Lily kohautti olkapäitään. "Johtuu siitä, ettei hän ole mikään oikea poikaystäväni. Ja se on vain ajan kysymys, milloin hän siirtyy seuraavaan - ellei ole siirtynyt jo. En usko, että hän jaksaa roikkua minussa kovin pitkään."
"No, miksi sinä sitten olet hänen kanssaan?"
"Ei aavistustakaan. Siksi kai, että en voi tietää mitä tapahtuu, joten annan mennä ja toivon parasta. Ja tuo muuten toimii muuhunkin kuin rakkauteen."
Cinnamon oli pitkään hiljaa. "Lily", hän sanoi sitten, "minun mielestäni sinun pitäisi liittyä siihen Dumbledoren ryhmään. Sinä sopisit sinne."
Lily hymyili pienesti ja kohautti harteitaan. "Harkitsen asiaa, jos selviän ensin hengissä huomisesta."
**
Kahdeksan jälkeen illalla Kelmit hiippailivat näkymättömyysviitan alla pitkin Tylypahkan käytäviä. Heidän hiipimisensä kävi melko kömpelösti, sillä he leijuttivat samalla mukanaan kookasta pataa, ja vaikka he olivatkin langettaneet pataan pienennysloitsun, ei sen leijuttaminen ollut aivan helppoa. He olivat suoriutuneet tehtävästä niin, että Remus, joka oli heistä paras loitsuissa, käveli hieman kauempana muista ja piti leijumisloitsua yllä.
"Olisi aika noloa kaataa tämä pitkin käytäviä kuukauden työn jälkeen", Remus huomautti synkästi, kun he suunnistivat kohti keittiöitä.
James virnisti. "Olisipahan Vorolla jotakin luututtavaa kurajälkien lisäksi."
Sirius pyöritti silmiään. "Voisi kuvitella, että Voro ymmärtäisi vähän paremman kurajäljet ottaen huomioon millainen koiranilma siellä - "
"Ole hiljempaa!" Remus suhahti. "Sinä et taida ymmärtää, että hiippailun pääpointtina on se, ettei jäädä kiinni!"
"Ohhoh, Kuutamo, milloin sinusta on tullut noin fiksu?" Sirius kysyi sarkastisesti.
Remus ei vastannut vaan keskittyi leijuttamaan pataa heidän välissään. Kun he pääsivät hitaasti mutta varmasti keittiöön asti, hän laski padan hitaasti keittiön lattialle ja työnsi sauvan taskuunsa. Keittiö oli autio lukuunottamatta ympäriinsä hyöriviä kotitonttuja, jotka säntäsivät heti Kelmien luokse kumarrellen ja kysellen, mitä nuorille herroille saisi olla. James, joka oli heistä paras tyylikkäiden puheiden pitämisessä, kumartui tonttujen puoleen.
"Minulla ja ystävilläni on Dumbledoren ohjeiden mukainen tehtävä suoritettavana keittiössä", hän sanoi viralliseen, mutta ystävälliseen sävyyn.
Kotitontut nyökkäilivät innokkaasti. "Totta kai, totta kai, aivan miten herra Potter haluaa. Miten voimme auttaa herra Potteria ja hänen ystäviään isännän tehtävän suorittamisessa?"
James virnisti. Tämä meni paremmin kuin hyvin. "Meidän pitää päästä käsiksi Kurpitsajuhlassa käytettäviin pikareihin - sellaisiin pikareihin, joita käytetään vain ja ainoastaan kurpitsajuhlassa", hän korosti.
"Totta kai, herra Potter seuraa vain Tippyä, Tippy näyttää tien", sanoi kaikkein palveluhaluisin kotitonttu ja johdatti Kelmit kurpitsajuhlassa käytettävien pikareiden luokse. James neuvoi Remusta tuomaan heidän noidankattilansa perässä ja kääntyi sitten puhumaan Tippylle.
"Kiitos, Tippy, olet ollut suureksi avuksi Dumbledorelle ja meille. Selviämme lopusta ilman apua, kunhan muistat, että näitä pikareita saa käyttää ainoastaan kurpitsajuhlassa. Se on rehtori Dumbledoren pyyntö."
Tippy nyökkäsi silmät suurina ja katosi näköpiiristä kumarrellen ja itsekseen mutisten. James kääntyi katsomaan ystäviään.
"Se oli melkein liian helppoa", hän ilmoitti. "Mutta se johtuu tietenkin siitä, että olen nero."
"Nero? Sinäkö?" Sirius pärskähti. "Siinä tapauksessa minä olen McGarmiwa."
"Toivon mukaan sinulla ei käy niin huono tuuri, Anturajalka", James virnisti. "No niin, kaadetaan nyt tämä litku pikareihin ja häivytään täältä. Minulla on vielä tekemistä tänä iltana."
"Niin minullakin", Sirius ilmoitti.
Remus katsoi häneen tuskastuneena. "Jo nyt uusi tyttö? Sirius, milloin sinä oikein kasvat aikuiseksi?"
"Toivon mukaan en milloinkaan, mutta tänä iltana kyseessä ei ole tyttö vaan korttipeli, joka jäi kesken", Sirius korjasi hieman loukkaantuneeseen sävyyn. "Tytöt ovat meidän Sarvihaaran alaa."
"Ei tytöt, vaan Lily. Siinä on iso ero. Ja tytöistä puheenollen, Remus, mitä Cinnamonille kuuluu?"
Remus katsoi poispäin ja kohautti harteitaan. "Parempaa kuin edellisenä päivänä. Tällä menolla hän on jo joulun jälkeen toipunut erostaan Amos Diggoryn kanssa. Sanon vain, etten ikinä opi ymmärtämään tyttöjen tapoja. Miksi räytyä kuukausikaupalla jonkun sellaisen perään, joka selvästikään ei välitä?"
Sirius virnisti. "Sitä voit kysyä Sarvihaaralta."
James loi Siriukseen murhaavan katseen. "Ainakin se kannatti."
Saatuaan kepposensa suoritettua keittiössä Kelmit palasivat takaisin Tylypahkan käytäville. Kello oli melkein yhdeksän - pian olisi Jamesin ja Lilyn partiointiaika. Ennen James oli nauttinut partioinnista, mutta nyt hän toivoi, ettei partiointia olisi. Ylimääräisen tunnin olisi voinut hänen mielestään käyttää paljon paremmin. Lilyn seurassa, tietenkin.
"Mitä luulette, montako viikkoa jälki-istuntoa tällä kertaa?" Sirius kysyi virnistäen.
"Viikkoa?" Remus kohotti kulmiaan. "Minä kallistuisin pikemminkin kuukauden puolelle."
"Tai koulusta erottamisen", Peter sanoi synkkänä. "Meidän kepposemme ei ole täydellisen laillinen, jos satutte muistamaan."
Toiset Kelmit katsoivat häntä pitkään.
"Laillinen?" Siris toisti sitten kohottaen kysyvästi kulmiaan. "Kuka siitä välittää?"
"Taikaministeri saattaa välittää, herra Black."
Kelmit kääntyivät yllättyneenä katsomaan sivulleen, mistä ääni oli kuulunut. He näkivät professori Dumbledoren ja professori Redin seisovan käytävällä. Professori Dumbledoren silmät tuikkivat ystävälliseen sävyyn, kun taas Redin kasvoilla oli tavanomaisen karu ilme.
"Olitteko kenties suorittamassa Halloween-keppostanne?" Dumbledore arvasi.
"Kyllä vain, rehtori", Sirius virnisti. "Ellei rehtorilla ole mitään sitä vastaan, tietenkään."
Dumbledore hymähti. "Luulenpa, että rehtori on mennyt hetkeksi aikaa jonnekin muualle eikä tiedä teidän suunnittelevan mitään. Luonnollisestikaan en kerro rehtorille, mitä kuulin."
Kelmien virneet levenivät entisestään.
"Hyvää yötä, professorit", he huusivat mennessään ja lähtivät kävelemään poispäin. Takaansa he kuulivat Dumbledoren sanovan jotakin hiljaisella äänellä Redille, sitten Redin selkeän vastauksen:
"Tämä on tärkeää, professori!"
James ja Sirius hidastivat kävelytahtiaan ja keskittyivät kuuntelemaan Dumbledoren ja Redin välistä keskustelua. Dumbledoren ääni oli kuitenkin niin hiljainen, ettei sanoja voinut erottaa. Keskustelu tuntui jatkuvan jonkin aikaa, sitten he kuulivat Redin äänen kiittävän Dumbledorea jostakin. Sirius kohotti kulmiaan Jamesille kehottaen häntä lipeämään paikalta nopeasti. He lähtivät jatkamaan kävelyään muina miehinä, mutta Red sai heidät pian kiinni ja pysäytti heidät.
"Minkä kepposen te aiotte tehdä huomenna?" Red halusi tietää ja yllätyksekseen James näki pirullisen ilmeen välähtävän Redin tavallisesti niin teräväilmeisissä silmeissä. Hän vilkaisi Siriukseen ja kumpikin pudisti päätään.
"Kelmien salaisuuksia, emme voi kertoa", James vastasi.
Red virnisti pienesti. "Teistä tulisi hyviä vakoojia. Minun täytyy puhua asiasta joskus Dumbledorelle."
James kohotti kulmiaan ymmärtämättä, mitä Red tarkoitti. Sitten hän rohkaisi itsensä ja kysyi nuorelta professorilta kysymyksen, jota ei olisi kenellekään muulle professorille esittänyt.
"Mitä asiaa sinulla oli Dumbledorelle?"
Red pudisteli päätään. "Sinulla on ylivilkas mielikuvitus, James Potter. Kyse oli henkilökohtaisuuksista, enkä usko, että olen velvollinen kertomaan niitä sinulle."
Red kääntyi kannoillaan ja lähti harppomaan poispäin lujaa vauhtia. James ja Sirius vilkaisivat toisiaan ja kohauttivat harteitaan. He tuskin koskaan saisivat selvää uudesta pimeyden voimilta suojautumisen professorista, mutta se oli ainakin Kelmien arvoinen päämäärä.
"Minä ihmettelen, miksi Dumbledore oikein luottaa tuollaiseen tyyppiin", James mutisi itsekseen kävellessään vauhdilla kohti rohkelikkotornia. Hän oli jo myöhässä hänen ja Lilyn partioinnilta ja Lily suuttuisi hänelle pian.
Sirius virnisti. "Hei, kaikki tytöt sanovat, että Red on hyvännäköinen! Mistä Dumbledoren motiiveista koskaan tietää."
"Minä luulin, että sinä olit aivan varma siitä, että Dumbledorella ja Minervalla on jotakin meneillään", James sanoi hieman inhoavasti.
**
James ja Lily kävelivät hiljaisina pitkin käytäviä partioimassa. James saattoi nähdä pelkästään vilkaisemalla Lilyä, että Lily oli masentunut, eikä tiennyt, kuinka yrittää piristää Lilyä. Hän oli itsekin omissa ajatuksissaan. Hän osittain odotti, osittain pelkäsi Halloweeniä. Entä jos Lily sanoisi, ettei todellakaan halunnut olla hänen kanssaan? Hän ei tiennyt, voisiko enää kaiken jälkeen olla vain Lilyn ystävä. Oli muutenkin tarpeeksi inhottavaa teeskennellä julkisilla paikoilla, että hän ja Lily olivat vain ystäviä. Kaikkein mieluiten James olisi suudellut Lilyä kaikkien nähden, mutta oli melkein varma, että Lily löisi häntä sen seurauksena.
"Mitä Cinnamonille kuuluu?" James kysyi lopulta rikkoen inhottavan hiljaisuuden.
"Hän alkaa vähitellen unohtaa Diggoryn. On jo aikakin", Lily lisäsi hieman inhoavasti. "On typerää tuhlata hyvää aikaa sellaiseen limanuljaskaan."
"Sanoo tyttö, joka suostui opettamaan sitä limanuljaskaa", James sanoi hieman mustasukkainen sävy äänessään.
Lily kääntyi katsomaan häntä. "Silloin en vielä tiennyt hänen olevan limanuljaska. Minä tiesin, että hän on epärehellinen, mutta se on kuitenkin eri asia kuin limanuljaska."
"Diggory näyttääkin jo limanuljaskalta", James sanoi kylmästi. Lily oli aikeissa avata suunsa ja vastata Jamesille, mutta Jamesin sanat toivat hänen mieleensä jotakin, mitä Dumbledore oli sanonut hänelle aikaisemmin. Hän oli melkein unohtanut koko jutun, mutta nyt se palasi yllättäen hänen mieleensä.
"Mitä nyt?" James kysyi nähtyään Lilyn vaikenemisen.
Lily kohautti harteitaan. "Ei mitään erityistä. Mieleeni tuli vain jotakin, mitä Dumbledore sanoi minulle vähän aikaa sitten."
"Mitä se oli?"
"Hän sanoi, että lähipäivinä tulisin huomaamaan, että ulkonäkö voi pettää. Minun mielestäni muutama päivä on jo mennyt, enkä ole vielä huomannut mitään."
James rypisti otsaansa. Hän inhosi sitä, että opettajat puhuivat arvoituksin. Arvoitukset olivat ahdistavia, varsinkin jos niitä ei pystynyt selvittämään. Hän yritti keventää tunnelmaa sanomalla:
"Ehkä hän tarkoitti Ruikulia. Ehkä Ruikuli muuttuu kurpitsajuhlan kunniaksi perhoseksi."
Lily teki yökkäävän äänen. "Ettehän te aio tehdä sitä huomenna? Muuttaa häntä perhoseksi?"
"Se olisi halventavaa perhosia kohtaan", James sanoi järkyttyneenä. "Enkä ole vielä kuullut sellaisesta lajista kuin rasvaperhonen, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."
"Minä mieluummin kuolisin kuin suostuisin olemaan Kalkaros", Lily sanoi inhoavasti.
James virnisti. "Moni muu Tylypahkassa ajattelee varmasti samaa. Aina ei kuitenkaan saa mitä haluaa."
Lily loi häneen epäilevän katseen. "Mitä nyt?"
"Mitä?" James katsoi häneen viattomana.
Lily loi katseensa kattoon. "James, tuo esitys saattaa toimia McGarmiwaan, mutta ei minuun. Minä tiedän, että sinulla on jotakin meneillään."
"Niin tietää yleensä myös McGarmiwa."
He vajosivat jälleen hiljaisuuteen ja jatkoivat kävelemistä. James kietoi toisen käsivartensa Lilyn olkapäiden ympäri ja vajosi omiin ajatuksiinsa. Hän mietti Halloweeniä ja Lilyä. Hän mietti rohkelikon ensimmäistä huispausottelua ja Dumbledoren ja Redin keskustelua. Hän oli melkein varma, ettei Red ollut sitä mitä kaikki sanoivat hänen olevan, mutta miksi hän sitten oli Tylypahkassa? Hän oli varma, että Dumbledorella oli ollut syynsä kutsua Red. Dumbledorella oli aina syynsä. Eri asia, kuinka järkeviä ne sitten olivat.
"Mitä sinä ajattelet?" Lily kysyi.
James mietti hetken ja päätti valehdella. "Huispausottelua."
Lily pyöritti silmiään. "Onko kukaan ikinä sanonut sinulle, että sinulla on pakkomielle huispauksesta?"
"Aika monikin. McGarmiwa, sinä, Sirius, Arianna, Remus, minun vanhempani..."
"Millaisia sinun vanhempasi ovat?" Lily kysyi uteliaasti.
"Miten niin?"
"No, siis, minulla ei ikävä kyllä ole velhovanhempia ja olen aina miettinyt, millaista se on. Siis, onhan Cinillä ja Ariannalla velhovanhemmat, mutta sinun perheesi on kuitenkin vähän eri juttu."
James naurahti. "He ovat ihan okei. Isäni on kokopäiväinen aurori ja aika kiireinen. Hän on tosi harvoin kotona, mutta olen tavallaan tottunut siihen. Ei hän ikinä ollut kotona. Äiti taas oli joskus aikaisemmin aurori. Hän lopetti, kun minä synnyin. Liian vaarallista, tai jotakin. Nykyään hän tekee jotakin kansainvälisten taikayhteyksien kanssa."
"Sinun molemmat vanhempasi ovat auroreita? Sitten kai ei mikään ihme, että sinäkin haluat olla", Lily totesi.
James kohautti harteitaan. "En minä sen takia halua olla. Pienenä minä halusin pelata ammattilaisena huispausta."
"Olen yllättynyt, että luovuit siitä."
"Huispausta pelaamalla ei oikein voi pelastaa maailmaa, vai voiko?" James naurahti.
Lily ravisti päätään pienesti hymyillen.
"Sinäkö sitten haluat pelastaa maailman?" hän kysyi.
"Minä en satu pitämään Voldemortista", James vastasi lyhyesti.
He vaikenivat taas. Lily mietti, miksi James ei ollut koskaan aikaisemmin näyttänyt vakavaa puoltaan kenellekään. Hän ei ollut edes uskonut, että Jamesilla mitään vakavaa puolta olikaan. James rikkoi aina vain sääntöjä eikä välittänyt siitä, mitä teki. Tai niin Lily oli aina kuvitellut. Hän huokaisi raskaasti. James huomasi sen ja kääntyi katsomaan häntä.
"Kaikki hyvin, Lily?"
Lily pakottautui hymyilemään.
"Minua vain masentaa hieman", hän sanoi ja jatkoi portaiden kiipeämistä. He olivat matkalla tarkastamaan tähtitornia.
"Mikä?"
"Kaikki", Lily kohautti olkapäitään. "Se, että minun pitää olla syntynyt juuri tähän aikaan."
"Jos sinä et olisi syntynyt samana vuonna minun kanssani, minä olisin ollut hyvin onneton", James virnisti hänelle.
Lily pudisti päätään huvittuneena ja astui tähtitorniin.
"Sinä et ole vielä oppinut, ettei minun kanssani pääse minnekään kirjoista lainatuilla kohteliaisuuksilla", hän ilmoitti.
"Juurihan minä pääsin tähtitorniin sinun kanssasi", James hymyili.
"Sinä olet mahdoton."
"Voi olla. Enkä minä sitä paitsi valehtele, kun sanon, että sinä olet kaunis."
Lily punastui ja kääntyi katsomaan toiseen suuntaan. James käänsi varovasti hänen kasvonsa itseensä päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Merlin, miten Lilyn silmät olivat vihreät, hän mietti hämärästi.
"Minä tiedän, mitä mieltä sinä olet tähtitornissa pussailemisesta", James aloitti, mutta ei saanut lopetettua lausettaan, sillä Lily kurkotti hänen suuntaansa ja suuteli häntä lujasti. James yllättyi ja veti Lilyn tiukasti lähelleen vastaten suudelmaan yhtälaisella voimalla. Hän ei ollut koskaan uskonut suutelevansa Lily Evansia tähtitornissa, mutta nyt kun niin viimein tapahtui, hän ei halunnut sen ikinä loppuvan. Hän veti Lilyn kanssaan tähtitornin kiviseinää vasten, kun tunsi Lilyn vetäytyvän taaksepäin. James olisi voinut huutaa pettymyksestä. Mutta pelkkä yksi vilkaisu Lilyn hämmentyneisiin, punehtuneisiin kasvoihin sai hänet unohtamaan turhautumuksensa. Hän kietoi molemmat käsivartensa Lilyn vyötärölle.
"Haluatko mennä jo alas?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä normaalina.
Lily nyökkäsi kiitollisena. "Joo."
Lily ei katsonut häneen. James hymyili ja talutti Lilyn ulos tähtitornista portaiden luokse. Hän pysäytti Lilyn, kun tyttö oli aikeissa astua portaisiin.
"Mitä nyt?" Lily kohotti katseensa yllättyneenä. James kohautti harteitaan ja veti taikasauvan esiin. Hän mutisi loitsun ja virnisti tyytyväisenä nähdessään portaiden muuttuvan liukumäeksi. Lily katsoi häntä järkyttyneenä.
"James, älä edes kuvittele – minä en aio laskea tuota - " Lily aloitti.
James vaiensi hänet suutelemalla häntä pehmeästi huulille. Sitten James kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja lähti laskemaan liukumäkeä alas hänen kanssaan. Hän kuuli Lilyn kirkaisevan, kun he liukuivat lujaa vauhtia spiraalin muotoista liukumäkeä alas.
"James, pysäytä tämä!" Lily kirkui hänelle.
"Rauhoitu, Lily", James huusi vastaukseksi ja kietoi käsivartensa tiukemmin Lilyn vyötärölle. Vauhti muuttui yhä kovemmaksi heidän liukuessaan kerroksesta toiseen.
Lily piti kiinni Jamesista kuin hengenhädässä, peläten portaiden äkkiä siirtyvän ja heidän lentävän tyhjän päälle. James oli välillä uskomattoman typerä, hän manasi mielessään ja toivoi, että olisi voinut vain pysäyttää tämän jotenkin. Hän sulki silmänsä ja yritti olla ajattelematta, missä oli. Se tuntui kuitenkin mahdottomalta.
Heidän lähestyessään alempia kerroksia Lily tunsi kuitenkin pelkonsa vähitellen hälvenevän ja hän alkoi jopa nauttia liukumäestä. Hän aikoi siitä huolimatta kirota Jamesin jälkeenpäin. Sitten liukumäki yhtäkkiä loppui ja Lily ja James lennähtivät ensimmäisen kerroksen kylmälle käytävälle.
"Iltaa, Lily, James - " he kuulivat äänen jostakin ylhäältäpäin. He nousivat nopeasti ylös lattialta ja tajusivat katsovansa Tylypahkan rehtoria suoraan silmiin. Dumbledore näytti siltä, että yritti pidättää nauruaan.
"Iltaa, professori", James sanoi ja tunsi kätensä harovan hiuksiaan epävarmasti. Lily loi häneen murhaavan katseen ja hän työnsi käden taskuunsa. "Kaunis ilta tänään, eikö olekin?"
"Kerrassaan hieno ilta mäenlaskulle", Dumbledore nyökytteli. Lily punastui. Dumbledore huomasi kuitenkin sen ja hymyili hänelle ystävällisesti. "Pieni lapsenomaisuus on hyvästä meille kaikille aika ajoin. Varsinkin tällaisina aikoina."
Lily tunsi olonsa paranevan kummasti. Sitten Dumbledore kääntyi jälleen Jamesin puoleen.
"Odotan, että sinun ja ystäviesi huominen laiton kepponen on huolellisesti valmisteltu?"
James nyökkäsi virnistäen.
"Hyvä. Toivon, ettei rehtori ole kuulemassa, kun sanon tämän, mutta odotan sitä innolla", Dumbledore nyökkäsi ja lipui toiseen suuntaan käytävällä. Lily jäi tuijottamaan hänen peräänsä päätään pudistellen.
"Minä olen varma siitä, että tuo mies on kaheli."
"Kaikki nerot ovat kahjoja", James huomautti ja väläytti hänelle omahyväisen hymyn. "Minä mukaanlukien."
**
James tuskin pysyi nahoissaan seuraavana aamuna. Oli Halloweenin aamu ja Halloween oli hänen kannaltaan erittäin jännittävä päivä. Hänellä oli kepponen suoritettavana – täydellisesti, mielellään, sillä hän ei ollut varma sivuvaikutuksista. Kepponen oli sellainen, jonka vuoksi hän saattaisi saada mielestään maailman ihanimman naisen vihat niskoilleen. Kaiken lisääksi kyseessä oli tyttö, jonka varalle hänellä oli suunnitelmia sille varalle, että hän ei saisikaan raivokohtausta osakseen.
James ja muut Kelmit heräsivät aikaisin ja menivät Suureen Saliin aamiaiselle jäämättä odottamaan Lilyä, Ariannaa ja Cinnamonia. He tarkistivat nopeasti, että pikareissa oli tavallista kurpitsamehua eikä illaksi varattua juomaa. Sitten he istuivat syömään mahdollisimman normaalin näköisinä, vaikka kaikki tiesivätkin, että Kelmeillä oli jotakin suunnitteilla.
Lily ja muut tulivat syömään puolta tuntia myöhemmin. He loivat Kelmeihin epäileviä katseita ennen kuin istuivat ja tarkastelivat paahtoleipiään pitkään.
James huokaisi. "Ei niitä ole kuulkaa myrkytetty. Me säästämme kaiken hauskuuden illalle."
"Kutsutko sinä myrkyttämistä hauskuudeksi?" Lily kohotti kulmiaan. "Minä taidan tosiaan olla sairas illalla."
"Lily, älä pilaa meidän iloamme", Sirius vaikeroi.
"Eli nyt minun myrkyttämiseni on vielä iloa teille? Tämä menee koko ajan pahemmaksi."
"Minä sitten ihailen tyttöjen taitoa olla noin herttaisella tuulella heti herättyään", Remus mutisi itsekseen. "Myrkyttäminen alkaa kohta tuntua ihanteelliselta vaihtoehdolta."
Lily katsahti Remukseen yllättyneenä. Tuollainen puhe ei ollut lainkaan Remuksen tapaista. Hän oli aikeissa kysyä, mikä Remusta vaivasi, mutta vilkaisu Jamesiin sai hänet toisiin ajatuksiin. Hän näki Jamesin kasvoilla ilmeen, joka tuntui varoittavan häntä pitämään suunsa kiinni. Sitten hän tajusi – täysikuu oli tulossa taas pian ja se vaikutti Remukseen.
Lily toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin Remuksen hyväksi, mutta ei voinut. Vain muut Kelmit saattoivat auttaa häntä. Vaarantamalla oman elämänsä. Lily ei enää ymmärtänyt, miten oli joskus voinut pitää Kelmejä itsekkäinä. Tai no, totta kai Sirius varsinkin oli toisinaan itsekäs, mutta heillä oli myös hyvät puolensa. He olivat valmiita tekemään mitä tahansa ystäviensä puolesta. Jopa kuolemaan ystäviensä puolesta.
"Illalla siis koittaa suuri hetki?" hän vaihtoi puheenaihetta. "Onko sille olemassa joku tarkka kellonaikakin?"
"Voit uskoa, että on", James virnisti. "Me Kelmit olemme tarkkoja suunnitelmiemme kanssa."
"Paras ollakin", Lily mutisi. "Minä en halua mitään pieleen mennyttä kirousta niskaani. Onnistuneestakin koituu jo tarpeeksi riesaa."
"Sitäkö sinä meistä ajattelet? Riesa?" James kysyi loukkaantuneena.
Lily virnisti.
"Jos te olette lopettaneet flirttailun, niin haluaisiko joku sanoa, kenen kanssa professori Red puhuu?" Cinnamon kysyi uteliaasti katsoen Suuren Salin ovelle päin. Muut seurasivat hänen esimerkkiään. Red astui Suuren Salin ovesta sisään keskustellen muutaman vuoden itseään nuoremmalta näyttävän naisen kanssa. Naisella oli pörröiset oranssit hiukset, tiukka, avokaulainen, vihreä pusero ja farkut. Hänellä oli leveä, musta vyö, johon oli kiinnitetty kummallekin puolelle tikari. Myös hänen pitkistä saappaanvarsistaan pilkistivät esiin tikarit.
Sirius katsoi naista suu auki. "Ei näytä tytöltä, jota tekisi mieli ärsyttää."
"Ohhoh", Arianna virnisti. "Löysitkö sinä viimein naisen, jota et halua iskeä?"
"Ei ulkonäössä mitään vikaa ole. Tikarit vain eivät houkuttele."
Remus pyöritti silmiään. "Ongi silmäsi takaisin päähän, Anturajalka. Hän on kuusi vuotta sinua vanhempi!"
"Ihan kuin sellainen minua häiritsisi", Sirius tuhahti. "Tikarit tässä enemmän huolettavat. Ja mistä sinä muuten tiedät?"
Remus kohautti olkapäitään. "Hän on joku isän ystävän lapsi tai jotakin sinne päin. Hänen nimensä on Jazz Thomas."
"Mitä hän täällä tekee? Ei kai Tylypahkaan noin vain pääse?"
"Ei aavistustakaan. En tiennyt, että hän edes tuntee Redin. Toisaalta, hän on aina ollut vähän hämäräperäinen, joten..." Remus jätti lauseen kesken ja virnisti.
"Seurusteleekohan Red hänen kanssaan?" Arianna kysyi ja loi kaipaavan katseen Redin suuntaan.
Lily tuhahti. "Mitä sillä on väliä? Hän on joka tapauksessa liian vanha sinulle!"
Arianna katsoi häneen loukkaantuneena. "En minä häntä halua! On kuitenkin sääli, jos jotakin noin hyvännäköistä menee hukkaan."
"Toivon mukaan ei sentään hukkaan", Peter virnisti. "Sillä mehän tiedämme, mitä hänelle silloin kävisi – enkä usko, että suden vatsassa on kovin viihtyisää."
Remuksen ilme synkkeni ja James, Sirius ja Lily kääntyivät tuijottamaan Peteriä murhaavasti. Arianna ja Cinnamon seurasivat sivusta ihmetellen, mistä oli kyse.
"Minä taidan mennä tervehtimään Jazzia", Remus sanoi vetäen syvään henkeä. "Cinnamon, tuletko mukaan?"
"Okei", Cinnamon kohautti harteitaan.
Kaksikko nousi ylös pöydästä ja käveli Jazz Thomasia ja Rediä kohti.
"Hei, Remus!" Jazz sanoi valoisasti nähdessään Remuksen ja Cinnamonin tulevan lähemmäs. "Sinä olet kasvanut", hän lisäsi ja väläytti heille hymyn, joka oli ristiriidassa hänen uhkaavien tikareidensa kanssa.
Remus hymyili ja kohautti olkapäitään.
"Viidessä vuodessa tapahtuu ihmeitä. Olisit huomannut asian, jos olisit tullut joskus käymään." Hänen äänensävynsä ei kuitenkaan ollut syyttävä.
Jazz hymyili. "Kyllä sinä tiedät, millaista se on. Olin juuri päässyt pois Tylypahkasta ja oli pakko päästä kiertelemään ympäriinsä. Ja sen jälkeen ei oikeastaan ollut aikaakaan. Siirryin vähemmän kunniallisiin puuhiin ja ne veivät aika paljon aikaani."
Hän heilautti huolettomasti tulenoransseja hiuksiaan.
"Vähemmän kunniallisiin puuhiin?" Remus kohotti kulmiaan. "Mitä se mahtaa tarkoittaa?"
"Parempi, että et tiedä tarkalleen", Jazz virnisti. "Enkä minä sitä paitsi ole ainoa, jolla on laittomuuksia meneillään. Red sanoi, että sinulla on kuulemma jotain suunnitelmia tälle illalle?"
"Ystävilläni on ja minä olen siinä mukana", Remus kohautti olkapäitään. "Ei kuitenkaan mitään vaarallista, älä pelkää."
Jazz tuhahti.
"Minä? Pelkää?" hän kohotti kulmiaan tavalla, joka toi Remuksen mieleen vieressä hiljaisena seisovan Redin.
Remus vilkaisi Rediä ja näki muutoksen kovapintaisen nuoren miehen kasvoilla. Redin silmissä oli hieman pehmeämpi ilme ja hän hymyili pienesti asioille, joita hän ei kertonut kenellekään muulle. Remus ihmetteli mielessään, miten Red tunsi Jazzin, mutta totesi, ettei kysyminen välttämättä olisi paras vaihtoehto. Hän päätti sen sijaan kysyä toisen kysymyksen.
"Miksi sinä tulit Tylypahkaan?"
"Red kutsui minut", Jazz sanoi, eikä hänen ilmeensä antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä kauniiden kasvojen takana mahdollisesti liikkui. Myös Redin kasvoilla oli täydellinen naamio. "Tai, itse asiassa Dumbledore kutsui, mutta Redillä oli osansa asiassa", hän korjasi ja hymyili Redille. Red vastasi virnistyksellä.
"Te tunnette?" Remus kohotti kulmiaan.
Jazz naurahti, mutta sävy naurun takana oli hieman torjuva.
"Mikä kysely tämä oikein on, Remus? Sinun ei ole tarkoitus olla isoveljeni!"
"Anteeksi, Jazz. Mutta kun ei ole puhunut jonkun kanssa viiteen vuoteen, haluaa yleensä tietää, missä mennään."
"No, tässä mennään: en ole kihloissa, en ole naimisissa, minulla ei ole lapsia enkä ole sekaantunut vieraisiin miehiin. Enkä ole myöskään suunnitellut murhaavani taikaministeriä ja nousevani hänen tilalleen. Kelpaako?"
Remus virnisti. "Kelpaa. Anteeksi kyselyni. Halusin vain kostaa sen, että sinä huolehdit minusta liikaa kun olimme lapsia."
Hän kääntyi sanomaan Cinnamonille:
"Jazz oli joskus lapsenvahtini kesäisin, ennen kuin tulin Tylypahkaan."
Cinnamon ei osannut kuvitella tätä itsevarmaa, rajusti pukeutunutta naista jonkun lapsenvahtina. Hän tyytyi hymyilemään pienesti ja kuunteli puolella korvalla keskustelun jatkumista. Jonkin ajan kuluttua hän ja Remus palasivat ystäviensä luokse jättäen Jazzin ja Redin kahden kesken. Sitten kaksikko siirtyi Dumbledoren luokse ja Cinnamon näki heidän katoavan sivuhuoneeseen.
**
Eyeroll count: 4.