First we were only friends...

2

Lähden puistosta.
Muutaman kymmenen metrin päässä minusta kävelee poika minua vastaan.
Kaivan puhelimeni taskustani ja onnistun 'heittämään' sen pojan jalkoihin.
Kiljaisen ja nolona kävelen nopeasti pojan luokse.
Kyykistymme yhtä aikaa nostamaan puhelintani ja asetan vahingossa käteni tämän päälle. Vetäisen sen kuitenkin nopeasti pois ja nousen, jolloin kolautamme päämme yhteen.
"Auts.." mutisen hieroen päätäni.
Nostan katseeni pojan kasvoihin ja tajuan pojan olevan Martinus Gunnarsen.
Poika pitelee kännykkääni kädessään hymyillen arasti.
"Tässä" Martinus sanoo ja antaa kännykkäni. "Kiitos.." mutisen hiljaa. Hän laskee hupun pois päästään ja sen alta paljastuu pörrössä olevat hiukset.
"Eiks sun nimi ollukki Edith?" Martinus kysyy.
Nyökkään, koska en saa sanoja ulos suustani. Hän tietää nimeni!
"Se on kaunis nimi." Poskeni alkavat helottaa punaisina.
Naurahdan hermostuneena ja siirrän hiussuortuvan pois kasvoiltani.
"Mun pitäs mennä..." änkytän ja hiplaan kännykkäni näyttöä, johon onnistuin juuri saamaan särön.
"Mun kans" poika sanoo ja vilauttaa hymyn.
Lähden jatkamaan matkaani ja tunnen katseen selässäni.
"Ei luoja!" mutisen itsekseni ja minua vastaan kävelevä vanha mies katsoo minua kummasti.
"Taidat tykätä tuosta pojasta, joka vilkuilee perääsi vähän väliä" mies sanoo hymyillen ja jatkaa matkaansa.
Katsahdan taakseni, mutta käännän katseeni äkkiä muualle, kun huomaan Martinuksen katsovan taakseen myös. En ole varma heilauttiko hän kättään, vai kuvittelinko vain.