Restart my heart//IN FINNISH

41.

"Ylös!" Natalie komentaa ja vetää peiton pois päältäni. Minä mumisen unisena hänelle jotain takaisin ja vedän hänen sängyltään peiton takaisin päälleni. "Meidän pitää lähteä puolen tunnin päästä. Sinun pitää nousta."

"Minä en tule."

"Ihan varmasti tulet. Et jätä minua enää yksin. Nouse siis ylös." Natalie sanoo ja vetää nyt oman peittonsa pois päältäni. Minä menen pieneen myttyyn, enkä avaa silmiäni.

"En halua tulla. Haluan nukkua."

"Sinä et jätä minulle vaihtoehtoja." Natalie sanoo ja silloin raotan hieman silmiäni. En kerkeä vastata mitään, kun tunnen hänen vetävän minua jalasta. Kerkeän onneksi ottaa sängynajalasta kiinni, joka saa Natalien huokaisemaan.

"Minä en halua tulla. Anton asuu kadun toisella puolella. Minulle tulee muuten ihan hirveä ikävä häntä", sanon samalla, kun Natalie kiskoo minua jalasta.

"En ymmärrä mikä tässä on niin vaikeaa. Miksi et sitten vaan mene Antonin luo?" Natalie kysyy ja päästää jalastani irti. Hän tulee sängylleen istumaan ja katsoo minua.

"Ei se ole niin yksinkertaisesta. Minulla on vaan ikävä häntä. Minulla on ikävä häntä ja Alessaa", sanon ja Natalie hymähtää pienesti.

"Sinun pitää selvittää oikeasti tämä sotku. Meidän pitää kumminkin lähteä kouluun. Tämä on viimeinen vuosi."

"Ei vielä tänään. Lepään vielä tämän viikon", sanon ja päästän irti sängynjalasta. Se oli virhe, koska Natalie nappaa terveestä kädestäni kiinni ja vetää patjalta pois. En edes yritä ottaa tällä kipeällä kädellä kiinni tuosta jalasta. Luojan kiitos, että saan kipsin pois viikon päästä.

"Nyt pukeudu. Minä menen tekemään meille aamupalaa. Ja jos menet takaisin tuohon patjalle, niin soitan Spencerin kantamaan sinut kouluun." Natalie sanoo ja lähtee pois huoneesta. Minä nousen istumaan ja hieron silmiäni.

En ole nähnyt Antonia kahteen päivään. Olen niin monesti meinannut soittaa hänelle, mutta olen aina päätynyt laittaa puhelimen pois. Tämä on ihan perseestä.

"Oletko jo pukeutunut?" Natalie huutaa ja minä nousen huokaisten seisomaan. Menen matkalaukulleni ja otan sieltä vaatteet. En jaksa enää edes välittää, että miltä näytän. Koulussa minulle on aivan sama, että miltä minä näytän.

En jaksa harjata edes hiuksiani vaan laitan ne kiinni. Näytän kuolleelta rotalta, mutta se ei haittaa minua. Kävelen alakertaan Natalien luo, joka on laittanut aamupalan pöytään.

"Spencer on tulossa illalla. Haittaako se?"

"Ei. Taidan kumminkin mennä aikaisin nukkumaan. En halua nähdä teidän kuhertelua", sanon laiskasti ja istun alas.

"Ei me mitään kuherella. Minä voin kutsua tänne jonkun muunkin. Entäs vaikka Nicole?" Natalie ehdottaa ja minä kohautan hartioitani.

"Ihan miten vaan."

****

Natalie päätti jäädä Spencerin kanssa ulos, mutta minä päätin jo tulla sisälle. Meillä on sama tunti, mutta minun kirjani on lokerossa. Olen aika paljon jäljessä, joten tulen todennäköisesti tarvitsemaan tukiopetusta. Olen kertakaikkisesti aivan poikki. Henkisesti ja fyysisesti, mutta lähinnä henkisesti.

Tulen lokeroni eteen, johon on piirretty vauvan kuva. Onpa todella kypsää. Sain jo matkalla sen verran katseita, että huh huh. Avaan lokeroni ja nappaan kirjat käteeni. Suljettuani lokeron huomaan Lauran seisovan vieressäni.

"Päätit sitten palata kouluun. Äpärähän syntyy ennen valmistumista. Aiotko työnnellä häntä rattaissa pitkin käytäviä?" Lauraa kysyy ilkkuen ja kallistaa hieman päätään. Yritän tällä hetkellä niin kovasti olla lyömättä häntä. Laura sattuu tekemään siitä vaan todella vaikeaa.