Restart my heart//IN FINNISH

31. Charles

Puoli yhdeksän aikaan olen jo ihan naatti. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta pesukoneeni on vielä päällä. Siellä on vaatteet, jotka haluan huomenna. Niinpä minun pitää odottaa ja laittaa ne sitten kuivumaan.

Kuulen yäkerrasta koiran haukuntaa ja käännän katseeni kattoon. Tuo koira haukkuu koko ajan. Se ei taida oikeasti edes nukkua. Sen takia olen ostanut itselleni korvatulpat. En aluksi pystynyt nukkumaan täällä.

Puhelin rupeaa tärisemään taskussani ja kaivan sen sieltä. Isän nimi välkkyy ruudulla ja päätän vastata hänelle. Hän taitaa pyytää minut huomenna syömään.

"Chalrles? Sairaalasta soitettiin. Cara on ollut jossain onnettomuudessa. Me ollaan äitisi kanssa menossa sinne, mutta meillä menee pari tuntia. Voitko sinä mennä?" Isä kysyy ja kuulen kuinka äiti puhuu jotain vieressä.

"Joo. Menen heti", sanon ja nousen sohvalta nopeasti. Lopetan puhelun ja menen nopeasti sammuttamaan koneen. Viskaan takin niskaan ja kengät jalkaan. Nappaan vielä autonavaimet ja lähden.

Juoksen portaat vauhdilla alas ja juoksen autolle. Vedän turvavyön kiinni ja lähden ajamaan nopeasti sairaalalle päin.

Mihin onnettomuuteen Cara on joutunut? Onhan hän kunnossa? Minä en todellakaan voi menettää siskoani. Olen elänyt siinä pelossa todella pitkään, enkä jaksa sitä enää. Cara ei ansaitse tälläistä. Hän ei ansaitse koko ajan ongelmia elämäänsä.

Koko matkan mietin meidän yhteisiä muistoja, enkä voi olla päästämättä pari kyyneltä. Tämä epätietoisuus on ihan hirveää.

Lopulta ajan sairaalan parkkihalliin ja lähden juoksemaan sisälle päin. Työnnän ihmisiä hellästi pois tieltäni, eivätkä he katso minua mitenkään hyvällä. Se ei tosin minua hirveästi kiinnosta. Haluan tietää mitä siskolleni on tapahtunut.

Saavun viimein aulaan ja tiskillä oleva nainen katsoo minua lasiensa alta. Minä läähätän siinä hetken, että saan suuni auki.

"Siskoni tuotiin tänne. Hän on ollut jossain onnettomuudessa. Cara Stevens", sanon ja nainen huokaisee pienesti. Hän siirtyy katsomaan konettaan ja pian taas minua.

"Ja sinä olitkaan?"

"Caran veli. Charles Stevens. Kerro nyt missä huoneessa hän on", sanon napakasti ja nainen vetää silmänsä viiruiksi.

"Hän on huoneessa 304. Tämän käytävän varrella", nainen sanoo ja minä nyökkään. Lähden juoksemaan käytävää pitkin ja löydän pian oikean huoneen. Avaan oven ja huomaan sen olevan tyhjä. Tyhjä lukuunottamatta itse Caraa. Hän näyttää nukkuvan ja hänen naamassaan on ruhjeita.

Istahdan sängyn viereiselle tuolille ja tartun Caran kädestä kiinni. Tänne voisi tulla joku lääkäri. Haluan tietää mitä siskolleni on tapahtunut. Tiskillä ollut nainen ei varmaan siitä erikoisemmin tiedä.

"Cara", kuiskaan ja puristan pikkusiskoni kättä. Mitään ei tapahdu, mutta pian hän raottaa hieman silmiään. Hän räpyttelee niitä hetken ja kääntyy sitten katsomaan minua.

"Charles?" Hän kysyy ja minä nyökkään hymyillen. Siskoni on hereillä ja hengissä.

"Mitä ihmettä sinulle tapahtui?" Kysyn ja Cara sulkee silmänsä uudelleen. Hän ilmeisesti muistelee jotain ja nopeasti hänen silmänsä aukenevat.

"Anton! Missä Anton?" Hän kysyy ja minä pudistelen päätäni. Anton?

"Mitä? Miten niin?"

"Hän ajoi sitä helvetin autoa. Missä Anton? Onhan hän kunnossa?" Cara kysyy ja nousee istumaan. Hän katsoo ympärilleen ja lopulta kääntää katseensa minuun. Hän näyttää olevan aivan kauhuissaan.